Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Sumuisessa puutarhassa vietettävien syntymäpäiväjuhlien vastentahtoinen sankari on humalassa ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, pahasta kirjoitusjumituksesta kärsivän menestyskirjailijan trilogian päätösosa on jo vuosia myöhässä, nuori nainen katoaa jäljettömiin kesänä jonka aikana halusi tulla aivan uudeksi, vanhemmilleen vieraaksi muuttunut tyttö leikkaa opettajansa palmikon poikki, pieni poika kuoli kauan sitten eikä kukaan puhunut sisarelle sen jälkeen mitään.

Siinä aineksia, joita Linn Ullmann kietoo ristiin rastiin toisiinsa, liikkuen sulavasti näkökulmasta toiseen ja ajassa eteen, taakse ja takaisin. Aarteemme kallis sisältää todella taitavaa ja vielä kauniskielistäkin solmuun menneiden ihmissuhteiden kuvausta. Asioiden katselu eri henkilöiden näkökulmista näyttää hienosti hahmojen toistensa ohi puhumisen erityisesti Sirin ja Jonin avioliiton kuvauksessa. Mutta ongelmia on muuallakin: Sirin suhteessa äitiinsä Jennyyn on omat vuosikymmenien aikana kertyneet kipupisteensä, eivätkä Siri ja Jon tiedä, mitä ihmettä tekisivät tyttärensä Alman kanssa. (Nuorempi tytär Liv sen sijaan jää pääasiassa sivulliseksi.) Ja sitten on Mille, lapsenvahti joka aiheuttaa perheessä omat hankauksensa ja katoaa jo mainituista puutarhajuhlista, joista tapahtumat rönsyävät eteen ja taakse. Sivujuonteita on vielä muitakin: Sirin suhde varhain muualle muuttaneeseen isäänsä, Millen vanhempien kaipaus ja epätietoisuus, Jonin salaiset suhteet naisiin joista hän ei edes pidä, Millen ruumiin kahden vuoden kuluttua löytävien poikien tarina, Jennyn luona asuva hieman kummallinen Irma, jonka asemasta kellään sivullisella ei oikeastaan ole käsitystä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu vähääkään liian runsaalta, vaan on erittäin toimiva paketti. Hienoa kerrontaa! Vähän utuista, pinnan alla väreilevän synkkää, mutta ei vailla toivoa. Ullmannin katse on tarkka. Huomaan tosin, että ainakin omalla kohdallani tämä on niitä kirjoja, jotka tuntuvat lukemisen aikana vahvoilta mutta hiipuvat mielestä turhan nopeasti jälkeenpäin. Tai yksityiskohdat ainakin, tunnelma sentään jää vaikkei sitä enää osaisi sanoiksi pukeakaan.

Ensimmäinen lause: Jenny Brodal ei ollut juonut pisaraakaan yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Norjankielinen alkuteos: Det dyrebare (2011)

Ulkoasu: Jotenkin jännä ja sopivasti silmäänpistävä, tykkään! Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr.

Suomentanut Tarja Teva

Kustantaja WSOY 2012, 360 s.