Viikon novelli: Yhdeksän henkeä

Monet meistä "yksösinä" syntyneistä ovat varmaankin joskus miettineet, millaista olisi, jos olisi kaksonen, jos olisi tuntenut jonkun niin hyvin jo ennen syntymää. Entä eroaisiko oma minäkuva nykyisestä, jos olisikin identtinen kaksonen? Ja sama pätee tietysti kolmosiin, nelosiin ja niin edelleen. (Jos muuten lukijoiden joukosta kaksosia löytyy, niin olisin kyllä oikeastikin kiinnostunut kuulemaan ajatuksia aiheesta. :)

Ursula K. Le Guin vie novellissaan Yhdeksän henkeä (kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia) nämä pohdinnat vielä muutamaa astetta pitemmälle esittelemällä kymmenen hengen kloonin. Kymmenen ihmistä jotka on kloonattu yhdestä ja samasta perimästä, jotka, vaikka toisaalta ovatkin aivan erillisiä yksilöitä ja saaneet erilaisen koulutuksen, ajattelevat ja reagoivat ärsykkeisiin samalla tavalla, toimivat täydellisesti tiiminä ja ovat oppineet luottamaan koko elämänsä ajan toisiinsa niin tiiviisti, etteivät oikeastaan tarvitse muita. Mitä tapahtuu, jos yksi heistä joutuukin opettelemaan elämään yksin?

Novelli on syvän inhimillistä scifiä. Siinä on klooneja ja siinä matkustetaan avaruudessa tutkimassa taivaankappaleita, mutta scifiä ei kannata säikähtää vaikkei siitä välittäisikään; se on vain kehys jossa Le Guin pääsee tutkimaan sitä, mitä pään sisällä tapahtuu - ja siinä hän on todella hyvä.

(Ehkä on paikallaan vielä huomauttaa, ettei tarkoitukseni suinkaan ole sen kummemmin rinnastaa kaksosia ja klooneja toisiinsa, kunhan novelli vain sattui johdattamaan ajatukset joskus mielessä käyneisiin pohdintoihin! ;)

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Perinteikkäässä, yksityisessä St. Oswaldin poikakoulussa alkaa uusi lukukausi, joka vaikuttaa edistyvän yhä kaoottisemmissa merkeissä. Vanha latinanopettaja Roy Straitley tuntee että häntä ollaan savustamassa ulos, samalla kun eräs tulokasopettaja on yksityisellä kostoretkellään laittaakseen koko koulun maksamaan siitä, mitä siellä tapahtui kolmetoista vuotta aiemmin.

Olen lukenut Harrisilta aiemmin romaanin Sarkaa ja samettia, joka viihdytti kelvollisesti mutta ei herättänyt erityistä innostusta. Tätä on kuitenkin sen verran kehuttu että halusin kokeilla.

Ja viihdyinhän minä. Kirja vei nopeasti mukanaan sujuvalla ja koukuttavalla kerronnalla. Syyllisen tosin onnistuin (Kerrankin!) aavistamaan jo melko varhain. Mukavaa luettavaa, jonka parissa tuli vietettyä aika tarkkaan jokainen joutilas hetki. Vähän jäin silti vielä epäröimään sen suhteen, ihastuinko vai enkö. Ehkä ripaus "sitä jotakin" jäi edelleenkin puuttumaan. Häikäilemätön kostosuunnitelmakin keikkui välillä uskottavuuden rajamailla, mutta varmaankin sen suorittaja oli alun perinkin hieman tasapainoton. Harrisin kirjoihin palaaminen ei ole tämä jälkeen poissuljettua mutta ei kovin todennäköistäkään, muut kun vaikuttavat muutenkin vähemmän kiinnostavilta.

Paikkaan kyllä rakastuin! St. Oswald taisi nielaista palan minustakin osaksi itseään ja historiaansa, niin kuin se tekee kaikille jotka sinne astuvat. Rapistuvalla koulurakennuksella kellotorneineen ja laajoine kattoineen on tarinassa oma osansa, joten tämä sopii mainiosti suoritukseksi Kiinteistöhaasteeseen.

Ensimmäinen lause: Jos minä olen oppinut jotakin menneen viidentoista vuoden aikana, niin sen, ettei murha ole mikään iso juttu.

Englanninkielinen alkuteos: Gentlemen & Players (2005)

Ulkoasu: Harris-kansien asetelmateema on kyllä aika kiva idea! Kannen kuva: Stuart Haygarth.

Kustantaja Otava 2006, 2. painos, suom. Satu Leveelahti, 527 s.

Annie Proulx: Näin on hyvä

Novelleja karusta Wyomingista, esihistoriasta nykyaikaan.

Proulx-kokemukseni ennen tätä rajoittui vuosikausia sitten kesken jääneeseen Vaaralliseen harmonikkaan, joka silloin alkoi tuntua tuskaisen pitkästyttävältä. Halu uuteen yritykseen on kuitenkin ollut koko ajan olemassa ja nyt siis sen viimein toteutin, muuttuen faniksi heti kerralla. (Kävin jo huuto.netissä hankkimassa aiemmat Wyoming-novellikokoelmat...)

Proulxin tarinoissa, niiden maisemissa ja kovia kokeneissa henkilöissä on voimaa. Näissä novelleissa kukaan ei pääse helpolla, mutta silti tekstissä kaikuu myös rakkaus kotiseutuun: Wyoming murjoo ja koettelee mutta se on silti koti, hyvä näin kuin se on, kuten eräs novellihenkilö toteaa.

Yllättäen mukana on myös kaksi Helvettiin sijoittuvaa, Paholaisen ja tämän yksityissihteerin toimista kertovaa novellia, joita kirjoittaessaan voin kuvitella Proulxin välillä virnistelleen itsekseen. Niiden lukemisesta tuli ilkikurinen mieli, joka tasapainotti mukavasti kokoelman muun sisällön rankkuutta.

Vanhoja cowboylauluja -novellista kirjoitinkin aiemmin, ja pariin muuhunkin aion vielä palata. Jokaisen tulen varmasti myös lukemaan vielä uudelleen, ihastuen taas yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Upeaa tekstiä.

Riinan luvalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sopivat myös sellaiset joita kokeilee uudelleen jätettyään joskus yhden kirjan kesken - siihen siis yksi piste lisää!

Englanninkielinen alkuteos: Fine Just the Way It Is (2008)

Ulkoasu: Karunkaunis kuten sisältökin. Kannen kuva: Getty Images/Andy Ryan.

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2011), suom. Juhani Lindholm, 282 s.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

"Kenen mielikuvitus on osunut lähimmäs todellisuutta? Olemmeko yksin Linnunradan tähtien loisteessa vaiko vain yksi rotu lukemattomista, mostly harmless? Mikä Maan elämän ja älyn synnyssä ja kehityksessä oli sattumaa, mikä välttämättömyyttä? Niin kauan kuin pysyttelemme maapallolla, niin kauan kuin meillä on vain yksi esimerkki tutkittavanamme, emme voi koskaan saada varmaa vastausta. Mutta ilta tummuu. Ensimmäiset tähdet ovat syttyneet meren ylle. Mars ja Jupiter loistavat kutsuvina indigonsinisellä taivaalla. On aika lähteä matkaan."

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja pohtii ja esittelee elämän syntyä ja evoluutiota maapallolla, saman tapahtuman mahdollisuuksia ja suuntaa muualla, sitä miten siihen mahdolliseen elämään voisi saada yhteyden tai päästä jopa itse katsomaan, ja miten siihen oikein pitäisi suhtautua. Kirja kattaa laajan alan elämän kemiallisista perusteista ja kuumien lähteiden mikrobeista ufouskovaisiin ja supersivilisaatioiden energiankäyttöön, ymmärrettävästi ja mukaansatempaavasti kerrottuna ja huumorilla maustettuna. Kaiken taustalla hehkuu yhden miehen elinikäinen, varmasti vielä nykyäänkin osin lapsenomainen innostus niin tähtiin ja kaikkeen mitä niiden luota voi löytää, kuin omankin planeetan ihmeellisyyksiin. Valtaoja on tosiaan maailmankaikkeudessa kotonaan.

Niin tunnen minäkin olevani tämän luettuani. Innostavaa ja ajatuksia avartavaa tekstiä! Kirjoitin muistiin sitaatin jonka työkaveri jakoi Facebookissa kirjan ollessa juuri kesken. Tämähän sopii toki lukemiseen yleensäkin, mutta tuntuu olevan nyt erityisen hyvin paikallaan:

"A mind stretched by a new idea never shrinks back to its original dimensions." (Oliver Wendell Holmes, Jr.)

Mielen venyttelyä on siis runsaasti tarjolla kaikkien Valtaojan esiin ottamien mahdollisuuksien myötä. Jaa että mitäkö itse uskon elämän löytämisestä avaruudesta? No, maailmankaikkeus on aivan käsittämättömän suuri. Pitäisin aika ihmeellisenä, jos missään muualla ei olisi mitään. Jätän ottamatta kantaa siihen, pidänkö todennäköisempänä mikrobitasoisen vai superälykkään elämän olemassaoloa. :) Ja kun välimatkat ovat mitä ovat, olisiko se mikään ihme jos jäisi ihan kokonaan löytämättä se mitä jossain ehkä on.

Tällä tuli suoritettua Lukudiplomin kategoria Luontotarinoita samalla kun korkkasin Kansankynttiläin kokoontumisajot -tietokirjahaasteen.

Ensimmäinen lause: Joulukuussa 1897 Tahitilla taidemaalari Paul Gauguin kiipesi talonsa takana kohoavalle mäelle taskussaan tappava annos arsenikkia.

Ulkoasu: Kannen taideteos on kyllä aiheeseen sopiva! Kannen kuva: Tuula Lehtinen: Planisphére.

Kustantaja Ursa 2001, 315 s.

Viikon novelli: Baby Doll

Pikkutytöille myydään jo topattuja bikinejä ja koulussa saatetaan käydä juuri ja juuri takapuolen peittävissä shortseissa. Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -kokoelmasta löytyvä Baby Doll pysäyttää tehokkaasti miettimään, mihin tässä vielä päädytäänkään jos asiat jatkavat samaan suuntaan kehittymistä. Novellin maailma tuntuu irvokkaalta, mutta onko se kuitenkaan kovin kaukaa haettu? Jos lisätään tarinan tyttöjen ikään joitakin vuosia ja laimennetaan sopivasti pisimmälle meneviä juttuja, ei olla enää niinkään kaukana tämän päivän todellisuudesta. Mutta novellissakaan se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään, että lapset ovat edelleen lapsia - sisälläpäin. Toivottavasti he saisivat tulevaisuudessakin olla sellaisia ihan kokonaan.

Marjane Satrapi: Pistoja

Saniaislehdon salaisuuksien jälkeen jäi vielä sarjisnälkä, joten ahmaisin samalta istumalta (no, nousinhan toki välillä käymään kirjahyllyllä) myös viimeisen teoksen joka Marjane Satrapin suomennetusta tuotannosta oli vielä lukematta.

Pistoja sisältää naisporukan, jonka railakkaassa teehetkessä kerrotaan tarinoita miehistä; komeista mutta petollisista, vanhoista ja petkutettavista, salaisista rakastajista.

Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä, toteaa Marjanen mummi ja samanlainen virkistävä vaikutus on myös näiden tarinoiden mukana kulkemisella. Satrapi vie taas vauhdilla keskelle iranilaisen sukunsa elämää jonka vapaamielisyydestä ei oikeastaan pitäisi enää tässä vaiheessa yllättyä, mutta huomaan uutiskuvien ja -otsikoiden luomien mielikuvien istuvan jossain alitajunnassa kirotun tiukasti.

Satrapin piirrokset ovat tässä mukavan ilmavia, vapaasti sijoiteltuja ilman perinteistä ruudutusta. Tyyli sopii hyvin tarinan rentoon lennokkuuteen. Nyt siis vain odottelemaan uusia käännöksiä!

Tämähän menee tietysti myös sarjishaasteen suoritukseksi.

Ranskankielinen alkuteos: Broderies (2003)

Ulkoasu: Luulin pitkään naisen olevan kuvassa alasti, mutta kyllähän siellä alareunassa näkyy pikku pätkä paidanhelmaa. :) Pidän pelkistetystä väriyhdistelmästä. Kirjan suomeksi tekstanneelle Ida Takalallekin täytyy antaa kiitosta; tekstit sopivat hyvin kokonaisuuteen.

Kustantaja LIKE 2010, suom. Taina Helkamo, 136 s.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Plankton-nimisessä kaupungissa isoäitinsä kanssa asuva orpotyttö Agnes pääsee selville yhdestä jos toisestakin salaisuudesta.

Synkeänpuoleinen, tohtori Frankensteinin ammatista haaveileva Agnes on mainio hahmo! Viihdyin hänen seurassaan oikein hyvin, eikä moittimista ole muussakaan henkilökaartissa kuten humppaa rakastavassa isoäidissä, alusvaateliikkeen omistajassa joka ei olekaan sitä miltä aluksi näyttää ja kerran viikossa uuden korsetin tilaavassa salaperäisessä rouva Rymmissä.

Pidin myös tunnelmasta, joka oli jollain rennolla ja vähän höpsölläkin tavalla tummasävyinen. Tarinan sisältö ja Närhen piirrosjälki tukevat tässä loistavasti toisiaan. Kirja ei ota itseään liian vakavasti, mustaa huumoriakin löytyy. Jotain olisin kuitenkin kaivannut tarinaan lisää, tällaisenaan kirja tuntui loppuvan yllättäen kesken. Ajattelen vähän samoin kuin tämän myös hiljattain lukenut Katri: näistä aineksista olisi voinut saada aikaan vielä parempaa. Pettyneeksi en kuitenkaan voi itseäni sanoa, ja Mustasuon mysteeri täytyy ehdottomasti hankkia luettavaksi!

Tämä oli ensimmäinen kirja Seitsemän sarja -sarjishaastetta varten.

Ulkoasu: Jos pitää sarjakuvakirjan piirrostyylistä, on yleensä helppo pitää myös kannesta, ja niin tässäkin tapauksessa.

Kustantaja WSOY 2010, 129 s.