Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Vuonna 1937 Amelia Earhart ja hänen navigaattorinsa Fred Noonan olivat maailmanympärilennolla. Tyynenmeren yllä he kadottivat radioyhteyden ja katosivat jäljettömiin. Sen, mitä sitten tapahtui, on kuvitellut Jane Mendelsohn kirjoittaessaan tätä kirjaa.

Kuten mainitsin kesän uudelleenlukusuunnitelmistani kertoessani, tämä on ainakin toistaiseksi ainoa kirja jonka olen kerran pois luovutettuani hankkinut hyllyyni uudestaan. Luin tämä ehkä kahdeksan, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja ajattelin että ihan ok kirja mutta ei mitenkään erityinen. Jokin aika sitten kirja osui jossain käsiini ja päädyin selailemaan sitä ja lukemaan vähän alkua:

"Taivas on lihallinen.
Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensi kertaa.


Nykyään muistan yhä enemmän. Kuvia, elämääni, taivasta. Toisinaan muistan entisen elämäni, ja se tuntuu äärettömän kaukaiselta. Ainahan se pysyy mieleni sopukoissa osana minua, mutta se ei vaikuta todelliselta. En tiedä onko elämä todellisempi kuin kuolema. Sen tiedän että elämä jota olen elänyt kuolemani jälkeen tuntuu todellisemmalta kuin elämäni sitä ennen.


Tämän minä tiedän: panin elämäni peliin, mutta jätin elämättä."


Silloin en vielä ottanut kirjaa mukaani, mutta mieltä jäi vaivaamaan ajatus siitä että tämä saattaisikin sopia nykyiseen, osittain muuttuneeseen kirjamakuuni oikein hyvin. Lopulta oli pakko käydä huuto.netissä ostoksilla.


Se kyllä kannattikin! Mendelsohn piirtää upean kuvan Ameliasta, aikansa kuuluisimmasta naislentäjästä, joka jo pienenä halusi tulla sankarittareksi, joka pukeutuu nahkaan ja silkkiin huolettomamman tenhoavasti kuin kukaan muu, mutta kantaa sisällään salaista surua. Ja tietysti rakastaa taivasta.


Eniten pidin kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, joka käsitteli aikaa ennen maailmanympärilentoa ja lennon alkuosaa ennen katoamista. Sen jälkeen kielestä tuntui katoavan jokin kaunein ja eteerisin vivahde, mutta hienoa se oli sen jälkeenkin.

Tämän luettuani tuntui siltä että uudelleenlukemiset saavat riittää tältä erää, koska alkoi jo tehdä mieli jotain muuta. Luin laatimaltani listalta yhdeksän kirjaa kuudestatoista. Vanhojen tuttujen pariin palaaminen oli mukavaa ja antoisaa, ja varmastikin jatkan ensi kesänä. Minä olin Amelia Earhart oli näille lukemisille erittäin hyvä lopetus! Ja myös todiste fiktion voimasta: kun kirjan lukemisen jälkeen menin kurkkaamaan Wikipediaa lukeakseni tietoja Ameliasta, ja joistakin seikoista kerrottiin siellä eri tavalla kuin kirjassa, ensimmäinen ajatus oli väittää vastaan. Eihän se noin mennyt, kyllä minä tiedän paremmin kun juuri luin ihan Amelian itsensä kertomana! ;)

"Amelia katsoi Noonanin olan yli ikkunasta yöhön ja näki oudot tähtikuviot, autiot ja merkitykselliset, ketjussa kuin jalokivet. Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää."

Ensimmäinen lause: Taivas on lihallinen.


Englanninkielinen alkuteos: I Was Amelia Earhart (1996)


Ulkoasu: Amelia ja lentokone, mitä muuta sitä voisi vaatia. Kauniit värisävytkin! Kannen kuva: Hulton Getty, kannen suunn.: Liisa Holm.


Kustantaja Gummerus 1997, suom. Marja Alopaeus, 158 s.