perjantai 24. kesäkuuta 2011

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

"Menimme lasten kanssa Naurutaloon. Menimme sisään maksamatta, sillä koju, jossa lippuja myytiin, oli tyhjä.
Minä nauroin vähän ja väkinäisesti, melkeinpä hymähtelin vain. Tavallinen peilikuva on minusta vähintään yhtä kummallinen kuin ne heijastukset, joita koverat ja kuperat peilipinnat täällä tuottivat."


Jospa saisin purettua bloggausblokkini vielä ennen juhannuksen viettoa! Sellainen tulee välillä jos en oikein tiedä miten jostain kirjasta kertoisin - ja koska haluan pakkomielteisesti kirjoittaa kirjoista siinä järjestyksessä jossa olen ne lukenutkin, en voi edes ratkaista tilannetta kertomalla ensin jostain toisesta kirjasta. :)

Tässä tapauksessa kirjoittamisen hankaluus johtuu samasta syystä kuin monta kertaa aiemminkin: jos olen lukenut kirjan lähes kokonaan myöhään illalla/yöllä ja alkanut sen jälkeen nukkua, en muista siitä seuraavana päivänä kovinkaan paljon. Lukiessani olen saattanut olla suunnilleen hurmiossa, mutta vaikka aamulla muistaisinkin että kirja oli todella hyvä, en muista sitä, mikä siitä teki sellaisen. Pystyn palauttamaan mieleeni häilyvän muistikuvan tunnelmasta ja joitakin yksityiskohtia, mutta siinä se, enimmäkseen. Turhauttavaa!!

Näin siis kävi myös Leena Krohnin kirjalle Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, joka sisältää lyhyitä novelleja, kaupunkilaisten muotokuvia. Kokonaisuuden yhdistää useassa novellissa esiintyvä, uljas ja salaperäinen Donna Quijote. Täytyi selailla sitä uudelleen, lueskella sieltä täältä, että tavoittaisin taas edes osan siitä mikä kirjassa olikaan niin hienoa. Sitä ovat Krohnin kieli ja ajatukset. Mitenkähän monta kertaa kirjassa tulikaan vastaan lause tai katkelma, jonka voisi laittaa kehyksissä seinälle? Tämän kanssa kävi samoin kuin Tainaroninkin kohdalla: suurin osa varsinaisesta merkityksestä jäi todennäköisesti ymmärtämättä, mutta se ei millään lailla estänyt nauttimasta suuresti.

Ulkoasu: No, 1980-luvun kansitaide ei ehkä ole ihan mikään suurin ihastuksen kohteeni, mutta kylläpä tuo asiansa ajaa... :)

Kustantaja WSOY 1983, 82 s.

2 kommenttia:

  1. Hei Satu

    Kiva, kun esittelit tämän Krohnin teoksen, en ollut tästä aikaisemmin kuullutkaan! Minulla on yksi Krohnin kirja odottamassa sopivaa hetkeä. Olen samaa mieltä Krohnin kauniista kielestä ja syvistä ajatuksista. Oloni Krohnin lukemisen jälkeen on ihanan epämääräinen :)

    VastaaPoista
  2. "Ihanan epämääräinen" on erittäin hyvä kuvaus! :) Itse sain tietää tästä kirjasta muistaakseni Aamuvirkun yksisarvisen blogista, ei ollut tuttu mullekaan aiemmin.

    VastaaPoista