Vesipuutarhat kertoo kulttuurien kohtaamisesta, vapaudenkaipuusta ja perinteiden painosta, naisen asemasta, rakastamisen vaikeudesta, peruuttamattomista virheistä ja siitä, kuinka suurta rohkeutta ympäröivää todellisuutta vastaan toimiminen saattaa vaatia.
Sinania repivät eri suuntiin halu suoda tyttärelle onni mutta turvata perheen kunnia ja pojan tulevaisuus, kiitollisuudenvelka ja riippuvuus avustustyöntekijöistä jotka ruokkivat hänen perheensä sekä luoteihin kuolleen isän perinnöksi jättämä amerikkalaisviha. İrem taas haluaa jotain muuta kuin nykyisen elämänsä; ei enää loputtomia sääntöjen sävyttämiä päiviä hämärässä keittiössä. Hän rakastaa kyllä pikkuveljeään İsmailia mutta on katkera vanhemmilleen joilta ei tunne koskaan saaneensa yhtä paljon huomiota. Veljen ympärileikkauksen kunniaksikin järjestettiin suuri juhla, mutta kun İremistä tuli nainen, hän sai muutaman kiireisesti kuiskatun neuvon kylpyhuoneessa äidiltään Nilüferiltä ja käskyn peittää hiuksensa huivilla. Hän kaipaa osoitusta isänsä rakkaudesta ja Sinan haluaisi sellaisen antaakin, mutta ei osaa. Kun hän aikoo avata suunsa sanoakseen jotain tyttärelleen, sanat eivät tunnukaan enää tavoittavan hänen mielessään ollutta ajatusta, ja lopulta ristiriidat saavat hänet päätymään vaikeaan ratkaisuun.
Kirja imaisi nopeasti mukaansa ja luinkin sen vuorokauden kuluessa. Aloitettuani huomasin olleenikin kunnollisen "lukuromaanimaisen" tarinan kaipuussa, johon tämä vastasi oikein hyvin. Alan Drew kertoo sujuvasti ja luo henkilöitä taitavasti ja uskottavasti. Hyvä kirja, josta kuitenkin puuttuu jokin viimeinen pikku kipinä joka saisi tarinan erottumaan kunnolla muiden kaltaistensa joukosta.
Ensimmäinen lause: Istanbulista Gölcükiin lähtevälle lautalle oli niin kova tungos, että Sinan kadotti poikansa.
Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water (2008)
Ulkoasu: Pidän kannesta: Ensin katse kiinnittyy leppoisaan kuvaan vedessä astelevista lapsista, ennen liikkumistaan kohti taustalla näkyvää sotkua. Kannen kuva: Gettyimages.
Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), suom. Satu Leveelahti, 391 s.
Hyvä kirja, josta kuitenkin puuttuu jokin viimeinen pikku kipinä joka saisi tarinan erottumaan kunnolla muiden kaltaistensa joukosta.
VastaaPoistaJuuri näin. Minä petyin etenkin loppuun. Olisin kaivannut siihen ehkä enemmän?
Ehkä jotain, vaikka toisaalta kyllä pidin loppua ihan hyvänä. En osaa päättää mihin kohtaan olisin jotain halunnut enemmän. :)
VastaaPoistaLoppu ei ollut hyvä, mutta muuten tarinassa oli niin paljon mielenkiintoisia tarinankäänteitä, että minä tykkäsin :)
VastaaPoista