Leena Krohn: Valeikkuna

Entinen filosofian opiskelija viettää suurimman osan ajastaan kotiinsa rakentamassaan kelluntatankissa katsellen illuusiotaiteilijan maalamaa kattoikkunaa ja pitäen kelluvan filosofin vastaanottoa.

Leena Krohnin viisaus on sellaista, että sen lukemisesta nauttii vaikka ei niin kauheasti ymmärtäisikään. Todellisuuden olemusta tässä ainakin paljon pohditaan, sitä miten erottaa se epätodellisesta. Tytär asuu virtuaalisessa Mukamukamaassa, filosofikin on oikeastaan vain valefilosofi ja toisinaan todellisuus on todellisuuden kuva. Luin kirjan loppuun pari viikkoa sitten ja nyt sitä selaillessani huomaan monen asian jo unohtuneen. Oikeastaan koko lukukokemuksen ajatteleminen tuntuu hieman utuisen epätodelliselta - mikä tässä tapauksessa vaikuttaa kuuluvan juuri täydellisesti asiaan.

Filosofi itse ei lopulta ole niin outo tyyppi kuin etukäteen kuvittelin. Oikeastaan aika tavallisen oloinen, mukava mies. Kummallisia asioita ja henkilöitä hän kyllä kohtaa. (Kaikki ei tosin välttämättä ole todellista.) On mies joka muuttuu hiljalleen puuksi, sekä tyttö joka varoo niin tarkoin loukkaamasta ympäröivää maailmankaikkeutta että käyttää hengityssuojainta välttääkseen tappamasta pieneliöitä hengityksellään ja kulkee alasti pakkasessa kieltäen omat tarpeensa. Parhaiten mieleen jäi geenikarttojen perusteella laadittu lukemattomien teoreettisten lasten kuvasto.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa usein kuvataan yhtä kohtaamista. Vaikka kaikki kyllä liittyy yhteen ja Valeikkuna on selkeästi romaani, se sopii hyvin luettavaksi myös pätkissä, hieman novellikokoelmamaisesti. Eikä se ole ollenkaan niin sekava kuin noista epätodellisuushöpinöistäni voisi päätellä. Tähän täytyy palata vielä joskus toistamiseen.

Ensimmäinen lause: Silmä lepää silloin kun se katsoo kauas, eikä mikään ole kauempana kuin taivas.

Ulkoasu: Tyylikäs kuten sisältökin! Kannen suunn.: dog design, kannen maalaus: Andrea Montegna: La Camera Picta, Palazzo Ducale, Mantova, Kuvatoimisto Lehtikuva Oy.

Kustantaja Teos 2009, 156 s.