Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.