Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa. Isä katseli mielellään painia, äiti paini itse, ja mitä tahansa vastaan. Hän halusi olla kehässä ja sillä siisti.
   Hän ripusti isoimmat lakanat ulos tuulisimpina päivinä. Hän halusi että mormonit koputtivat oveen. Ja vaalien lähestyessä hän pani työväenpuoluetta äänestävässä tehdaskaupungissa ikkunaan konservatiiviehdokkaan valokuvan.
   Hän ei ollut kuullut sekoittuneista tunteista. Oli vain ystäviä ja vihollisia.


Vihollisia olivat:
Paholainen (monissa muodoissaan)
Naapuri
Seksi (monissa muodoissaan)
Etanat


Ystäviä olivat:
Jumala
Meidän koira
Madge-täti
Charlotte Brontën romaanit
Etanasyötit


ja minä, aluksi, olihan minut tuotu taloon jotta lähtisin hippasille hänen kanssaan muuta maailmaa vastaan.

Jeanette adoptoidaan 60-luvulla pohjoisenglantilaisessa teollisuuskaupungissa asuvaan uskonnolliseen perheeseen. Hänestä on tarkoitus tulla lapsisaarnaaja ja lähetystyöntekijä, ja sitä kohti tie näyttää vievänkin, kunnes hänen suhteeseensa seurakuntaan tulee särö. Jeanette rakastuu tyttöön. Hän on langennut Saatanan pauloihin, himojensa vietäväksi, hän on täynnä riivaajia, sanoo pastori Finch.

Wintersonin 23-vuotiaana kirjoitettu esikoisromaani perustuu hänen omaan elämäänsä. On hankalaa arvioida paljonko siitä on totta, koska Wintersonin kerrontatyyli saattaa saada aivan tavallisetkin asiat kuulostamaan lievästi absurdeilta. Puhumattakaan niistä asioista jotka ovat jo valmiiksi enemmän tai vähemmän kummallisia. Mutta ei kai totuudella ole niin väliäkään. Muistelen törmänneeni jossain kirjailijan omaan kommenttiin siitä, että tärkeintä on tarina.

Siinä onkin yksi syy Wintersonin tuotantoon ihastumiseeni. Kaikissa kolmessa tähän mennessä lukemassani kirjassa näkyy vahvana rakkaus tarinoihin ja niiden kertomiseen. Tässä päähenkilö Jeanette ujuttaa väliin omia kertomuksiaan, ja Winterson voisi varmasti itsekin todeta saman kuin Intohimon Villanelle: "Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun." Majakanvartijan vanha Pew ja Hopea-tyttö taas tuntuvat olevan asian ytimessä tässä keskustelussaan:

"Tarinoita. Sinun on opittava ne. Ne, jotka minä tunnen ja ne, joita minä en tiedä."
"Miten minä opin ne, joita sinä et tiedä?"
"Sinun on kerrottava ne itse."


Kirjoista itsestään Intohimo on ehyin ja kokonaisin tarina ja säilyy ehdottomana suosikkinani. Wintersonin upea, elävä kieli ja persoonallinen kerrontatyyli ovat olemassa jo tässä esikoisessa ja tekevät lukemisesta nautittavaa. Parasta antia olivat alun kuvaukset Jeanetten lapsuudesta, hänen äidistään ja muista seurakunnan jäsenistä. Lopusta olin vähän vähemmän innostunut mutta hyvä oli silti sekin. Oli totta tai ei, katkeruutta ei tekstissä ainakaan ole havaittavissa. Enemmänkin Winterson havainnoi menneisyyttään yhtä aikaa lempeästi ja terävästi.

Ensimmäinen lause: Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa.

Englanninkielinen alkuteos: Oranges are not the Only Fruit (1987)

Ulkoasu: Hmm, hyvää peruslaatua, muttei itseäni sykähdytä mitenkään erityisesti. Ehkä kaipaisin väritykseen vähän lisää eloa. Kuva: Great Shots, Päällys: Helena Modéer/Moma.

Kustantaja Bazar 2007, suom. Raija Mattila, 230 s.