Sofi Oksanen: Puhdistus

Tulipa viimein luettua viime vuosien varmaankin tunnetuin ja ylistetyin kotimainen romaani. En tiedä johtuiko tästä pienestä viivyttelystä vai joistakin lukemistani, vähän vähemmän kehuvista ja siten tilannetta tasaavista blogiarvioista, mutta joka tapauksessa huomasin pystyväni tarttumaan kirjaan aika lailla avoimin mielin, vailla mitään hillittömiä odotuksia.


Se, että kirjasta on puhuttu niin paljon näkyy ja tuntuu kuitenkin nyt, kun yritän itse saada sanottua siitä jotain. Lyö jokseenkin tyhjää. Mutta kokeillaan nyt edes vähän jotain saada aikaiseksi.

En saanut mitään elämää suurempaa lukukokemusta, voi olla ettei kirja yllä edes vuoden top kymppiini, mutta pidin siitä kyllä. Ja koska odotukseni onneksi olivat järkevästi mitoitetut, en ole tippaakaan pettynyt. Kerronta lähti viemään mukanaan hyvin heti alussa ja kieli miellytti. Huomasin, että vaikka jotkin Oksasen koukeroiset kuvailut olivat melko samantyyppisiä kuin ne, joita juuri Larssonin kohdalla moitin, tällä kertaa pidin niistä. Ne olivat luontevampia ja sujuvampia, tuntuivat todella rikastuttavan tekstiä. Ja niistä huolimatta kirja oli yllättävän helppolukuinen. Taisin odottaa jotain vähän vaikeampaa, vaikka ihan järjellä ajatellen olisi tietysti voinut päätellä, että kirjasta tuskin olisi tullut myyntimenestystä jos se olisi kovin hankalasti lähestyttävä.

Yksi parhaista puolista kirjassa oli Viron historian avaaminen, ja tästä heräsi kyllä halu lukea aiheesta lisää. Minulle mieluisin tapa tutustua historian tapahtumiin on lukea kaunokirjallisuutta tavallisista ihmisistä niiden keskellä, ja siihenhän Puhdistus on juuri omiaan.

Nuoren Zarankin tarina kyllä kiinnosti, mutta vahvempi ja rankempi kokemus oli monista koettelemuksista selvinneen ja varsin kyseenalaisiakin valintoja tehneen Aliiden elämästä lukeminen. Kirjan myös melko hiljattain lukenut Karoliina ehdotti, että Aliiden tiettyyn asiaan kohdistuvan pakkomielteen taustalla saattaisi olla muutakin kuin rakastuminen, että Aliiden mielenterveys ei alun perinkään olisi ollut täysin vakaa. Tämä onkin uskottava ajatus, sillä sen verran pitkälle hän ratkaisuissaan menee. Kiinnostavaa on ajatella myös Zaran isoäidin kokemuksia, joista suuri osa jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Olen tyytyväinen, että kirja tuli Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä viimein luettua.

Ensimmäinen lause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Ulkoasu: Kansi on hieno, pidän värityksestä ja kuvan rajauksesta. Päällyksen alkup. kuva: Riikka Eiro, päällys: Sanna Sorsa.

Kustantaja WSOY 2009, 20. painos (1. painos 2008), 375 s.

Tolkkua Kiekkomaailmaan

Oletko mahtanut joskus miettiä samaa pulmaa kuin minä? Tekisi mieli tutustua Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan, mutta aikomus tehdä niin kaatuu heti alkumetreillä siihen, että pelkkä ajatuskin kaikkien niiden kirjojen keskinäisten suhteiden ja järjestyksen selvittämisestä uuvuttaa liikaa. Siis eikös niissä ole jotain sarjansisäisiä alasarjoja ja joissakin kirjoissa on samat henkilöt ja toisissa taas ihan eri ja jotkut kuuluu yhteen ja ja ja... Arghhh!!

Jos kuulostaa tutulta, niin tulostapa itsellesi kaavio täältä. Kurkkaa myös Anan ehdotukset sopiviksi aloituspaikoiksi. Ajatus sarjan lukemisesta tuntuu näiden toimenpiteiden jälkeen huomattavasti vähemmän epätoivoiselta. Seuraava huoli on sitten se, että mitäs jos jääkin niin koukkuun että "joutuu" lukemaan kaikki kirjat. ;)

Gail Carriger: Soulless

Neiti Alexia Tarabotti, puoliksi italialainen 25-vuotias vanhapiika, joutuu eräissä tanssiaisissa vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on varsin yllättävää, koska kenen tahansa hyvinperehdytetyn, rekisteröidyn lontoolaisvampyyrin pitäisi kyllä tietää, kuka ja mikä Alexia on: harvinainen sieluttomana syntynyt ihminen, jonka kosketus neutraloi kaikki yliluonnolliset ominaisuudet. Kyseinen vampyyri on muutenkin epäilyksiä herättävä tapaus: pukeutunut huonolaatuiseen paitaan, ja mikä merkillisintä, kärsii tuoreiden hampaidensa aiheuttamasta lespauksesta, mitä pidetään vampyyrien piirissä hyvin häpeällisenä.

Puremisen epäonnistuttua vampyyri ilmeisesti toteaa kuristamisen olevan varteenotettava vaihtoehto, mikä pakottaa Alexian puolustautumaan, menestyksekkäästi. Kaiken kaikkiaan perin ikävä välikohtaus, eikä vähiten siksi että siinä hässäkässä tuhoutuu oletettavasti erittäin maukas palanen siirappitorttua, jonka Alexia oli juuri ollut aikeissa syödä.

Tapausta saapuu tutkimaan Alexian vanha kiistakumppani: yliluonnollisten olentojen rekisteröintiä hoitavan toimiston palveluksessa oleva komea, kovaääninen, synkkäilmeinen, skottilainen ihmissusilauman alfa, lordi Maccon. Käy ilmi muitakin tapauksia, joissa on joko ilmestynyt odottamattomia vampyyreja tai kadonnut rekisteröityjä. Mitä mahtaakaan olla meneillään?

Ihastuin särmikkäisiin henkilöihin välittömästi enkä vauhtiin päästyäni olisi malttanut poistua heidän seurastaan. Soulless on riemastuttava, hihityttävä ja herkullinen sekoitus viktoriaanista pukudraamaa, paranormaalia romantiikkaa Sookie Stackhousen malliin ja tarinaa hullusta tiedemiehestä. Mikäli tällainen yhdistelmä yhtään kutkuttaa, suosittelen kokeilemaan! :)

Kirja avaa viisiosaisen sarjan nimeltä The Parasol Protectorate. Pari seuraavaa osaa onkin yllättäen jo postissa matkalla tähän suuntaan...

Ensimmäinen lause: Miss Alexia Tarabotti was not enjoying her evening.

Ulkoasu: Kiva, erikoinen värien ja tyylien yhdistelmä joka sopii kirjaan hyvin! Kannen kuva: Derek Caballero, malli: Donna Ricci, kannen suunn.: Lauren Panepinto.

Kustantaja Orbit 2009, 357 s.

Minihaaste 6/12: Lyhyesti

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on ajatuksena lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua millä tahansa aiheeseen sopivalla kirjalla, kirjallisuudenlajista tai formaatista riippumatta.

Koska kenties joku muukin kuin minä yrittää vielä puristaa erinäisiä haasteita valmiiksi vuoden loppuun mennessä, marras-joulukuun minihaaste saa luvan olla pienitöinen. :) Lähde siis selvittämään, onko pieni kaunista ja

lue kirja jossa on enintään 150 sivua!

Kunnon pitkässä tarinassa on puolensa, mutta usein olen hyvin ihastunut myös tiiviiseen ja lyhyeen ilmaisuun. Lyhyiden kirjojen joukkoon tuntuu myös mahtuvan monenlaisia kiinnostavia, vähän erikoisia tapauksia. (No, niin kuin pitkien joukkoon ei muka mahtuisi...)

Runokirjathan tähän sopivat lähes järjestään, ja alla on muita vinkkejä kirjoista joita haluan tyrkyttää luettaviksi. :)

Kjell Askildsen: Saari, 125 s.
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 115 s.
Peter Bichsel: Lastentarinoita, 69 s.
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 114 s.
Charles Dickens: Joululaulu, 111 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo, 134 s.
Anna Gavalda: Karkumatka, 120 s.
Jean Giono: Mies joka istutti puita, 33 s.
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, 133 s.
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle, 146 s.
Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle, 88 s.
Aino Kallas: Sudenmorsian, 141 s.
Helmi Kekkonen: Kotiin, 128 s.
Tim Krabbé: Jäljettömiin, 125 s.
Georges Perec: Tiloja/avaruuksia, 112 s.
Marjane Satrapi: Luumukanaa, 86 s.
Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä, 143 s.
Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, 122 s.

Omassa hyllyssäni on muutamia vaihtoehtoja, joista kaikkein lyhyin, 73-sivuinen Lady into Fox on odotellut vuoroaan jo melko pitkään. Saatanpa hyvinkin lukea sen!

Åsa Larsson: Sudentaival (äänikirja)

Ensimmäinen Rebecka Martinsson -dekkari Aurinkomyrsky ei ollut kohdallani mikään napakymppi, ja Sudentaival tulikin valittua äänikirjahyllystä vähän "paremman puutteessa" -henkisesti. Vaikka alku vieläkin hieman kangerteli, kokemus oli lopulta huomattavasti positiivisempi ja taisin jäädä vähän koukkuunkin.

Kiirunalaispappi Mildred Nilsson on ristiriitaisia tunteita herättävä voimakas persoona. Hänellä on paljon ystäviä, mutta myös vihamiehiä; metsästäjiä jotka eivät sulata hänen toimiaan kirkon mailla asuvan suden suojelemiseksi, miehiä joiden vaimot ovat saaneet turvapaikan pappilasta lähdettyään kotoa, kollega joka ei hyväksy naispappeutta eikä sitä että Mildred sekoittaa kirkon asioihin jotka eivät sille kuulu. Mutta kenen viha riittää Mildredin veriseksi hakkaamiseen ja urkuparvelle hirttämiseen?

Toisinaan Larssonin kielikuvat ja kuvailut tuntuvat häiritsevän väkinäisiltä. Uteliaisuus kiipeää ikkunasta sisään ja leviää Rebeckan sisälle, vai miten se nyt meni, ja yhden etusormi kysyy toisen kämmenselältä, oletko vielä siinä. Äh. Turhan koukeroista. Vastaavat vaivasivat Aurinkomyrskynkin kohdalla, mutta nyt löysin kirjoitustyylistä myös juttuja, joista pidin paljon. Kuten sen, miten Larsson laittaa henkilönsä tekemään toisistaan ihan pieniä, mutta paljonpuhuvia huomiota. Ja sen, miten murhan tutkinnassa esiin tulevat asiat päästävät lukijan katsomaan koko pienen pohjoisen yhteisön läpi, paljastavat henkilöiden keskinäiset suhteet, yhteisen elämän ja historian.

Eniten taisin tässä pitää juuri tuosta kylän henkilögalleriasta, siitä kuinka ihmisten vuorovaikutuksesta, vanhoista tuskista ja tuoreemmista kaunoista lopulta muotoutui motiivi murhaan. Muistoissa ja takaumissa elävä Mildred itse on myös onnistunut hahmo, jonka ristiriitaisuus ei jätä lukijaakaan ulkopuolelle. Välillä nyökyttelin mielessäni: niin, olet aivan oikeassa, välillä taas ajattelin että tuo nainen on aivan mahdoton.

Rebeckan suhteen en ole vielä päässyt ajatuksistani selville. Ei hän vieläkään tunnu niin kiinnostavalta että hänen vuokseen sarjaa jatkaisin, mutta muiden asioiden vuoksi aion niin tehdä. Aurinkomyrskystä kirjoittaessani parikin henkilöä kommentoi tympääntyneensä Rebeckan traumoihin, ja voin hyvin kuvitella sanovani jossain vaiheessa samaa. Ehkä parasta siis hieman säännöstellä sarjassa etenemistä.

Äänikirjana tämä on onnistuneempi kuin edeltäjänsä. Marjaana Maijala on lukijana aavistuksen verran vaisu, mutta hyvä kuitenkin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Det blod som spillts (2004)

Ulkoasu: Kansi ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Kelpaa. Alkup. kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2006 (painettu julk. 2006), lukija Marjaana Maijala, suom. Katriina Savolainen, 12 h

Essie Fox: The Somnambulist

17-vuotias Phoebe Turner asuu 1880-luvun Lontoossa äitinsä Maudin ja tätinsä Cissyn kanssa. Uskonnollinen Maud, joka kampanjoi teatterien sulkemisen puolesta, ei ole koskaan hyväksynyt Cissyn, taiteellisissa piireissä viihtyvän laulajan elämäntapaa.
Phoebe on paikalla, kun Cissy palaa lavalle vuosien tauon jälkeen. Paikalla on myös eräs mies, Nathaniel Samuels, jonka näkeminen yleisössä saa Cissyn lähes lopettamaan laulamisen. Siitä illasta lähtee purkautumaan kahden perheen salaisuuksien vyyhti.

Viktoriaaniseen Lontooseen on aina ilo palata, ja viihdyin hyvin myös toisessa miljöössä, herefordshireläisessä maaseutukartanossa. Romaanin tapahtumapaikat ovat joko todellisia tai vahvasti todellisuuteen perustuvia. Tunnelmia voi haistella Pinterest-sivulla, jolle kirjailija on kerännyt kirjaan liittyviä ja/tai inspiraationaan toimineita kuvia. Mukana on myös John Millais'n maalaus Unissakävelijä (A Somnambulist), jolla on osansa tarinan kulussa.

Juonensakin puolesta kirja miellytti; Fox onnistui yllättämään yhä uudelleen vaikka moneen kertaan luulin jo tietäväni kaiken. Tummasävyinen goottilaisuus, perhesalaisuudet ja ripaus oopperan lumoa muodostivat mukavan ja viihdyttävän lukukokemuksen. Saattaa olla, että The Somnambulist sekoittuu mielessäni muihin kaltaisiinsa, kunhan vähän aikaa kuluu. Mitään varsinaisesti ikimuistoista en siis tästä löytänyt, vaikka hyviä juttuja paljon olikin.

Ensimmäinen lause: That cutting was pasted in Cissy's scrapbook.

Ulkoasu: Ihanan pirteä kansi muodostaa mukavan kontrastin sisällön goottihenkisyydelle. Kannen suunn.: Bold & Noble.

Kustantaja Orion 2011, 363 s.

William Shakespeare: Kuningas Lear

Muinaisen Britannian vanha kuningas Lear päättää luopua vallasta ja jakaa valtakunnan kolmen tyttärensä kesken. Parhaan kolmanneksen saa se, joka puheillaan todistaa rakastavansa isäänsä eniten. Ikävä kyllä Lear haksahtaa kahden vanhimman tyttären kaunopuheiseen imarteluun ja hylkää kuopuksensa, joka ei suostu turhaan koristelemaan yksinkertaista rakkaudentunnustustaan. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, joka tuo mukanaan hulluutta ja monta kuolemaa.

Enpä olisi pari viikkoa sitten uskonut, että voin pian sanoa olevani koukussa Shakespeareen. Mutta niinpä siinä kävi, että oli ihan pakko käydä jo hakemassa pari muutakin teosta lainaan. Ennakkoluulot on tehty rikottaviksi, näemmä. :)

Jaa että mitäkö sitten odotin? No en minä tiedä. Jotain kuivempaa ja vaikeaselkoisempaa. Mutta sainkin railakkaan värikkäitä repliikkejä, jotka ovat usein hauskojakin vaikka kyseessä onkin tragedia. Iso osa helppolukuisuudesta menee varmasti hyvän ja tuoreenpuoleisen suomennoksen piikkiin. Kiitokset siis kääntäjä Matti Rossille, joka on tainnut saada vähän revitelläkin  mm. erinäisten solvausten kanssa. Kyllä näytelmän tarinakin kiinnosti, mutta ne kovimmat jutut olivat dialogi ja kielenkäyttö.

Tämä oli vasta toinen lukemani näytelmä. Viime vuoden lopussa luin Tšehovin Lokin, jota pidin kaikin puolin tympäisevänä kokemuksena ja mietin, oliko näytelmämuoto osasyyllinen. Saattoihan se jossain osassa ollakin, mutta vain hyvin pienessä, voin nyt sanoa. Tämän lukeminen eteni sen verran mukavasti. Joskus kohtausten vaihtuessa piti vähän hakea, että pääsi taas henkilöiden ajatuksenjuoksuun kiinni, mutta Rossikin kyllä moittii esipuheessaan tätä vähän kiireellä kirjoitetun tuntuiseksi. Ehkä se silloin tällöin ilmennyt pieni hajanaisuuden vaikutelma oli vain sitä. Henkilöluetteloa kyllä kurkin useampaan kertaan. Mahtaako olla helpompaa pysyä henkilöiden suhteen kartalla romaanissa, jossa heitä yleensä kuvaillaan vähän enemmänkin eikä lukija ole vain nimien ja repliikkien varassa?

Mainitussa esipuhessa (joka, kuten klassikkoteoksissa yleensä, kannattaa lukea vasta jälkeenpäin jos haluaa välttää spoilaantumisen) Rossi kirjoittaa myös lavalla näkemistään Learin erilaisista versioista. Tämä puoli näytelmätekstistä alkoi kiehtoa mieltäni: tokihan muutakin kirjallisuutta voi tulkita uudelleen, voi sovittaa kirjan elokuvaksi tai höystää vaikka Jane Austenin tuotantoa merihirviöillä, mutta näytelmät ovat luotuja siihen. Tulkittaviksi yhä uudelleen hieman eri näköisinä, ohjaajan näkemyksen mukaan.

Osallistun tällä Hyppää lavalle -haasteeseen!

Ensimmäinen repliikki: Kent: Luulin kuninkaan suosivan Albanian herttuaa enemmän kuin Cornwallia.

Englanninkielinen alkuteos: The History of King Lear (1603-06)

Ulkoasu: Nämä WSOY:n Shakespeare-sarjan kirjat maalauskansineen ja selkeine taittoineen näyttävät tyylikkäiltä niin yksittäin kuin kokonaisuutenakin! Maalaus: Jusepe Ribera, graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2005, suom. Matti Rossi, 210 s.