Taina Latvala: Välimatka

Synkkylän kylä on fiktiivinen mutta sijaitsee selvästikin tässä aika lähellä, jossain päin Lapuaa. Sieltä on kotoisin Taina Latvalan romaanin kertoja, nuori nainen. Isosisko, joka jo rippikuvassa näytti vanhemmalta ja tietävämmältä kuin kertoja omassaan, asuu perheensä kanssa Helsingissä ja merillä kulkenut isä on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Kotiseudulla ovat jäljellä Seinäjoen Suurmarkettiin töihin jämähtänyt kertoja, äiti jonka aviomiehen kohtalosta kyläläisillä on omat teoriansa ja paappa joka hidastuneiden askeltensa ja muistinsa kanssa yrittää pärjätä omassa talossaan.

Äidin 60-vuotispäivän lähestyessä tyttäret ostavat lahjaksi matkan Teneriffalle, mutta ei tätä sinne niin vain saada. Mitä sinne ny lähtis, yksin vielä, parempi pysyä kotona ja katsoa olympialaisia. Kertoja päätyy seuraksi matkalle jonka aikana edellisen sukupolven salaamat asiat selviävät, välit ensin rakoilevat ja sitten puhdistuvat ja oikea, itsenäinen aikuisuus tekee tuloaan.

Tässähän tietysti lämmitti kovasti kotoisa murre! Leviää pohojalaasta esiintyy dialogissa, lähinnä äidin repliikeissä, ja kerronnan väliin ripotelluissa, äidin äänellä puhutuissa pienissä muistelmamonologeissa. Harvoin tunnen erityistä halua lukea kirjaa ääneen, mutta noiden muistelmapätkien rytmi houkutti mukaansa niin että oli ihan pakko kokeilla. Ja loistavastihan ne suuhun sopivat!

"Kahareksantoistavuatiaana mä pääsin Hilikan kenkäkauppahan töihin. Mä olin hoikka ku elämänlanka ja mulla oli vaalia polokkatukka. Palijo oli luaja mulle  suanu muttei laskupäätä. Heti, jos Hilikan silimä vältti, mä räknäsin vaihtorahat sormiilla.
   Yhtenä keskiviikkona kauppahan pöllähti poika, joka oli komia ku asema ja pitkä niinku pirjakanpussi. Sillä oli Piitlesin poikia matkiva hiustyyli ja vanahuuttansa nauravat kengänkärijet. Se kiärteli hyllyjen välis muina miähinä ja kysyy, notta mikäs tämä tälläänen kylä on, johona ei näy ristin sialua. Se oli itte kotoosin Lappajärveltä ja oli olevinansa niinku Euroopan omistaja.
   Mä sanoon, että tämä on Synkkylä ja täälä on viissataayhyreksän asukasta." (s. 45)

Murteen lisäksi nautin Latvalan tekstin tyylistä ja monista sanankäänteistä muutenkin. Äiti laittaa lapaset patterille, kuten on tehnyt "siitä saakka, kun minulla on ollut sormet". Hotellihuoneessa "tuoksuvat puhtaat lakanat ja vieraan maan saippua, seiniin imeytyneet huolettomat päivät".

Vaan eipä tarinakaan onneksi häviä kielelle. Heti kirjan suljettuani en sitä vielä kunnolla tajunnut, mutta muutaman päivän odottelu ennen blogiin kirjoittamista on tehnyt hyvää. Kyllä siellä rivien välissä asiaa riittää, varsinkin monivuotista surua jossa koko elämä hiljalleen hautuu. Välimatkojakin on monenlaisia; aikojen, paikkojen ja ihmisten välisiä, lyhyempiä ja pitempiä, ja välillä, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi, päästään käännekohtaan ja voidaan katsoa asioita uusin silmin. Lopulta olen tullut siihen tulokseen että tämä on oikeastaan hyvinkin hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Airan portti oli jääny auki niinku se olis härän erestä lähteny.

Ulkoasu: Kansi ei ole ihan sellainen että se mua erityisesti houkuttelisi, mutta olen oppinut pitämään siitäkin kun sitä nyt olen katsellut! Päällys: Anna Makkonen, kannen kuva: Stuart Hercher/Arcangel/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2012, 252 s.