Ensikosketus tähänkin taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin monen muun kesän uusintalukukirjan tapauksessa, eli kymmenisen vuotta. Silloin ihastuin niin että mainitsin pitkään kirjan yhtenä suosikeistani. Erittäin hyvä se oli edelleen, mutta ei ihan samalla tavalla enää onnistunut sykähdyttämään. Miksei? Tyhjentävästi en osaa vastata, mutta osansa oli ainakin sillä että Willisin kielessä/kerrontatyylissä häiritsi ihan pikkuisen jokin nuortenkirjamainen vivahde. Toisaalta tuntuu typerältä sanoa noin, ensinnäkin siksi että eihän nuortenkirja sinänsä ole mikään negatiivinen asia, ja toiseksi, enhän edes tiedä onko Willis ylipäätään tarkoittanut tätä aikuistenkirjaksi. Lähinnä tuo häiritsevä vaikutus taitaa mennä sen piikkiin että kirjan tyyli ei vain aivan vastannut vanhoihin muistikuviin perustuvia ennakko-oletuksiani.
Oli miten oli, niin keskiajan elävyydestä kyllä nautin. Ja sitä osasin luultavasti myös arvostaa enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mieleen jää varsinkin jouluyön messu kylmässä, kynttilöiden valaisemassa kirkossa kivilattialle polvistuen.
Se kyllä välillä vähän huvitti, että kirjan vuodessa 2054 ihmisiä yritetään jatkuvasti tavoittaa soittelemalla sinne sun tänne lankapuhelimella. Eikö niillä ole kännyköitä?? :) Nyt mietityttää, eikö Willis tätä 1992 ilmestynyttä kirjaa kirjoittaessaan aavistanut kyseisten laitteiden yleistymistä, vai oliko hän niin kaukonäköinen että veikkasi kännyköiden tulevan - ja sitten katoavan uudestaan infoähkyn, hektisyyden ja aina tavoitettavana olemisen ahdistamien ihmisten käytöstä. ;)
Ensimmäinen lause: Herra Dunworthy avasi laboratorion oven, ja hänen silmälasinsa huurtuivat heti.
Englanninkielinen alkuteos: Doomsday Book (1992)
Ulkoasu: Hyvää perustasoa. Tuosta pikkukuvasta ei kylläkään taida saada erityisemmin selvää... Kansi: Heikki Kalliomaa.
Kustantaja Otava 2000 (1. julk. 1999), suom. Tero Kuittinen, 828 s.
Minäkin olen lukenut tämän kirjan joskus kymmenen vuotta sitten, ja muistan tykänneeni. Mieleeni on silti jäänyt yksi hupaisa käännösvirhe - oikein käännöskukkanen. Ihmettelin aikani, miksi ihmeessä henkilöt joulua juhliessaan rikkovat voileipäkeksejä, kunnes hoksasin, että kääntäjältä on tainnut mennä ohi käsite christmas cracker, siis se sellainen brittiläinen joulujuttu, koriste, joka paukahtaa auki. Muuten en muista, että käännöksessä olisi ollut sen kummemmin vikaa.
VastaaPoistaVoi harmistus, sääli ettei tämä iskenyt ihan täysillä sinulle. Itse olen kyllä lukenut englanniksi tämän, enkä ainakaan huomannut mitään nuortenkirjavivahdetta. Krhm, voi tietysti johtua ihan omasta kirjamaustani. ;-)
VastaaPoistaTosin - tämä ei ole yhtä ironinen kuin saman tekijän jotkut muut kirjat, esim. Bellwether oli minusta hauska.
Merenhuiske: Joo, nytpä muistankin että kiinnitin itsekin huomiota tuohon voileipäkeksien halkomiseen... :D
VastaaPoistaBooksy: Onneksi sentään ensiyrittämällä iski kunnolla! :)
En ole lukenut Willisiltä muuta, mutta tätä lukiessani sain viimein aikaiseksi hankkia hyllyyni kehutun To Say Nothing of the Dogin.
Minäkin tykkäsin Tuomiopäivän kirjasta muutamista kömmähdyksistä huolimatta, tosin nuortenkirjamaisuus jäi huomaamatta. To Say Nothing of the Dogia pidän kirjailijan parhaana. Toivottavasti se kolahtaa sinullekin paremmin :)
VastaaPoistaBooksyn mainitsema Bellwether on tosiaan hauska, mutta siinä on yksi (tahallaan) ärsyttävimmistä fiktiivisistä hahmoista jonka tiedän (argh).
Hyvä kirja tämä kyllä on, sitä mieltä olen edelleen! :) Ja To Say Nothing of the Dogista olen tosiaan kuullut aiemminkin paljon kehuja, ja odotan mielenkiinnolla että ehdin joskus sen kimppuun. :)
VastaaPoistaMinäkin aikoinaan tykästyin Tuomiopäivän kirjaan kovastikin. Muistan varsinkin sen, miten keskiajan ihmisten pukeutumista kuvailtiin talvipakkasilla: monet paljain varpain, huulet sinisinä, dekolteen alue paljaana. Karua, mutta varmasti kovin tottakin.
VastaaPoistaJoo tuohon kiinnitin huomiota myös, ja kun ne asuinhökkelitkin vielä olivat yhtä surkeita kuin vaatteet...
VastaaPoista