Kauhuelementtien yhdistäminen ruotsalaiseen yhteiskunnallisuuteen on kyllä toimiva konsepti, ja pidän paljon myös Ajvide Lindqvistin erittäin sujuvasta ja helppolukuisesta kirjoitustyylistä, mutta ei tämä ihan yhtä hyvin vakuuttanut kuin miehen esikoinen Ystävät hämärän jälkeen. Jos olisin kirjoittanut kirjasta heti lukemisen jälkeen, olisin varmaankin ollut vähän innostuneempi, mutta nyt kun on kulunut runsas viikko, huomaan ettei kirja kokonaisuutena ole jättänyt erityisen vahvaa muistijälkeä.
Kuusivuotiaana kuolleen Eliaksen tapaus sen sijaan jäi mieleen herättämiensä monenlaisten, enimmäkseen tavalla tai toisella kammottavien ajatusten vuoksi. Yksikään kuollut ei palaa takaisin entisellään, ja millaista olisikaan saada takaisin kaksi kuukautta kuolleena ollut lapsi?
Kirjan kauhu ei olekaan mitään perinteistä pelottelua vaan syntyy lukijan pään sisällä ahdistavien tapahtumien vuoksi. Tunnelma onkin tiivis, mutta jotenkin vain tuntuu että multa jäi se tarinan perimmäinen olemus ja tarkoitus tavoittamatta, ja lukukokemus jäi vähän vajaaksi.
Ensimmäinen lause: "Salud, comandante."
Ruotsinkielinen alkuteos: Hanteringen av odöda (2005)
Ulkoasu: Ei huono ollenkaan! Salamakuviot sopivat ja sävyjen yhdistelmä miellyttää. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja Gummerus 2010, suom. Jaana Nikula, 398 s.
Minä luin Lindqvistiltä ensin juuri tämän Kuinka kuolleita käsitellään ja nyt meneillään on Ystävät hämärän jälkeen. Pidin kyllä myös tuosta KKK:sta, mutta täytyy sanoa, että kyllähän tuo Ystävät hämärän jälkeen on kuitenkin ihan eri tasolla.
VastaaPoistaHih, olen näemmä tulossa samassa järjestyksessä perässä :-) Mutta Ystävät joutuu kyllä vielä kuukauden tai pari odottamaan... vaikka odotusarvot taas nousivat!
VastaaPoistaKyllä tuossa esikoisessa tosiaan kokonaisuus toimii paremmin, vaikka ei tätäkään voi missään nimessä huonoksi sanoa!
VastaaPoista