Elke Schmitter: Rouva Sartoris

Margarethen ensirakkaus päättyi ikävästi, ja sitten hän meni naimisiin tasaisen turvallisen Ernstin kanssa, koska jokuhan sen piti olla. Kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen hän voisi luetella pitkä listan tyhjänpäiväisiä lauseita, jotka on sanottu yhä uudelleen. Vieläkö elämällä olisi tarjolla jotain uutta?

Menneitä vuosia kertaavan kerronnan väliin on sijoitettu nykyhetken välähdyksiä. Niistä selviää, että jotain tosiaan on tapahtunut. Miksi Margarethe ajoi autiota, pimeää katua ylittäneen miehen kuoliaaksi? Kuka se oli?

Rouva Sartoris on jäänyt hyllyyni lukuisista karsintakierroksista huolimatta, koska en yhtään muista mitä siitä pidin aikoinaan ensilukemalla. Täytyi siis lukea kirja uudelleen ja selvittää, vieläkö se on ansainnut paikkansa. Lopputulos: luulenpa, että en jää kaipaamaan. Schmitter kuvaa kyllä taitavasti ihan tavallisen rouvan ahdistusta pienessä elämässään ja kaipuuta johonkin muuhun, ja hyvä jännitekin tarinassa on. Mutta lopulta meni vähän ohi, että mitenkäs asiasta x nyt oikeastaan hypättiinkään ihan muuhun. Siis toisaalta joo, miksikäs ei, mutta...äsh. Tämä on niitä joista jää sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Kirjaa on kyllä ainakin Saksassa kehuttu, ilmeisesti paljonkin, joten vika oli epäilemättä lukijassa. ;)

Ensimmäinen lause: Katu oli tyhjä.

Saksankielinen alkuteos: Frau Sartoris (2000)

Ulkoasu: Pidän kannen hienovaraisesta vihjailevuudesta.

Suomentanut Tiina Hakala

Kustantaja Otava 2002, 142 s.