Jeanette Winterson: Majakanvartija

Hopea on äitinsä ja maissa käyneen merimehen tapaamisen tulos. Äitinsä kuoltua hän päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo. Pew aikoo opettaa Hopeasta seuraajansa, mutta tärkeämpää on se, että hän kertoo Hopealle tarinoita joista muodostuu opastus ja tukiverkko tämän loppuiäksi.

Intohimon luettuani kirjoitin rakastuneeni Wintersonin tyyliin ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä. Kirja on muutenkin loistava, ja sen loistavuus on vain syventynyt mielessäni lukemisen jälkeen. Majakanvartijalla oli siis lunastettavanaan turhankin isot odotukset, ja vähän vajaaksi valitettavasti jäi.

Ihastus Wintersonin tyyliin kyllä vahvistui, taas jo ensimmäisissä lauseissa, ja tekstissä on paljon hienoja kohtia. Kokonaisuus, lähinnä tarinan puolesta, on kuitenkin turhan sekava. En oikein tajunnut, miten kaikki asiat liittyivät toisiinsa.

Suurin osa tekstistä on ajattoman tuntuista, ja aluksi luulinkin pitkään olevani jossain vanhoissa ajoissa. Kunnes vastaan tuli sana euro, ja myöhemmin kännykkä, McDonald's... Nuo kohdat hyppäsivät vähän ikävästi silmille, olisin mieluummin pysynyt siinä vanhahtavan ajattomassa olotilassani.

Paljon enemmän on silti hyvää kuin huonoa. Kirjassa on kiva, vähän epätodellinen tunnelma, ja Hopean kertojanääni on raikas, eloisa ja omaperäinen. Winterson on edelleen matkalla suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon.

Pew, kerro minulle tarina.
Minkälainen tarina, lapsukainen?
Tarina, joka päättyy onnellisesti.
Maailmassa ei ole sellaista asiaa.
Onnellista loppua?
Loppua.


Ensimmäinen lause: Äitini kutsui minua Hopeaksi.


Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping (2004)


Kustantaja Bazar 2005, suom. Mervi Sainio, 208 s.