Kirjojen karsimisesta - Voisiko TBR olla joskus nolla?

Esitellessäni joskus aiemmin kirjaostoksiani lupailin kirjoittavani myös siitä toisesta suunnasta eli kirjojen karsimisesta. Erityisesti lukemattomien sellaisten.

Kun viime vuoden alkupuolella kyselin montako lukematonta kirjaa blogin lukijoilla on hyllyissään, oma lukemani oli 434. On tullut hieman hamstrattua. Äkkiä noita kertyy aleista ja kirppareilta nopeammin kuin ehtii lukea. Blogeista tulvivat kirjavinkit ja onneton itsekuri ovat vaarallinen yhdistelmä! Muuten olen kyllä tavaraa karsinut jo monta vuotta, yhä vähempää kohti kulkien, ja poistoja on toki tullut kirjahyllystäkin, mutta sisään virtaaville kirjoille en ole juuri laittanut rajoja. Välillä olen tuskaillut kirjamäärän kanssa, sitten taas todennut että höh, mitäs se muka haittaa vaikka suurin osa joutuukin odottamaan lukemistaan vielä vuosia, ihanaa kun on kaikenlaista käden ulottuvilla. Kunnes jotain on naksahtanut päässä sellaiseen asentoon, että todellinen vähentäminen on vihdoin saavuttamassa sitä viimeistä hamstrauksen saarekeketta, kirjahyllyä.

Niin houkutteleva kuin se lukemattomien kirjojen paljous toisaalta onkin, siihen liittyy pari pientä ongelmaa. Kuten se, että toisinaan kiinnostus kirjaa kohtaan pääsee hiipumaan sillä aikaa kun se muhii pari-kolme vuotta tai pidempäänkin hyllyssä. Niin saattaa käydä varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa olen kiinnostunut kirjasta jonkin yksittäisen (yleensä englanninkielisen) bloggauksen perusteella. Tilaan kirjan, se odottelee, ja sitten ehdin täydellisesti unohtaa mikä siinä oli niin kiinnostavaa ja mistä siitä luin, eikä takakansiteksti välttämättä herätä mitään intohimoja. Jos olisin lukenut kirjan heti tuoreeltaan, asia olisi ollut ihan eri, mutta sinnehän se hukkui hyllyyn ja sitten fiilis onkin vain "blääh". Englanninkielisyyteen liittyy toinenkin pulma: välillä hankkimistani kirjoista ehtii ennen lukemista jo ilmestyä suomennos, jonka oikeastaan lukisin mieluummin.

Olisi myös joskus kiva päästä kunnolla uppoutumaan kauden kaikkiin kiinnostaviin uutuuksiin ilman että tarvitsee vaivata päätään sillä kotona jo valmiiksi odottavalla kirjavuorella. Moni niin toki tekeekin enkä sitä yritä kieltääkään, mutta mulle se ei vain oikein sovi. Pääsyyllinen kirjojen vähentämisen haluun on kuitenkin kirjasto. Aina siellä käydessäni muistan, miten mahtava paikka se onkaan, ja nyt haluan lukuisten kirjanosteluvuosien jälkeen palata sen mahtavuuden aktiivikäyttäjäksi. Mitä mahdollisuuksia seikkailuun, kun voi poimia mukaan ihan mitä vaan! Aktiivilainaajaksi ryhtymistä nyt saman tien ei tietenkään ole estämässä mikään muu kuin oma mielenrauhani, ja välillä toki jotain lainaankin. Mutta taas päästään siihen että kyllä se kotijemma häiritsee liikaa, joten sitä on ensin pienennettävä ennen kuin päästän itseni tosissani sukeltamaan kirjaston antimiin.

Vajaa puolikas kirjavuoresta. Pääsisiköhän tuonne huipulle joskus?

Olen viime aikoina käynyt hyllyäni läpi moneen kertaan ja onhan sieltä poistoja tullut, ja varmasti tulee edelleen. Enemmän on silti vielä jäljellä. :) Ehkäpä homman edetessä heränneistä ajatuksista on apua jollekin muullekin! Mikään pakkohan ei ole haluta vähentää yhtään mitään (Todellakin ymmärrän runsaan kirjahyllyn viehätyksen sellaisenaan!) ja joku voi tarvita vaikka työssään laajaa valikoimaa kirjallisuutta. Mutta uskon että löytyy muutama muukin joista tuntuu siltä että se voisi olla paikallaan, joten tässä joukko näkökulmia mietittäviksi ja omiin ajatuksiin sovellettaviksi.

Tuottaako se iloa? Mitä tahansa mieltä sitten muuten oletkin suositusta KonMari-metodista, tähän sitä on helppo suositella. Ota kirja käteesi ja kysy itseltäsi, tuottaako iloa että se on odottamassa lukemista. Jos vastaus on ei, ei kai sitä kannata säilyttää? (Jos oletetaan että kyse on ihan vapaaehtoisista vapaa-ajan lukemisista, ei esimerkiksi pakollisista kouluhommista.) En mä oikein tiedä -tapauksiin saattaa löytyä ratkaisu alemmista kohdista. Ja ilon tuottamisella ei tietenkään tarkoiteta vain sitä että lukukokemuksen odottaisi olevan tunnelmaltaan iloinen, vaan jos kirja herättää innostunutta odotusta niin kyllä se sitten tuottaa iloa vaikka olisi kuinka synkeä. :)

Eräs ajatus on hyvä sisäistää: Se, että laitat kirjan nyt pois hyllystäsi, ei tarkoita ettet saisi koskaan ikinä milloinkaan lukea sitä jos muutatkin mielesi. Ainakin jos asut aiemmin mainitun mahtavan kirjastolaitoksen ulottuvilla eikä kyseessä ole mikään erityisen hankalasti hankittava teos, saat kyllä kirjan jostain luettavaksesi jos joskus niin haluat. Ei siis kannata turhaan takertua "Mutta entä jos joskus" -ajatuksiin.

Epäröitkö siksi, että kirja "pitäisi lukea"? Ehkä se on klassikko, monien suosikki, arvostetulta kirjailijalta... Oleellista on, oletko oikeasti kiinnostunut siitä itse. Vai onko kirja sittenkin päätynyt osaksi sisäistä to do -listaasi? Varsinkin bloggauksen alkuaikoina sorruin useita kertoja siihen, että haalin alepöydiltä kirjoja joita joku, tai monikin muu bloggaaja oli vakuuttavasti kehunut, pysähtymättä miettimään houkuttelevatko ne oikeastaan mua itseäni. Yksi muunnelma aiheesta on halu pitää hyllyn sisältö monipuolisena. "Jos mä luovun tästä niin ei mulle jää yhtäkään islantilaista kirjaa!" No, jos se ainut islantilaisesi ei satukaan kiinnostamaan, hanki luettavaksesi jokin toinen. (Kirjastosta! ;)

Entä onko hyllyssäsi kirjoja, jotka kyllä haluat lukea, mutta jokin muu kuin omistamasi versio olisi houkuttelevampi? Laita se pois ja hae kirjastosta mieluisampi. Omasta hyllystäni on tällä perusteella poistunut mm. muutama niitä jo suomeksikin ilmestyneitä englanninkielisiä, klassikon pienipränttinen vanha käännös ja joitakin tiiliskivikirjojen pokkaripainoksia, joissa teksti sukeltaa ärsyttävästi aukeaman keskelle tehden lukemisesta hankalaa. (MIKSI en ole tarkistanut tätä ennen ostamista??) Kansien sisäpuolelle kannattaa kurkkia muutenkin: jos käyt jostain kirjasta eipäs-juupas-väittelyä itsesi kanssa, viimeinen vaakaa keikauttava pisara saattaa olla se, että kirjassa on tympäisevän ahtaat rivivälit ja kolmen sivun mittaisia kappaleita. Joskus kirjoitustyylikin vaikuttaa silmäillessä sellaiselta, että ehkä tämä ei sittenkään ole mua varten.

Jos aiot kyllä (todennäköisesti) lukea kirjan vielä joskus mutta ei sillä nyt niin kiire ole, ehkä se ei tapahdu vielä muutamaan vuoteen, voisiko kirja odottaa sitä päivää kirjaston valikoimissa? Jos olisi pakko, tällä perusteella taitaisin pystyä karsimaan aika suuren osan omistani. Jonkin verran olen karsinutkin, enkä ole edes kirjoittanut nimiä mihinkään ylös. Luotan siihen että ne tulevat kyllä joskus kirjaston hyllyjen välissä haahuillessa vastaan, ja sitten luen jos luetuttaa.

Kirjasarjojen ensimmäisillä osilla on taipumus vetää mukanaan muitakin. Sarjan seuraavia kirjoja saattaa tulla toisinaan ostaneeksi jo ennen sen ensimmäisen lukemista, ja toisinaan siitä huolimatta ettei se ensimmäinen mikään ihan superhyvä ollut. Mutta kun kiinnostaa nyt kuitenkin miten tämä jatkuu ja kun toi ekakin on tossa itsellä... Päätin ennaltaehkäistä tätä luopumalla joistakin ykkösosista. Arvannette jo, mistä aion niin ne kuin myöhemmätkin hankkia luettavakseni sitten kun sen aika on.

Karsinnassa voi auttaa myös sen ajatteleminen, että ehdit lukea eläissäsi vain rajallisen määrän kirjoja. Kokeiluille ja mukavuusalueelta poistumisillekin on toki hyvä olla tilaa, mutta kuitenkin: oletko riittävän kiinnostunut siitä pohtimastasi kirjasta, että haluat antaa sille yhden noista arvokkaista paikoista lukemistossasi? Entä mitä odotat kirjalta - tosi hyvää vai ihan kivaa lukukokemusta? Mitä todennäköisesti menetät jos jätät kirjan lukematta? Haittaako jos se ihan kiva jää väliin? Ehkä voit sen sijaan lukea jonkin superkiinnostavan tulevan vuoden uutuuden tai sen suosikkikirjailijasi vanhemman teoksen jonka pariin et ikinä meinaa ehtiä.

Jos joku muu valitsisi sinulle luettavaa hyllystäsi ja määräisi, että seuraavaksi on luettava kirja x, olisiko se jess vai blääh? Jos jälkimmäistä, koeta päästä selville johtuuko reaktiosi vain siitä ettei nyt ole oikea fiilis kyseiselle kirjalle, vai vastaisitko samoin koska tahansa.

"Mutta onhan ihan typerää ensin käyttää rahaa kirjoihin ja sitten laittaa niitä lukemattomina pois!" Olet aivan oikeassa, se ON typerää. Jokusen kerran olen asiaa hiljaa mielessäni kironnut. Mutta ei siihenkään kannata liikoja takertua. Raha on menetetty ostohetkellä eikä ole tulossa takaisin vaikka jemmaisit kirjaa hyllyssäsi vielä vuosikymmenen. (Eikä todennäköisesti olisi enää tallessa vaikka kirja olisi jäänyt ostamattakin.) Joten jos tosiaan on niin ettei kirjan säilyttäminen tunnu syystä tai toisesta tarpeelliselta, luovu siitä, ota opiksesi ja käytä rahasi jatkossa järkevämmin.

Omassa hyllyssäni on tällä hetkellä 283 lukematonta kirjaa. Se on edelleen paljon, mutta sentään selkeästi vähemmän kuin 434. ;) Eräs inspiraation lähde on climbthestacks-booktubekanavan video I Killed My TBR, jolla Ashley kertoo luopuneensa kaikista lukemattomista kirjoistaan. Määrä oli toki huomattavasti pienempi kuin omani enkä tosiaankaan kaikkia ole heivaamassa minnekään, mutta silti - mikä houkutteleva vapaus! Voisiko tavoite olla se, että luvun saisi vielä joskus edes tilapäisesti nollattua? Minkälaisia ajatuksia se teissä herättää? Mikä olisi sopiva määrä hyllyssä odottavia lukemattomia kirjoja? Itse haaveilen määrän pitämisestä noin kymmenessä. Ehkä vielä jonain päivänä. ;)

Hyllyyn on ilmestynyt tyhjempiä kohtia tämän kuvan ottamisen jälkeen.

No niin, lukemattomat saatiin karsittua! :) Entäs ne luetut sitten? Niihin voi soveltaa monia samoja ajatuksia: tuottaako iloa että tämä on käden ulottuvilla, olenko oikeasti kiinnostunut lukemaan tämän uudestaan ja antamaan kirjalle toistamiseen paikan siinä rajallisessa luettujen kirjojen joukossa? Ja jos se ehkä joskus tapahtuu, voisinko hakea kirjan silloin kirjastosta?

"Tämä tärkeä kirja pitäisi lukea" -ajatuksen vastine luettujen puolella on se, että jättää kirjan hyllyyn koska haluaa (ehkä alitajuisesti) näyttää että olenpa lukenut tämän. Sitäkin voi miettiä, kuvastaako hyllysi sisältö sitä ihmistä joka olet nyt vai sitä joka olit viisitoista vuotta sitten. Tai jos säilöt koko kirjaa jonkin yksittäisen huippukohdan takia, voisiko siitä sivusta näpätä vaikka kuvan talteen?

Täällä ainakin sataa juuri nyt reippaasti joten päivähän sopii loistavasti kirjahyllyn sisällön tarkempaan syynäämiseen. Jos se tuntuu sinun kohdallasi olevan paikallaan niin anna mennä! :)

Asiaan tietysti liittyy myös se että niiden uusien ostosten tekemistä on syytä harkita, harkita ja harkita. Kirjojen ostamista en aio lopettaa (Kukas sitä kirja-alaa muka kannattelee jos ei aktiivinen lukija!) mutta pyrin pysymään (edes enimmäkseen) erossa alepokkaripöydistä ynnä muista hamstrauspaikoista ja palauttamaan arjen luksuksen tunnun siihen kirjanostohetkeen.

Paula Hawkins: Nainen junassa (äänikirja)

Rachelilla ei mene kovin hyvin. Hän ei ole päässyt yli muutaman vuoden takaisesta katkerasta avioerostaan ja alkoholi vie. Yksi lohduke löytyy päivittäisen junamatkan varrelta: radan vieressä asuva pariskunta joka näyttää niin ihanan onnelliselta. Rachel on mielessään nimennyt heidät ja kehitellyt heille tarinan - joka romahtaa sillä hetkellä kun hän eräänä päivänä näkee talon takapihalla jotain odottamatonta. Pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa, eikä Rachel voi pysyä tapahtumien ulkopuolella.

Ei nyt mitään mullistavan mahtavaa, mutta kyllähän tämä viihdytti! Paperisessa versiossa ilmeisesti lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden, mutta koska kuuntelin tätä äänikirjana automatkoilla, en varsinaisesti päässyt sellaisesta koukuttavuudesta osalliseksi: kuuntelu loppui kun olin perillä. Lukijana on jo useampaan kertaan kehumani Leena Pöysti. Muuten tämä toimi oikein hyvin äänikirjana, mutta päivämäärillä nimetyt luvut aiheuttivat välillä pientä sekavuutta jos ei tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, mitäs aikaa tässä nyt eletäänkään.

Syyllisestä alettiin vihjailla jo varsin aikaisessa vaiheessa. Mietin että eikös tässä pitänyt olla lopussa joku megatwisti joten ratkaisu tuskin on noin ilmeinen - mutta oli se. Eikä haitannut yhtään, sillä asetelmassa oli paljon muuta kiinnostavaa seurattavaa, kun henkilöiden silmät hiljalleen avautuivat. Nainen junassa ei ole varsinaisesti dekkari, ei ehkä oikein trillerikään. Lähinnä romaani jossa ratkotaan rikosta sekä siinä samalla suhteita ihmisiin ja omaan menneisyyteen. Aika monisyisen sopan Paula Hawkins niistä suhteista keittääkin.

Moni on sanonut ettei oikein kenestäkään kirjan henkilöstä ole mahdollista pitää, mutta kyllä minä tulin hyvin toimeen niin Rachelin kuin kadonneen Meganinkin kanssa. Rachel antoi ymmärtää ettei aina ole ollut sellainen kuin kirjan alussa, ja tsemppasin kyllä häntä pikku askeleissa takaisin entiselleen. Ja Megan taas - no, se mitä tapahtui silloin vuosia sitten oli hirvittävä vahinko, joka on vaikuttanut kaikkeen sen jälkeen. Heidän lisäkseen kirjan kolmantena kertojana toimii Rachelin ex-miehen Tomin nykyinen vaimo Anna. Hänestä pitäminen oli vaikeinta, mutta pääsimme sentään lopulta jonkinlaiseen sopuun. Mutta taitaisi kyllä jäädä se Bechdelin testi tältäkin läpäisemättä, niin vahvasti taas miesten ympärillä pyöritään. (No Rachel kyllä puhuu kämppiksensä Cathyn kanssa mm. juomisestaan, ehkä sillä mennään rimaa hipoen yli!)

Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train (2015)

Suomentanut Oona Timonen

Kustantaja Otava 2016, 11 h 36 min

Mia Vänskä: Musta kuu & Valkoinen aura

Tulinpa puolivahingossa lukeneeksi putkeen nämä molemmat lukulaitteellani odottaneet Mia Vänskän kauhuromaanit. Esikoisteos Saattajan olen kuunnellut aiemmin äänikirjana.

Musta kuu vie mökkeilemään järven rannalle, lomakylään johon kerääntyy joukko ihmisiä viettämään kauniita kesäpäiviä. Mutta lähistöllä on joskus tapahtunut jotain pahaa, jonka kaiut nousevat taas kerran esiin.

Valkoisessa aurassa taas ollaan kaupungissa aloittelemassa opiskeluja. Miksi Iina ei saa ajatuksistaan opiskelija-asuntolan ylimmän kerroksen remontissa olevaa huoneistoa? Kävikö hän tosiaan siellä yöllä vai oliko se vain unta? Jotenkin kaikki liittyy opiskelijatyttöön, joka muutama vuosi sitten löytyi tapettuna koulun läheltä.

Vänskän tuotanto on kyllä ilahduttavan kauhistuttava tuulahdus kotimaisessa kirjallisuudessa. Saattajassa pelottavuus loppui melko aikaisessa vaiheessa kun selvisi mistä on kyse (loppuosa oli toki muuten kiinnostava), mutta näissä kummassakin jännitys säilyi viimeisille sivuille asti. Valkoisessa aurassa sitä oli ehkä vähän enemmän, mutta vaikka molemmista pidinkin, Musta kuu osui muuten makuuni pikkuisen paremmin. Sen tarina nojaa suomalaiseen kansanperinteeseen ja metsäiseen tunnelmaan, Valkoisessa aurassa syy tapahtumien taustalla on "hörhömpi". Mustassa kuussa myös henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa kiinnostivat enemmän.

Mutta hyviä ovat siis molemmat! Kummankin loppuakin kehun, mutta näin peräkkäin lukiessa kiinnitin huomiota niiden samanhenkisyyteen. Saattajan loppua en muista, mutta nyt kiinnostaa kyllä vilkaista sitä kirjastossa ja katsoa oliko siinäkin vastaavaa vihjailua tapahtumien jatkosta. Mutta oli tai ei, niin enpä olisi varmasti tullut ajatelleeksi asiaa ilman putkeen lukemista enkä siis pidä samankaltaisuutta kummoisenakaan ongelmana.

Ensimmäiset lauseet: Komisario Jämsen tuli nelosmökin suunnasta kädessään jokin muistivihkon näköinen. (MK) / Jokin sai Iinan pysähtymään hissin ovenrakoon. (VA)

Kustantaja Atena 2012/2014 , 216/209 s.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timosen esikoisromaanissakin esiintynyt Klarissa on vetäytynyt kesäksi saareen kirjoittamaan sekä miettimään katkolla olevaa avioliittoaan. Seesteiset kesäpäivät saavat kuitenkin uuden käänteen kun Klarissa tutustuu naapurisaaren kesäasukkaaseen, charmikkaaseen Olaviin, ja myöhemmin tämän poikaan Cedriciin. Mutta lomaromanssikaan ei ole koko totuus romaanista (vaikka kansi vähän harhaanjohtavasti siihen suuntaan viittaakin) vaan mukaan tulee psykologisen trillerin uhkaavaa tunnelmaa, omituista peliä ja maagista realismiakin.

Onpas rikasta ja eläväistä kieltä, oli ensimmäinen ajatukseni lukemaan ryhdyttyäni. Ja se kesä, se huokui tekstistä voimalla lämmittämään sitä huhtikuun lopulla yhä korkeiden lumikinosten ympäröimää mökkiä Lapissa, jossa tätä luin. Aloin haaveilla itsekin kesästä saaressa, mieluummin vain ilman niitä häslinkejä joihin Klarissa päätyy! Hän onnistuu saamaan itsensä melkoiseen suhdesotkuun. Joissakin arvioissa hänen tekemisiään paheksuttiin tai kummasteltiinkin, mutta minä olen ilmeisesti moraaliton koska seurasin vain mielenkiinnolla. ;) (Taikan maininta siitä ettei teos läpäisisi Bechdelin testiä on kyllä aiheellinen - Klarissan mielessä kun ei tunnu pyörivän juuri muuta kuin mies toisensa perään.)

Mutta entäs se loppu sitten? Siihen olisin kaivannut vähän suurempaa selkeyttä, nyt jäi lähinnä "häh, mitä oikein tapahtui" -fiilis. Ja tuntuu tässä napakan lyhyessä romaanissa olevan muutenkin vielä tasoja jotka jäivät tavoittamatta. Ilmeisesti ainakin Juhani Ahon tuotannon tunteminen voisi avata jotain paremmin. Kirjallisuusviitteitä Timonen ripottelee teksteihinsä kyllä muutenkin, mikä tietysti aina ilahduttaa kunhan sellaisen vain huomaa. :)

Yhteenvetona: taitavan kirjoittajan tiivistunnelmainen romaani, jonka loppunäytöksen epäselvyys jäi pikkuisen harmittamaan.

Ensimmäinen lause: Viime yönä menin jälleen Piiliniemeen.

Kustantaja WSOY 2015, 132 s.

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Baskimaan murhat -dekkaritrilogian avausosassa Baztanin laaksoa piinaa sarjamurhaaja joka valitsee uhreikseen teinityttöjä ja jättää heidät metsään rituaalinomaisesti aseteltuina. Jotkut puhuvat sen olevan peräti itse basajaun, metsän myyttinen vartija. Tapauksen tutkinnan saa johdettavakseen konstaapeli Amaia Salazar, ja se taas ei miellytä kaikkia hänen miespuolisia kollegojaan.

Amaia joutuu vastentahtoisesti palaamaan tutkinnan vuoksi kotikyläänsä, käymään taas läpi samoja vanhoja erimielisyyksiä sisartensa kanssa ja kohtaamaan myös viimein tapahtuman jonka hän on lapsena työntänyt pois muististaan. Murhajuoneen sekoittuukin paljon Amaian perheasioiden selvittelyä. Vai liittyvätkö asiat jopa toisiinsa?

Redondo heittää sekaan myös mytologiaa, joka onkin varsin mukava mauste. Näkymätön vartija on kyllä melko vakuuttava paketti jossa yhdistyvät erilaiset teemat, ja juoni vie sopivan reippaasti eteenpäin, mutta niin ihastunut en ole että tuntisin erityistä tarvetta lukea sarjan muita osia. Lievä nihkeys taitaa mennä aika suurelta osin sen piikkiin että lukiessani ajattelin etten nyt vaan oikein jaksaisi näitä ihmisiä. Kenenkään muun kuin Amaian tekemiset eivät ihan hirvittävästi kiinnostaneet, eivätkä hänenkään niin paljoa että sillä olisi kuitattu kaikki ne muut. Mutta haa, arvasinpas murhaajan. :)

Ensimmäinen lause: Ainhoa Elizasu oli basajaunin toinen uhri, vaikka tytön kuolinhetkellä lehdistö ei vielä tappajaa tällä nimellä kutsunutkaan.

Espanjankielinen alkuteos: El guardián invisible (2013)

Suomentanut Sari Selander

Kustantaja Gummerus 2015, 397 s.

3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

Alkuvuoden kirjaostoksia

Tämän vuoden puolella tehdyt kirjahankinnat näytillä! Hullujen hamstrausaikojen jälkeen harkitsevampi kirjojen ostaminen tuntuu onneksi onnistuvan - ainakin toistaiseksi, mistäs sitä tietää mitä alevilliintymisiä odottaa nurkan takana. ;) Pyrin nyt kuitenkin keskittymään jo hyllyssä olevien lukemiseen. Mutta ne ostokset, tässähän ne ovat:

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka herätti kiinnostuksen jo aiemmin jossain englanninkielisillä sivustoilla, ja kun käännös ilmestyi niin totesin että nyt se on saatava. Hieman samanhenkinen muistelma-tietokirja-yhdistelmä on Bea Uusman Naparetki, jonka olemassaolon olin jotenkin onnistunut ohittamaan siihen saakka kun se voitti viimeisimmässä Blogistania-äänestyksessä Tieto-kategorian. Sittenpä se nousikin onneksi rytinällä tietoisuuteeni. Antti Tuurin Talvisodan kuuntelin hiljattain äänikirjana. Päätin haluavani sen omaan hyllyyn käden ulottuville, ja kuinka ollakaan, pian se tulikin löytöhyllyssä vastaan. Jo kustantajan katalogissa silmään pistänyt Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on ollut yksi kevään Tapauksista blogeissa, ja houkutteli ihan ostoksille asti. Venla Hiidensalon Karhunpesä taas on kiinnostanut jo pidempään, ja pääsi mukaan löydyttyään samasta paikasta kuin Talvisotakin.