Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäen runouteen tutustuminen on ollut ajatuksissa esikoiskokoelman ilmestymisestä asti, mutta aloitinpa nyt tästä toisesta jonka sain kirjastosta napattua haltuuni. Kansiliepeessä Kytömäen esitellään olevan keski-ikäinen tamperelaispoika, mikä tuntuukin tiivistävän hyvin tämän hymyilyttävän ja sanoilla leikittelevän mutta myös ajatusta täynnä olevan kirjan hengen. Tämän kirjoittaja ei nimittäin ole vahingossa erehtynyt kasvamaan liian aikuiseksi. Olisipa ikävää, jos ei enää ehtisi pysähtyä katselemaan elämän ja maailman kiinnostavia pieniä yksityiskohtia.

Kytömäki runoilee kissoista, metsästä, rakkaudesta ja maailmanmenosta. Tiesin jo etukäteen tykkääväni, eikä tarvinnut yhtään pettyä. Tässä esimerkkinä tarjolle mielestäni hymyilyttävin runo:

"Kävellessäni
milloin missäkin
näen usein rusakon
ja kuvittelen sen
aina samaksi.

Harva rusakkokaan erottaa
runopoikia toisistaan." 

Runoihin ihastumisen lisäksi lukemisen jälkeen on mielessä se, että kyllä vain, alkaa olla korkea aika ryhtyä taas kissanomistajaksi. Mieluummin kahden. Minäkin haluan taas saada rystyset verille leikkisistä kynsistä, katsella nukkuvien saalistajien nykiviä tassuja ja lukea sateella runoja kissaseurassa.

Runohaasteeseen kertyi 59 runoa lisää, yhteensä koossa 347.

Kustantaja Sanasato 2016, 76 s.

Arto Lappi: Kukko puussa & Oravan portaat

Viime vuonna näihin aikoihin luin Arto Lapin
runokokoelmaa, joista varsinkin Harakan pajaan ihastuin. Nyt vuorossa oli pari aikaisempaa teosta. Nämäkin sisältävät haikujen ja tankojen mittoihin tiivistettyjä ajatuksia ja havaintoja monenlaisista isoista ja pienistä asioista. Kuten esimerkiksi tähtien valaisemasta illasta joka on mentävä tuhlaamaan niitylle, metsästä jonka ovet ovat avoinna tuulen kulkea, siitä kun lähtee kaikista risteyksistä eri suuntaan kuin yleensä, rakkaan hymystä joka tuntuu varpaissa asti ja tuhatjalkaisesta joka kenties saisi itsensä solmuun jos ryhtyisi miettimään jalkojensa järjestystä niitä siirrellessään.


Ihan niin vahvasti en näitä kokenut kuin noita aiemmin lukemiani vaan aika moni runo tuntui kulkevan pääni läpi jälkiä jättämättä. Jotkut ainakin siksi että ne tuntuivat liian itsestäänselviltä toteamuksilta joista en saanut irti mitään mikä olisi liikauttanut ajatuksia.  Mukavaa näitä silti oli lukea, ja tokihan välillä osui kohdalle myös niitä helmiä, jotka kiinnittävät katseen ja ajatukset vähäksi aikaa puoleensa ja pakottavat odottamaan ennen kuin voi siirtyä seuraavalle sivulle. Nämä haluan merkitä itselleni muistiin:

"Tämäkin polku
yhtyy toisiin polkuihin:
kompastun toisten
jättämiin jälkiin, toiset
taas minun jättämiini."

Kukko puussa, s. 76

"Silmut liekkeinä:
ruskean kyynen alta
vihreät lehdet
minä hetkenä hyvänsä,
minä hetkenä hyvänsä."

Oravan portaat, s. 62

Lapin runoja päätyy kyllä varmasti luettavaksi jatkossakin. Ompun runohaastetta varten näistä kertyi runoja jo peräti 149 + 139 = 288 kappaletta!

Kustantaja Sammakko 2002/2004, 153/151 s.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kirja alkaa klo 5.50 eräänä aamuna kun 19-vuotias Simon Limbres herää lähteäkseen kavereidensa kanssa surffaamaan ja loppuu 5.49 seuraavana aamuna. Siinä välissä Simon on joutunut onnettomuuteen ja todettu aivokuolleeksi, hänen vanhempansa ovat yrittäneet hyväksyä sen että Simon on kuollut vaikka sydän vielä lyökin, samalla kun ovat jo joutuneet keskustelemaan elinsiirron mahdollisuudesta, sydän on pysäytetty, irrotettu, kuljetettu toiselle puolen maata ja siirretty Claire Méjeanille, joka saa käsittämättömän lahjan jonka antajaa ei koskaan pääse kiittämään.

De Kerangal käsittelee asiaa monelta kannalta: paitsi Simonin perheen suruna ja Clairen ristiriitaisina ajatuksina, myös esittelemällä kuinka sydämensiirto tapahtuu juridisesti ja käytännössä. Välillä ehditään tutustua hoitohenkilökunnan yksityiselämäänkin. Monella lailla mielenkiintoinen ja vaikuttava kirja, joka ei sitten kuitenkaan jättänyt mieleen niin vahvaa jälkeä kuin aiheenkin puolesta olisi voinut kuvitella. De Kerangalin kirjoitustyylistä kyllä tykkäsin, ja nimi on laitettu tarkasti mieleen jos vaikka suomennoksia saataisiin lisääkin. Tämä käännös on Ville Keynään ja Anu Partasen laadukasta yhteistyötä. Anna Makkosen suunnittelemaa näyttävää kanttakin pitää vielä kehaista!

(Pääsenpä viimein purkamaan blogattavien kirjojen sumaa uuden tietokoneen omistajana... Moni teksti jo kirjastoon palautuneista kirjoista jäänee tämän tavoin vähän tyngäksi mutta jääköön, tulevatpa ainakin merkityiksi muistiin. :)

Ensimmäinen lause: Simon Limbresin sydämestä on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa; tuosta ihmissydämestä jonka syke tiheni hänen syntymänsä hetkellä, yhdessä toisten tapahtumaa todistavien sydänten kanssa, siitä mikä sai tuon sydämen sykkimään, oksentamaan, lihomaan, tanssahtelemaan keveänä kuin höyhen tai vajoamaan raskaana kuin kivi, rakkaudesta joka huumasi sen ja sulatti sen... (ja niin edelleen, aina seuraavalla sivulla odottavaan pisteeseen saakka)

Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants (2016)

Suomentaneet Ville Keynäs & Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2016, 255 s.

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.

Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.

2016 tilastot ja top10

Viime vuoden lukemislukemat itselleni muistiin!

Saldoksi jäi 45 kirjaa - selkeästi vähemmän kuin toivoisin mutta sentään 45 enemmän kuin ei mitään. Niistä seitsemän kuuntelin, yhdeksän luin ruudulta ja 29 paperilta.

Sivuja kertyi 9202, kuunteluaikaa 71 tuntia ja 49 minuuttia.

Miesten kirjoittamia kirjoista oli 20, naisten 24, yksi sekä että.

Arvostelukappaleita luin 6, omia ostoksia 27 ja kirjastosta lainattuja 12.

Kotimaisia 25, ulkomaisia 20.

Suomenkielisiä alkuteoksia 23, englanninkielisiä 3, ja sitten käännöksiä:
englannista 8
ruotsista 3
ranskasta 3
japanista 1
albaniasta 1
saksasta 1
espanjasta 1
venäjästä 1

romaaneja 26
novellikokoelmia 5
raapalekokoelmia 2
runokokoelmia 4
elämäkertoja 1
muita tietokirjoja 4
sarjakuvia 1
lastenkirjoja 1
paremman nimityksen puuttessa muistelmiksi kutsumani 1

Alkuteoksen julkaisuvuoden mukaan:
2010-luku 30
2000-luku 9
1990-luku 4
1980-luku 2

Uuteen kirjailijaan tutustuin 20 kertaa.

---------------------------------------------------------------

Entäs sitten se parhaimmisto? Vaikka luettujen kokonaismäärä on tipahtanutkin niin valitaan nyt edelleen täydet kymmenen kappaletta, onneksi hyviä lukukokemuksia on joukkoon mahtunut monta. Tällainen lista tällä kertaa, ei paremmuusjärjestyksessä:

Katharina Hagena: Omenansiementen maku

Arto Lappi: Harakan paja

Antti Tuuri: Talvisota 

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović 

Stephen King: Velho

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies 

Lars Sund: Colorado Avenue 

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

Marie Kondon tavarankarsintaopastuksen ykkösosasta kirjoitin aiemmin pitkähkön tekstin. Nyt ajattelin pärjätä lyhyemmällä, ensinnäkin siksi että haluan saada viime vuoden lukemiset bloginkin osalta pakettiin just nyt, toiseksi siksi ettei tämä jatko-osa niin ristiriitaisen kuohuttavalta tunnukaan kuin edeltäjänsä.

Tiivistettynä näkemykseni siitä ensimmäisestä: kun sopivasti suodattaa hörhöyksiä sivuun, löytää paljon hyvää asiaa. Ei oikeastaan mitään uutta tai mullistavaa, mutta pisteet Kondolle siitä että hän on saanut muotoiltua sanomansa niin että todella, todella moni on innostunut tekemään jotain roinakasoilleen jotka ovat ehkä häirinneet jo pitkäänkin. Olen myös huomannut ärsyyntyväni, jos KonMaria kritisoi kärkkäästi joku sellainen joka ei selkeästikään ymmärrä yhtään mistä on oikeastaan kyse. Niin että aivan positiivisella mielellä ja mielenkiinnolla lähdin tutkimaan, mitä Kondolla vielä olisi tarjolla.

Tässäkin kyllä käydään karsintaprosessia läpi mutta mukaan tulee paljon sitä järjestämispuoltakin. Ohjeet eivät enää ole niin ehdottomia, vaan ihan saa luvan kanssa vähän soveltaa ja laittaa tavaransa niin kuin itselle parhaiten sopii. Sitäkin näkemystä vähän laajennetaan, että mitä ne iloa tuottavat ja siten siis säilyttämisen arvoiset tavarat oikein ovat. Ja onneksi (suomennoksessakaan) ei enää puhuta tavaroiden pois heittämisestä, joka niin usein on tulkittu siten että Kondo kehottaa vain laittamaan kaiken roskiin (ei kehota).

Vaikka joillekin seikoille silmiä pyörittelisikin niin Kondolla on kyllä oikeastikin hyviä ajatuksia järjestämisestä. Oleellisimpana se pystyviikkaus, joka tosiaankin on moneen paikkaan kaikkein toimivin ratkaisu. Ja hei, säilytän muuten nykyään sukkani pystyyn viikattuina enkä ikipäivänä enää palaa palloksi kiepauttamiseen! Enpä nyt ota kantaa siihen ovatko sukkani merkittävästi onnellisempia kuin aikaisemmin, mutta mukavampi ne on ottaa käyttöön. Menevät pienempään tilaankin ja huomattavasti siistimmin.

Kirjojen kaapissa säilyttämisestä en edelleenkään ole samaa mieltä mutta tässä oli kuva (sivulla 61) joka sai näkemään ajatuksessa edes jonkinlaista järkeä. Niiiiiin, jos kirjoja olis tosi vähän ja kaappi olisikin peruskomeron sijaan tuollainen sisustettu tila jossa on muitakin henkilökohtaisia tavaroita, niin ehkä sitten... En nyt siis kuitenkaan ole lähdössä tuollaista toteuttamaan, sen nyt sanoo jo kirjojen määräkin vaikka vähennystä on niidenkin suhteen tapahtunut.

Tämä toimii hyvin aiemman kirjan ajatusten syventämisessä ja käytäntöön laittamisessa, ja toisaalta saattaa puhutella vähän paremmin sellaistakin joka ei ykkösestä niin välittänyt. Jos aihe kiinnostaa niin kurkista ihmeessä.

Japaninkieliset alkuteokset: Jinsei ga Tokimeno Katazuke no Maho 2 ja Irasuto de Tokimeku Katazuke no Maho (2012/2015)

Suomentanut Päivi Rekiaro englanninkielisestä käännöksestä

Kustantaja Bazar 2016, 149 s.