sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

"Pahoinvoinnin aalto iski minuun ja yritin tyhjentää mieleni, aloin tiedostamattani tehdä niin kuin tein aina murheiden, ongelmien tai tylsyyden piinatessa minua: ajattelin Afrikkaa - mantereen rauhoittavia savanneja, joilla rannaton ruoho huojuu hypnoottisesti ja joilla antiloopit vaeltavat ja ylpeät leijonat vaanivat keltakärkisten lehtien lomassa. Mutta unelmiin vaipuessani tajusin, etteivät ne kestäneet. Todellinen Afrikka raivosi ja ujelsi bunkkerin ulkopuolella, tosi Afrikan karut arot roihusivat, sen villieläimet kuolivat ja sen kova kamara oli hedelmätön. Sillä yksinäisellä hetkellä tajusin, että äitini unelma-Afrikkaa, joka oli hehkunut mielessäni kaksikymmentäviisi vuotta, ei ollut olemassa, ei ainakaan Etelä-Sudanin karussa, steriilissä kraatterissa."

Lääkäriopiskelija Maria lähtee avustustyöntekijäksi Etelä-Sudaniin ja päätyy keskelle sisällissotaa, kuivuutta, nälänhätää ja kuolemaa. Siellä Adekin kylän punainen tomu on odottanut sadetta jo vuosikausia, pikkuvauvat nääntyvät ja nuoret pojat kantavat aseita. Odotettavissa oli rankka lukukokemus, ja sellaisen siitä kyllä tekivätkin varsinkin kärsivät lapset.

Silti tarinassa on myös paljon toivoa. Uskon että muistan pitkään ylväät dinkat, jotka kaikessa kurjuudessaankin tanssivat joka ilta kiitokseksi siitä että saavat edelleen olla elossa.

Tekstin tyylin puolesta kirja on helppolukuinen ja rakennekin toimii erinomaisesti. Eräs niistä monista asioista jotka tekevät kirjojen lukemisesta hienoa, on se että saan niiden kautta tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ja samoin kuin tämän vuoden ensimmäinen kirjani Jeninin aamut, tämä oli taas juuri sitä tietoa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Kiitos siis Ros Wynne-Jonesille siitä, että hän halusi kertoa minulle tämän tarinan. Kyllähän minä tiesin että maailmassa nähdään paljon nälkää, mutta ei se uutisista hiivi tällä tavalla iholle.

Ensimmäinen lause: Joukkomurha on pelkkä sana, joka ei voi satuttaa ketään.


Englanninkielinen alkuteos: Something Is Going to Fall Like Rain (2009)


Kustantaja LIKE 2010, suom. Einari Aaltonen, 362 s.

10 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä todella hieno, koskettava lukukokemus! Luin itse viime vuoden lopulla tämän. Tuo on niin totta, että vaikka tietää nälänhädän ja sotien kauheudet, niin tämän kirjan myötä ne todellakin tulivat lähemmäksi, kuin ihon alle..

    VastaaPoista
  2. Minä en ole vielä tätä lukenut mutta se on ollut jo kauan lukulistallani:)

    VastaaPoista
  3. Minunkin mielestäni tämä oli hieno, puhutteleva kirja. Sade lankeaa sai paitsi vaikuttumaan tarinastaan, myös pohtimaan ihmisen oikeutta veteen, elinehtoon.

    VastaaPoista
  4. Susa: On se kumma juttu että esim. toisesta maailmansodastakin olen saanut paljon selkeämmän käsityksen lukemalla kirjailijoiden keksimiä tarinoita kuin todellista historiaa. No, onhan se faktatieto hyvä olla siellä pohjalla mutta jotenkin tuntuu että vasta fiktion keinoin voi ihan oikeasti ymmärtää.

    Sanna: Mitenkähän monesta kirjasta voisinkaan itse sanoa samaa? :) Kiinnostavia kirjoja riittää... Mutta suosittelen siis kyllä tätä!

    Katja: Todellakin, kyllä tätä lukiessa tuli mietittyä sitäkin että jollain ei ole vettä juuri lainkaan ja minä saan sitä hanasta niin paljon kuin keksin tarvita. Hmm.

    VastaaPoista
  5. Fiktiolla on kyllä mahtava voima herättäjänä. Uutistulvaan turtuu helposti, eivätkä ne yleensä joitakin syväraportteja lukuun ottamatta tuo yksittäisiä tarinoita lähelle - eivätkä siten siis kosketa.

    Luen juuri eläimistä ja tehotuotannosta, ja vouhkaan asiasta joka foorumilla, mutta siinä pätee vähän sama, eli ajatus kymmenistä tuhansista broilereista teollisuushallissa ei vielä monia säväytä, mutta jos oikein kuvataan läheltä ja kerrotaan yhdestä kidutetusta kanayksilöstä, se koskettaa jo jokusta ihmistä.

    VastaaPoista
  6. Näin se vaan menee - ja jotenkin tuntuu että jos näitä tarinoita voisi jollain konstilla levittää laajempaan tietoisuuteen, maailmasta voisi ehkä tulla ihan pikkuisen parempi paikka!

    VastaaPoista
  7. Satu, tämä on yksi hienoimpia kirjoja 'tiedostavalle'. Ja kirjan rankkuus on siedettävissä, kun muut ovat sen kestäneet ja jotenkin myös Wynne-Jonesin tyyli kirjoittaa kuljettaa toivon viestiä.

    Minäkin lumouiduin dinkoista...

    Tämä on puhdasta faktaa Derfurista, mutta puettu fiktion asuun, että kukaan ei enää kysyisi: Mikä ihmeen Darfur?

    VastaaPoista
  8. Tosiaankin, tuo sama ajatus on käynyt mielessä useammankin kirjan kohdalla: kyllä mun täytyy rankkakin lukukokemus sietää, jos ne asiat sentään ovat toisille tapahtuneet ihan oikeasti.

    Tärkeä kirja!

    VastaaPoista
  9. Kiitos, kun nostit tämän kirjan tietoisuuteeni. Pitänee hankkia heti.

    VastaaPoista
  10. Hieno juttu jos olen onnistunut hankkimaan kirjalle lisää lukijoita!

    VastaaPoista