maanantai 26. elokuuta 2013

Projekti 12

Jaana keräili hyllystään kaksi tusinaa kotimaista kirjaa, joista aikoo lukea ainakin puolet ensi vuoden elokuuhun mennessä. Koska olen lukuhaastehamsteri (ja koska kirjojen listaaminen on kivaa) päätin laatia aiheesta omankin versioni, vaikka kesken on muitakin oman hyllyn läpikäymiseen kannustavia haasteita. Halusin mukaan kirjoja, joiden muistelen odotelleen vuoroaan pisimpään ja lähdin liikkeelle kirjoittamalla hyllystä muistiin pitkäaikaisasukkien nimiä. Kun olin saanut alustavan listan valmiiksi, totesin sen sisältävän ainoastaan ulkomaisia kirjoja! Mjaah. Tässä ilmeisesti näkyy se, että olen innostunut kunnolla kotimaisesta kirjallisuudesta vasta suhteellisen hiljattain, joten sen edustajat ovat enimmäkseen ehtineet muhia hyllyssä lyhyemmän aikaa. :) No, jos pisimpään odottaneet kerran ovat ulkomaisia niin asia selvä - siirryn alkuperäisestä suunnitelmastani 12 kotimaista + 12 ulkomaista lennossa versioon 12 suomenkielistä + 12 englanninkielistä. Tässä siis tuplatusinani:


Tavoitteenani on lukea kummaltakin listalta vuoden aikana vähintään kuusi kirjaa:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen
Andrew Miller: Kivun mestari
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
J. M. G. Le Clézio: Harhaileva tähti
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
José Saramago: Kertomus näkevistä
Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa
Khaled Hosseini: Leijapoika
Claudie Gallay: Tyrskyt
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Hal Duncan: Vellum
John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Jessica Francis Kane: The Report
Sarah Hall: How to Paint a Dead Man
Alan Bradley: The Sweetness at the Bottom of the Pie
Peter S. Beagle: A Fine & Private Place
Erick Setiawan: Of Bees and Mist
Iain Pears: An Instance of the Fingerpost
Anna Lawrence Pietroni: Ruby's Spoon
Marion Halligan: Valley of Grace
Daniel Wallace: The Watermelon King
Jo Walton: Tooth and Claw
Jean-Christophe Valtat: Aurorarama
Tan Twan Eng: The Gift of Rain

Liian tarkkaan lukkoon lyödyt suunnitelmat tapaavat vaikuttaa lukemiseeni vähemmän innostavasti, joten jätän Jaanan mallin mukaisen kirjojen eri kuukausille jakamisen tekemättä. Ja koska olen ailahtelevainen ja epäjärjestelmällinen lukija, en edes lupaa lukea haastetta varten yhtä kirjaa per kuukausi - kunhan vain pyrin tavoitteeseeni jossain kohtaa vuoden aikana.

Suuri osa näistä kirjoista on sellaisia, joista jatkuvasti ajattelen että tuon kyllä haluan lukea ihan pian, mutta käytännössä en näytä kuitenkaan päätyvän niin tekemään. Eiköhän haaste auta asiaa edes jossain määrin! :)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Alan Drew: Vesipuutarhat

Maanjäristys yhdistää odottamatta turkkilaisen kurdin Sinanin ja amerikkalaisen Marcusin perheet. Sinan jää Marcusille suureen kiitollisuudenvelkaan, mutta sitä hän ei silti voi hyväksyä että hänen 15-vuotias tyttärensä İrem ihastuu Marcusin poikaan Dylaniin.

Vesipuutarhat kertoo kulttuurien kohtaamisesta, vapaudenkaipuusta ja perinteiden painosta, naisen asemasta, rakastamisen vaikeudesta, peruuttamattomista virheistä ja siitä, kuinka suurta rohkeutta ympäröivää todellisuutta vastaan toimiminen saattaa vaatia.

Sinania repivät eri suuntiin halu suoda tyttärelle onni mutta turvata perheen kunnia ja pojan tulevaisuus, kiitollisuudenvelka ja riippuvuus avustustyöntekijöistä jotka ruokkivat hänen perheensä sekä luoteihin kuolleen isän perinnöksi jättämä amerikkalaisviha. İrem taas haluaa jotain muuta kuin nykyisen elämänsä; ei enää loputtomia sääntöjen sävyttämiä päiviä hämärässä keittiössä. Hän rakastaa kyllä pikkuveljeään İsmailia mutta on katkera vanhemmilleen joilta ei tunne koskaan saaneensa yhtä paljon huomiota. Veljen ympärileikkauksen kunniaksikin järjestettiin suuri juhla, mutta kun İremistä tuli nainen, hän sai muutaman kiireisesti kuiskatun neuvon kylpyhuoneessa äidiltään Nilüferiltä ja käskyn peittää hiuksensa huivilla. Hän kaipaa osoitusta isänsä rakkaudesta ja Sinan haluaisi sellaisen antaakin, mutta ei osaa. Kun hän aikoo avata suunsa sanoakseen jotain tyttärelleen, sanat eivät tunnukaan enää tavoittavan hänen mielessään ollutta ajatusta, ja lopulta ristiriidat saavat hänet päätymään vaikeaan ratkaisuun.

Kirja imaisi nopeasti mukaansa ja luinkin sen vuorokauden kuluessa. Aloitettuani huomasin olleenikin kunnollisen "lukuromaanimaisen" tarinan kaipuussa, johon tämä vastasi oikein hyvin. Alan Drew kertoo sujuvasti ja luo henkilöitä taitavasti ja uskottavasti. Hyvä kirja, josta kuitenkin puuttuu jokin viimeinen pikku kipinä joka saisi tarinan erottumaan kunnolla muiden kaltaistensa joukosta.

Ensimmäinen lause: Istanbulista Gölcükiin lähtevälle lautalle oli niin kova tungos, että Sinan kadotti poikansa.

Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water (2008)

Ulkoasu: Pidän kannesta: Ensin katse kiinnittyy leppoisaan kuvaan vedessä astelevista lapsista, ennen liikkumistaan kohti taustalla näkyvää sotkua. Kannen kuva: Gettyimages.

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), suom. Satu Leveelahti, 391 s.

perjantai 23. elokuuta 2013

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kai tässä jonkinlainen kansalaisvelvollisuus tuli suoritettua, kun eteläpohjalainen kirjabloggaaja luki ensimmäistä kertaa Antti Tuuria. :) Vaan ei viimeistä, sen verran mukavasti Tuurin kerronta kulkee. Hän ei laita päähenkilöään Jussi Ketolaa dramatisoimaan asioitaan, vihjailemaan tulevista tai pohtimaan syvimpiä ajatuksiaan, vaan yksinkertaisesti vain kertomaan mitä tapahtuu. Kaikkia tyyli ei varmastikaan miellytä, mutta mulle toimii. Mitäs sitä turhaan selvittelemään, lukija tehköön sitten omat päätelmänsä. ;)

Ketolan poika Kauhavalta on lähtenyt 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Amerikkaan. New Yorkissa hän pääsee maanmiestensä ja mohawk-intiaanien työporukkaan joka nostaa terästä pilvenpiirtäjiin kaukana kaupungin katujen yläpuolella. Rakenteilla on Metropolitan Life -vakuutusyhtiön torni, joka valmistuessaan oli 213-metrisenä maailman korkein rakennus. Turvajärjestelyjä ei pahemmin ole, vaan miehet tekevät työtä korkeuksissa kapeiden teräspalkkien päällä tasapainoillen. Jussikin saa työpaikan siksi, että edeltäjä on pudonnut ja kuollut.

Pilvenpiirtäjien eli taivaanraapijoiden rakentaminen on yksi kiinnostava elementti kirjassa, mutta on siinä paljon muutakin. Kuten vanhan New Yorkin lumo. Brooklynissa laidunnetaan lampaita tyhjillä tonteilla mutta kaiken taustalla hehkuu huimaa vauhtia kehittyvä suurkaupunki. Jussin kerronnasta käy jatkuvasti ilmi, missä päin kaupunkia hän liikkuu, ja uskoisinkin tämän olevan kiinnostavaa luettavaa nykyisen New Yorkin tuntijalle.

Suurkaupungin humuun taas yhdistyy kiehtovan kotoisasti seikka, jota en olisi itse hoksannut sinne ollenkaan sijoittaa, nimittäin suuri suomalaisyhteisö. Kaupungissa asui 1900-luvun alussa paljonkin suomalaisia, ja puistoon juhannusjuhliin matkatessa koko katu täyttyy suomenkielisestä puheensorinasta. Ajankuva tuntuu uskottavalta ja tarkalta, esillä on myös todellisia henkilöitä kuten mm. New Yorkin suomenkielisen sanomalehden päätoimittajanakin toiminut Matti Kurikka. Kurikan julistamaa teosofiaa kyllä käsiteltiin sen verran moneen kertaan että loppua kohti meni jo vähän harppomiseksi kun ei enää jaksanut kiinnostaa.

Teosofian vähentämisen lisäksi olisin toivonut Jussi Ketolalle vähän jämptimpää otetta omiin tekemisiinsä. Kai sitä nyt iso mies voisi joskus sanoa jollekin että "Ei kiitos", eikä vaan antaa raahata itseään milloin mihinkin vaikkei yhtään kiinnosta? Mielenkiinnolla odotan jatkuuko sama meininki Jussin myöhempiä vaiheita kuvaavissa sarjan osissa, joihin aion ehdottomasti jatkaa sillä Tuurin vakuuttavuus ei suinkaan näihin pikku moitteisiin kaatunut. Amman mukaan tätä seuraava Kylmien kyytimies on vielä parempi.

Ensimmäinen lause: Kun töistä ruvettiin puhumaan, sanoin Seppälälle suoraan, etten enää viihtynyt maan alla ja olin halunnut jo Copper Cliffissä sieltä pois, ihmisten ilmoille.

Ulkoasu: Takakanteen asti jatkuva taivaanraapijatyömaa on tietysti osuva valinta kuvitukseksi, ja pidän kannen tyylistä muutenkin. Kannen kuva: Hannu Taina.

Kustantaja Otava 2005, 239 s.

torstai 22. elokuuta 2013

Helen Oyeyemi: White is for Witching

Vanhassa doverilaisessa talossa asuvat 17-vuotiaat kaksoset Miranda ja Eliot Silver sekä heidän isänsä Luc Dufresne joka pitää talossa bed & breakfast -majoitusta. Kaksosten äiti Lily on hiljattain kuollut, ja hänen poissaolonsa kaikuu jatkuvasti perheenjäsenten mielissä. Talolla on oma tahtonsa. Se eksyttää ihmiset ja pakottaa pihamaan omenapuut kasvattamaan hedelmiä keskellä talvea, ja se haluaa pitää Silverit sisällään ja kaikki muut ulkona.

Jossain talossa, seinien sisällä, elää monta sukupolvea Silverien naisia. Herkkä ja häilyväinen Miranda aistii heidät siellä, alkaa luisua pois Eliotin ja Lucin ulottuvilta ja katoaa eräänä yönä kokonaan.

White is for Witching on kauhuun vivahtavaa maagista realismia. Samaan pakettiin uppoavat sulavasti karibialainen legenda soucouyantista, joka päivisin elää vanhana naisena ja yön tullen riisuutuu nahastaan lähteäkseen tulipallona etsimään uhreja ja imemään verta sekä pica-oireyhtymä, joka saa Mirandan syömään liitua ja hyljeksimään oikeaa ruokaa.

Helen Oyeyemi kirjoittaa kauniisti, eteerisesti, lausein jotka toisinaan katkeilevat tukahtuneesti henkilöiden pakahduttavimpia ajatuksia ilmaistessaan. Kirja etenee neliäänisesti; Mirandaa tarkkailee ulkopuolinen kertoja, minäkertojina taas ovat Eliot, Mirandan opiskelutoveri Ore sekä talo itse. Ratkaisu toimii, vaikka alun jälkeen ei enää luvun tai kohtauksen vaihtuessa ilmoitetakaan kuka on äänessä. Se käy kyllä yleensä nopeasti ilmi.

Alku sen sijaan tuntui hieman sekavalta. Jaksossa, joka on eräänlainen prologi, käydään kertojaa vaihdellen sekä Lilyn kuolemaa edeltävässä ajassa, Mirandan katoamisen jälkeisessä ajassa että siinä välissä, eikä lukija ensin tiedä mikä oikeastaan on ennen, mikä jälkeen ja mikä nyt, ja kuka kukin on. Mutta ei sitä pitkään kestä, ja sen jälkeen Oyeyemin kerronnassa kyllä pysyy mukana. Enkä alkuakaan huonoksi moiti, se vain vaatii kunnon keskittymistä.

Vähän jäin lukiessani kaipaamaan jotain lisää - lisää salaperäisyyttä, enemmän sitä pahantahtoista taloa itseään, kunnon hyytävää kauhua. Nyt viikon verran sulateltuani olen jo tyytyväisempi. Pidin tunnelmasta ja siitä ettei kirjailija liikoja selittele. Ehkä tämän kirjan kuuluikin olla juuri tällainen. Jatkan sulattelua.

Ensimmäinen lause: where is Miranda?

Ulkoasu: Kansi on kaunis ja sopii hyvin tarinaan! Kannen kuvitus: Katie Tooke.

Kustantaja Picador 2009, 245 s.

tiistai 20. elokuuta 2013

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx kuvaa novelleissaan karjatilallisten Wyomingia, seutuja joilla ei ole "juuri muuta kuin säätä ja etäisyyttä", kuten sanotaan novellissa Maailman höyhenheinäinen ääri. Monet muuttavat kaupunkeihin paremman elämän perässä ja kaupunkien rikkaat ostavat karjatiloja huvituksekseen. Proulx kuuluu kirjailijoihin joihin olen ehtinyt jo aiemmin tänä vuonna ihastua. Luin talvella myöhemmän Wyoming-kertomusten kokoelman Näin on hyvä, joka monipuolisuutensa vuoksi vakuutti ehkä aavistuksen enemmän kuin Lyhyt kantama, mutta vahva kokemus tämänkin lukeminen oli.

Proulxin kerronta ja Marja Alopaeuksen kääntämä kieli kaunistelemattomine  lauseineen istuvat karuihin maisemiin ja henkilöt kuulostavat jo täpäköiden nimiensä puolesta olevan rankoissa oloissa kotonaan: Diamond Felts, West Clinker, Wauneta Hipsag, Car Scrope, Dirt Sheets, Roany Hamp.

Parhaiten tästä varmasti jää mieleen kokoelman tunnetuin novelli Brokeback Mountain ja kahden cowboyn kielletty rakkaus. Sellaisesta erilaisuudesta saattaa seudulla olla seurauksena kuolema kasteluojassa rengasraudalla rusikoituna, kuten Ennisin isä teki pojalleen selväksi jo silloin kun tämä oli yhdeksänvuotias viedessään tämän katsomaan omien kättensä jälkiä. Ennis ja Jack tuskin uskaltavat myöntää totuutta itselleenkään, toteavat vain että "Minä en ole hinttari." ja "En minäkään. Kertajuttu. Ei kuulu muille."

Muissa novelleissa tavataan mm. nuori mies joka aikoo rodeoon sonniratsastajan uralle, karjatilallisen tytär joka haluaa epätoivoisesti olla jossain muualla ja toisen poika joka palatessaan kotiin maailmalta vammautuneena ja puhekyvyttömänä alkaa ahdistella seudun naisia. Nämä yksinkertaistukset vaan eivät tee lainkaan oikeutta Proulxin kuvaamille, monille toisiinsa kiertyville ihon alle hiipiville kohtaloille.

Pidempiä kertomuksia rytmittävät pari lyhyttä, joista oletetusta ihmissyöjähevosesta kertova Punaruunikko nauratti kaamealla hupaisuudellaan ja vain vähän toiselle sivulle ulottuva 55 mailia bensapumpulle kertoo toisenlaiseen kaameaan sävyyn, minkälaisia huvituksia ihminen saattaa itselleen keksiä kun asuu kaukana kaikesta.

Englanninkielinen alkuteos: Close Range (1999)

Ulkoasu: Leffakansista nyt tulee aina vähän jotain mutistua... Tästä kyllä toisaalta pidänkin, mutta nyt lukemisen jälkeen hieman nyppii kuvan hollywoodilaisuus. Eivät Proulxin kuvaamat Jack ja Ennis ihan noin nättejä poikia ole.

Kustantaja Otava 2006 (1. painos 2001), suom. Marja Alopaeus, 312 s.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Tero Liukkonen: Toivomuspuu

Kokoelma monologinovelleja, esittäjinään mm. isänsä uutta suhdetta vastaan kapinoiva teinityttö, alkoholisoitunut runoarvostelija, leskeksi jäänyt kehitysvammaisen aikuisen pojan isä ja pornotähden palvova tyttöystävä.

Ihastuin Toivomuspuuhun vähän jälkijättöisesti; lukiessani sitä muiden kirjojen lomassa pidin kyllä lukemastani, mutta en arvellut tekstistä jäävän mieleeni mitään pysyvämpää jälkeä. Kunnes sitten kirjan luettuani silmäilin sisällysluetteloa, selailin novelleja uudelleen ja muistin että niin tosiaan, tässähän oli tuokin ja tuokin, hoksasinkin lukeneeni aika hienon, elämää monelta kantilta katselevan kokoelman.

Senkin hoksasin, miten Liukkonen tavoittaa uskottavasti koko monenkirjavan henkilöjoukkonsa ajatukset ja kieli elää puhujan mukana. Vastakohtia on sopivasti, on terävyyttä ja pehmeyttä, välillä lukija näkee mielessään rujon krapula-aamuisen naimisen, välillä hyvin kauniin muiston siitä kun pieni tyttö nukkuu veneessä isänsä sylissä, isän jonka isoon käteen tytön käsi uppoaa käsivartta myöten yhdessä kävellessä. Usein tarinoissa välähtelee elämän epävarmuus ja odottamattomuus. Tasapainoisen oloinen kuusitoistavuotias hyppää parvekkeelta. Vaimon kuoltua paljastuu tämän tekemä synti ja miehen loppuelämältä putoaa pohja kun hän ei enää voikaan olla varma että näkee rakkaansa kuoleman jälkeen.

Enimmäkseen ollaan Suomessa ainakin kohtalaisen lähellä nykypäivää, mutta välillä käydään mm. Itä-Saksassa ja jatkosodan rintamalla. Joku voisi varmaan kaivata kokoelmaan selkeämpää yhteistä teemaa, mutta minä yleensäkin nautin siitä että seuraavan novellin mukana voin päätyä ihan mihin tahansa.

Ulkoasu: Puun oksien lomaan on sijoitettu sitaatteja novelleista, ja sama teema jatkuu takakannessa. Onnistunut ratkaisu, tykkään! Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Gummerus 2009, 192 s.

torstai 15. elokuuta 2013

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

Tutustuin Paul Austeriin luettuani aiemmin tänä vuonna Illuusioiden kirjan, ja nyt toisen luetun jälkeen hän alkaa hiipiä suosikkikirjailijoideni joukkoon. Austerin kerronta kulkee niin mielettömän hyvin (mistä tietysti kiitos myös Erkki Jukaraisen loistokkaille käännöksille), että voisin varmaan pitää vaikka tuplalukumaratonin lukien pelkkää Austeria. :) Kuten Illuusioiden kirjan yhteydessä kommentoinkin, kuvittelin aiemmin Austerin tuotannon olevan kuivakkaampaa ja varsinkin totisempaa. Vaan eipä ollut luulo taaskaan tiedon väärti, ja hyvä niin!

Auster kieputtaa tapahtumien käänteitä taidolla luotujen henkilöidensä ympärillä sen verran vauhdikkaasti, että lukija saa varautua suunnilleen mihin tahansa - samoin kuin kirjan kertoja Nathan Glass. Eläkkeelle jäätyään hän suunnittelee vetäytyvänsä lapsuusmaisemiinsa Brooklyniin kuolemaan kaikessa rauhassa, mutta tuo suunnitelma romuttuu Nathanin törmätessä yllätten sisarenpoikaansa Tom Woodiin, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Kohtaaminen johtaa useaan muuhun tapaamiseen ja tutustumiseen, jotka tekevät Nathaninkin loppuelämästä toisennäköisen.

Samaan nippuun kiertyy monta elämää, joista värikkäimmät kuuluvat taidehuijauksesta aiemmin tuomitulle antikvariaatinpitäjä Harry Brightmanille ja Tomin vuosikaudet omilla teillään olleelle Rory-siskolle. On myös Tomin työmatkan varrella asuva, hänen salaa rakastamansa Kaunis Täydellinen Äiti, tyttö joka yllättäen tupsahtaa Tomin luo suostumatta puhumaan mitään ja Harryn kadulta pelastama jamaikalainen drag queen, muiden muassa.

George W. Bushin ja Al Goren presidentinvaalikamppailun aikoihin sijoittuva romaani on myös poliittisesti kantaaottava, mutta tuo puoli sulautuu tekstiin niin hyvin että sitä ei kannata säikähtää vaikkei poliittisuudesta sinänsä välittäisikään. Nyt himottaisi kauheasti lukea lisää Austeria, mutta kun niitä kiinnostavia kirjoja on muutama muukin... :) Kävin joka tapauksessa nappaamassa pari pokkaria hyllyyn siellä ennestään odottelemassa olleiden herran kirjojen lisäksi, nyt siis tyrkyllä olisivat New York -trilogia, Oraakkeliyö, Näkymätön ja Sunset Park.

Ensimmäinen lause: Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.

Englanninkielinen alkuteos: The Brooklyn Follies (2005)

Ulkoasu: Aika kiva! Tosin tuosta alakulman "Olivia tykkää" - jutusta en oikein tiedä, tekisi toisaalta mieli odottaa Keltaiselta kirjastolta pokkariversionakin tiettyä arvokkuutta. :) Kannen suunn.: Laura Lyytinen.

Kustantaja Tammi 2009, 5. painos (1. painos 2008), suom. Erkki Jukarainen, 363 s.