Erlend Loe: Supernaiivi

25-vuotiaalta päähenkilöltä on hukassa elämän merkitys. Paluu yksinkertaisiin perusasioihin auttaa.

Kuten viimeisimmässä kirjaostosluetelmassani mainitsin, olen toki ollut jo pitkään tietoinen Supernaiivin olemassaolosta, ja suosiostakin, mutta vasta hiljattain kiinnostuin sen lukemisesta. Hauskoiksi mainostetut kirjat eivät yleensä oikein uppoa, eikä nimikään houkutellut. Jälleen kerran on kiittäminen blogistaniaa siitä, että ymmärsin antaa tällekin tilaisuuden. Ja jälleen kerran, hyvä niin - Supernaiivi on nimittäin IHANA!

Ei ole tarpeen harmitella sitä, etten ole lukenut tätä aiemmin, sillä on oikein sopivaa että luin tämän sattumalta päivänä jona myös pompin pomppulinnassa. Olimme kaverin perheen kanssa Tampereen HopLopissa ja yhdessä vaiheessa huomasimme kaverin miehen kanssa että vieressämme on tyhjä pomppulinna, jonka sääntökyltissä lukee "Tässä aktiviteetissa aikuisetkin saavat osallistua". Mitä muuta siinä muka voi tehdä kuin käyttää tilaisuuden hyväkseen?? Tutkin kyllä myös isosta kiipeilytelineestä lähes joka kolkan. Mahdanko koskaan tullakaan niin aikuiseksi, ettei kiipeilyteline - tai iso kivi - herättäisi (usein vastustamatonta) halua kiivetä ylös? ;)

Tältä pohjalta olin kenties mitä otollisinta yleisöä kirjalle, jossa pompotetaan punaista palloa vasten seinää, listataan naapurin pikkupojan kanssa nähtyjä eläimiä ja hakka-lelun löytäminen levittää hyvänolontunteen koko ruumiiseen. Eksistentiaaliset kriisit eivät yleensä juuri nappaa, mutta tässä huomioni ei oikeastaan niinkään kiinnittynyt kertojan ongelmiin kuin niiden ratkaisuihin. Ja ratkaisut olivat mainioita. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia. Ääneen naurattava tämä ei minulle ollut, mutta jatkuvasti sisäisesti hymyilyttävä kyllä. Suhteellisuusteoriakin sujahtaa sujuvasti osaksi kokonaisuutta.

On varmaankin paikallaan lopettaa pieneen supernaiivimaiseen listaan ihmisistä, joita muistan nähneeni kirjan lukemispäivänä:

• nainen jolla oli toisessa jalassa violetti ja toisessa fuksianvärinen sukka (HopLopissa)
• isoäiti ja pikkupoika junassa, pojalla oli hauska pipo ja isoäidillä kauniisti ryppyiset kasvot ja sormus jossa oli punainen kivi
• perhe, jonka äiti luki junassa Marian Keyesiä, isä jotain englanninkielistä pokerijuttua ja kaksi poikaa pelasivat tabletilla
• noin viisikymppinen mies joka ulkoilutti dalmatialaista ja oli pysähtynyt juttelemaan toisen miehen kanssa kaupan pihalla
• tummatukkainen pikkupoika joka teki pahuksen monta maalia kun yritin olla HopLopissa sählymaalivahtina 

Lukudiplomin kategoria Huumoria, ja sitä myöten koko diplomi suoritettuna! Jihuu!

Ensimmäinen lause: Minulla on kaksi ystävää.

Norjankielinen alkuteos: Naiv.Super. (1996)

Ulkoasu: No hakkahan kuuluu asiaan, ilman muuta. Pirteän punainenkin tämä on! Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja LIKE 2010, 13. painos (1. painos 1998), suom. Outi Menna, 223 s.