Joel Haahtela: Elena

Mies näkee naisen sattumalta puistossa, jäätyään pois raitiovaunusta eri pysäkillä kuin yleensä. Jokin naisessa kiinnittää hänen huomionsa ja sen jälkeen tämä täyttää hänen ajatuksensa. Mies alkaa odottaa puistossa joka aamu nähdäkseen naisen taas kulkevan ohi, kuunnellen lähestyviä askeleita jotka kaikuvat katukivetyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen.

Minä rakennan Elenan pienistä paloista, otan hänen hymynsä, askeleiden kaiun, kirjaimet paperilla, kenkien ääriviivat sateen jälkeen.


Tämä ei sävayttänyt ihan samalla tavoin kuin Perhoskerääjä, vaikka hienoja, kauniita hetkiä ja ajatuksia oli tässäkin. Ja kieli ainakin oli aivan yhtä nautittavaa. Alussa miehen pakkomielle tuntui pikkuisen ahdistavalta, mutta lopun valossa kaikki näyttäytyikin erilaisena.

Mieleen jäi ajattomuuden ja paikattomuuden tuntu: kirja olisi voinut sijoittua mihin tahansa muutaman tunnusmerkin täyttävään kaupunkiin ja mihin tahansa kohtuullisen läheiseen menneisyyteen.

Elena todennäköisesti kärsi vähän siitä, että luin sen heti Siekkisen kirjan perään. Kirjat ovat tyylillisesti turhan samankaltaisia ja hidastempoisuus alkoi tämän kohdalla jo pikkuisen uuvuttaa (vaikka molemmat ovatkin hyvin lyhyitä) - parempi olisi ollut lukea jotain vauhdikkaampaa väliin ja rauhoittua sitten tämän pariin vähän myöhemmin. Vaan tulipa luettua. Ja siinä määrin Haahtelan tyyli edelleenkin miellyttää, että haluan ehdottomasti lukea vieläkin lisää.

Ensimmäinen lause: Kohta hän tulee.


Kustantaja Otava 2003, 126 s.