Viikon novelli: Yhdeksän henkeä

Monet meistä "yksösinä" syntyneistä ovat varmaankin joskus miettineet, millaista olisi, jos olisi kaksonen, jos olisi tuntenut jonkun niin hyvin jo ennen syntymää. Entä eroaisiko oma minäkuva nykyisestä, jos olisikin identtinen kaksonen? Ja sama pätee tietysti kolmosiin, nelosiin ja niin edelleen. (Jos muuten lukijoiden joukosta kaksosia löytyy, niin olisin kyllä oikeastikin kiinnostunut kuulemaan ajatuksia aiheesta. :)

Ursula K. Le Guin vie novellissaan Yhdeksän henkeä (kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia) nämä pohdinnat vielä muutamaa astetta pitemmälle esittelemällä kymmenen hengen kloonin. Kymmenen ihmistä jotka on kloonattu yhdestä ja samasta perimästä, jotka, vaikka toisaalta ovatkin aivan erillisiä yksilöitä ja saaneet erilaisen koulutuksen, ajattelevat ja reagoivat ärsykkeisiin samalla tavalla, toimivat täydellisesti tiiminä ja ovat oppineet luottamaan koko elämänsä ajan toisiinsa niin tiiviisti, etteivät oikeastaan tarvitse muita. Mitä tapahtuu, jos yksi heistä joutuukin opettelemaan elämään yksin?

Novelli on syvän inhimillistä scifiä. Siinä on klooneja ja siinä matkustetaan avaruudessa tutkimassa taivaankappaleita, mutta scifiä ei kannata säikähtää vaikkei siitä välittäisikään; se on vain kehys jossa Le Guin pääsee tutkimaan sitä, mitä pään sisällä tapahtuu - ja siinä hän on todella hyvä.

(Ehkä on paikallaan vielä huomauttaa, ettei tarkoitukseni suinkaan ole sen kummemmin rinnastaa kaksosia ja klooneja toisiinsa, kunhan novelli vain sattui johdattamaan ajatukset joskus mielessä käyneisiin pohdintoihin! ;)