Neil Gaiman: The Sandman vol. 1-3

Neil Gaimanin käsikirjoittama sarjakuvasarja The Sandman ilmestyi alun perin kuukausittain vuosina 1988-1996 ja on sittemmin julkaistu useampaankin kertaan kymmenenä albumina. Näistä kaksi ensimmäistä, Preludes & Nocturnes sekä The Doll's House, olivat odotelleet hyllyssäni jo jonkin aikaa. Ne viimein luettuani koukutuin kuitenkin niin, että kun kolmas osa Dream Country ilmaantui postilaatikkoon, istahdin saman tien sohvalle sitä lukemaan. Ja sitten tulikin sellainen kaikkimullehetinyt-fiilis, etten malttanut olla tilaamatta loppujakin... :)

Wauwauwau! Näiden myötä upposin jo niin syvälle unien, myyttisyyden ja mielikuvituksen seokseen että tuskin maltan odottaa nähdäkseni mihin myöhemmät osat vievät. Sarjan päähahmo on Dream, unien hallitsija ja ruumiillistuma, yksi seitsemästä ikuisesta. Hänen sisaruksistaan ehditään näissä niteissä tavata myös Death ja Desire, joista ensinmainittu on taatusti sähäkin versio Kuolemasta johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Dream itse on vähän synkeä ja yksinäinen, salaperäisen kiehtova hahmo, jonka pään sisään tekee kovasti mieli päästä paremminkin. Morre mainitsi hiljattain olevansa ehkä rakastunut, ja olen valmis liittymään kerhoon. ;)

Tarinoissa on niin paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Nämä eivät myöskään kertalukemisella tyhjene, vaan tähän sarjaan tulen varmasti palaamaan vielä useampaan kertaan. Ollaan uni- ja valvemaailmoissa, käydään Helvetissäkin, Dream on vuosikymmenet vangittuna odottaen vangitsijansa kuolemaa, joutuen sen jälkeen etsimään varastetut työkalunsa ja selvittämään asiat unimaailmasta lähteneiden painajaisten kanssa. Seurataan Shakespearen Juhannusyön uni -näytelmän ensimmäistä esitystä varsin erikoisessa seurassa ja nähdään kuinka tuhat kissaa yrittää uneksia muutosta maailmaan. Mies elää monta sataa vuotta, kirjailija käyttää hyväksi vangittua muusaa, uneksijoita uhkaa vortex joka voi häivyttää unien rajat sulauttaen kaikki unet hallitsemattomasti yhteen. Välillä vieraillaan jopa sarjamurhaajien konferenssissa (!). Näin kerrottuna vaikuttaa kenties sekavalta, mutta kaikki linkittyy yhteen. Ikään kuin Gaimanin luoman maailman eri laidoilta lähtisi säikeitä jotka kiertyvät keskellä Dreamin ympärille.

Sarjalla on ollut useita piirtäjiä, mikä elävöittää vielä lisää muutenkin monimuotoista kokonaisuutta. Aukeamien rakentelua ei voi yksitoikkoisuudesta moittia. Ainakin näissä albumeissa eri piirtäjien tyylit silti sopivat niin hyvin yhteen, etten oikeastaan tekijätietoja katsomatta olisi juuri osannut eritellä mikä on kenenkin kädenjälkeä.

Lisää odotellessa, siis. Gaimanista piste Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja Seitsemän sarja -sarjishaaste edistyi myös.

Ulkoasu: Näyttävää tavaraa niin sisältä kuin ulkoakin. Nämä niteet ovat täysin uudelleenväritettyä painosta, mutta alkuperäisiin versioihin en toki osaa verrata kun en ole sellaisia nähnyt. Tekijöitä onkin pitkä rimpsu: Piirtäjät: Sam Kieth, Mike Dringenberg, Malcolm Jones III, Chris Bachalo, Michael Zulli, Steve Parkhouse, Kelley Jones, Charles Vess & Colleen Doran. Väritys: Daniel Vozzo, Zylonol & Steve Oliff. Tekstit Todd Klein & John Constanza. Kannet: Dave McKean & Richard Bruning.

Kustantaja DC Comics 2010

Maaliskuun kirjahankinnat

Menin sitten päättämään tammikuussa Katrin luona, että alanpa minäkin listata kuukauden ostetut kirjat. Muutenhan tämä on kyllä mukavaa hommaa mutta jos tahti jatkuu samanlaisena kuin nyt alkuvuodesta, niin alkaahan tämä olla myös hieman noloa! :) Mutta jatketaan katk- ei vaan ihanan kirjaisaan loppuun asti - saanpahan itsekin selville millainen hamsteri oikein todella olenkaan. Siis tutkimaan maaliskuun saalista (uskallan luvata että nyt pääsiäisen aikana en enää ehdi yhtäkään kirjaa kotiuttaa).

Jonathan Carroll: Naurujen maa. Jo aiemmin lukemani kirja, jota olen metsästänyt itselleni. Rosebudin Pienten kustantajien helmiä -kampanja osoittautui aarreaitaksi, josta löytyi toinenkin kaivattu kirja:

Regina McBride: Ennen sarastusta, johon ihastuin viime vuonna.

Georges Perec: Elämä Käyttöohje on myös saman tilauksen peruja. Tämä on kutkuttanut jo pitkään.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Dovlatovista olen jo etukäteen niin vakuuttunut, että tämäkin piti käydä hakemassa talteen ennen Matkalaukun lukemista.

Seuraavat neljä olen muistaakseni poiminut Infon alepöydältä/löytöhyllystä:

Alice Hoffman: Punainen puutarha. Blogisuositusten innostamana.

John Irving: Oman elämänsä sankari. Yhtään Irvingiä en ole vieläkään ehtinyt lukea, mutta kolme niitä nyt olisi tuossa tyrkyllä.

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta. Ei ihan mukavuusalueella, mutta kiinnostaa kyllä. Ja nimi on hieno.

William Shakespeare: Loppiaisaatto. Arvelin kyllä Juhannusyön unen luettuani että ehkä Shakespearen tragediat sopivat mulle komedioita paremmin, mutta en malttanut olla tätä ostamattakaan...

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja. Tämän hankkimisesta olikin jo aiemmin puhetta.

Benedict Jacka: Fated, Cursed & Taken. Minna Vuo-Cho onnistui houkuttelemaan.

Rebecca Skloot: The Immortal Life of Henrietta Lacks. Paljon kehuttu tietokirja naisesta, jonka solut päätyivät hänen tietämättään laajaan lääketieteelliseen tutkimuskäyttöön.

Taina Latvala: Välimatka. Katjan arviota kommentoidessani totesin, että olen lukenut nolostuttavan vähän mitään paikallista, siis eteläpohjalaista. Olisi aika tehdä niinkin, ja tämä kyllä kiinnostaa.

Seuraavassa rivissä pari kirpparilöytöä ja kolme huuto.net-ostosta:

Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu. Wintersonin kirjoitustyylistä en saa tarpeekseni.

Alexandre Dumas: Kamelianainen. Voisihan sitä tämänkin klassikon lukea.

Annie Proulx: Lyhyt kantama & Maan tomua. Pakko-ostoksia Näin on hyvä -kokoelmaan ihastumisen jälkeen.

Ursula K. Le Guin: Tehanu täydentää Maameri-sarjan, joka on siis vain lukemista vailla...

Novelli-innostus jatkuu. En muista olenko aiemmin lukenutkaan usean kirjoittajan antologioita, mutta nytpä niitä on hankittuna kaksi:

Steampunk! - Koneita ja korsetteja sekä

Taskunovellit.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri jatkaa Saniaislehdon salaisuuksien maailmassa, jossa kyllä viihdyin vaikka en täysillä ihastunutkaan.

Pertti Nieminen: Vyötettiin ja vietiin. Niemisen runoihin sen sijaan olen rakastunut! Tämäkin luettu jo aiemmin ja nyt siis omaankin hyllyyn napattu.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1. Olen ajatellut, ettei paljon puhuttu ja kehuttu Knausgård taida olla mua varten, mutta sittemmin olen lämmennyt ajatukselle kokeilemisesta. Vihoviimeinen sysäys taisi tulla Pekalta.

Kun lasketaan yhteen nämä, helmikuiset ja tammikuiset (postauksessa mukana monta joukukuistakin hankintaa) ostokset, määräksi tulee 56. Hups. Ja samassa ajassahan olen lukenut 19 kirjaa, yhtä lukuun ottamatta sentään omasta hyllystä. Mt. TBR ei siis ainakaan ole nahistumassa olemattomiin lähiaikoina... :)

EDIT klo 21: Ei voi olla totta! Ei pitäisi näköjään mennä lupaamaan yhtään mitään, oli sitten pääsiäinen ja kirjakaupat kiinni tai ei. Kävin vanhempieni luona ja päädyin etsimään Astrid Lindgrenin Satuja-kirjaa jonka tiedän siellä jossain olevan. Sitä en löytänyt mutta hoksasinpa siinä samalla että niin tosiaan, siellähän on Antti Tuurin Pohjanmaa ja Orvokki Aution Pesärikko, ja tuoreessa pohjalaiskirjallisuusinnostuksessani nappasin ne "pitkään lainaan". Kotona vasta hihitellen muistin mitä olin muutama tunti sitten kirjoittanut ja tajusin mitä tuli tehtyä. Päivitetään siis saldoksi 58. (Nuo sain siis hyvällä omatunnolla pölliä koska ei niitä kukaan olisi kuitenkaan muuten lukenut... :)

Magnus Londen: Maan ääriin

Suunnilleen vuoden verran Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen neljä nuorta miestä lähtee matkalle halki Siperian, kohti itää, Kuriileja ja paikkaa nimeltä Kraj Sveta, maan ääri. Magnus Londen rakastuu Siperiaan niin, että palaa sinne muutamaa vuotta myöhemmin avopuolisonsa kanssa.

Näillä matkoilla tulevat tutuiksi muun muassa Siperian käsittämättömät mittasuhteet,

   "Jos kaikki Jakutian joet asetettaisiin peräkkäin, voisi niitä pitkin seilata jokilaivalla 37 kertaa päiväntasaajan ympäri."

kenties vielä käsittämättömämpi byrokratia ja "asiakaspalvelu",

   "Yritys saada ihmiset tekemään se, mitä heidän kaiken järjen mukaan pitäisikin tehdä - mutta eivät tee - muodostuu suoranaiseksi viihteeksi, jonkinlaiseksi jännitysmomentiksi."

sekä ihmiset, joista monet asuvat hyvinkin karujen olosuhteiden keskellä,

   "Keski-Jakutiassa sijaitsevalla Verhojanskin kylällä on hallussaan lämpötilanvaihdosten maailmanennätys. Kesällä ja talvella mitattujen lämpötilojen ero on 105 astetta, talven alin on -68 astetta ja kesän ylin +37 astetta."

kaukana, kaukana pääkaupungista,

   "-Kaikissa maailman maissa pidetään hyvää huolta raja-alueista. Se ei kuitenkaan koske Moskovan suhtautumista Kuriileihin. Siellä on yksinkertaisesti unohdettu meidät ja se, että me todella asumme täällä. Me emme saa ruokaa emmekä polttoainetta, sanoo Semikov tuohtuneena."

mutta ovat äärimmäisen vieraanvaraisia.

   " - - puolalaiset marssivat eräälle ovelle, koputtavat ja ilmoittavat oven avaavalle henkilölle, että Suomesta ja Puolasta saapuva seurue aikoo nukkua tässä talossa. Oven aukaissut venäläinen tuijottaa ällistyneenä röyhkeitä puolalaisia. Minuutin päästä me kaikki istumme pöydän ympärillä juttelemassa kuin meitä yhdistäisi vuosia kestänyt ystävyys."

Samalla lukijakin oppii paljon monista historian käänteistä, kuten siitä miten turkistenmetsästäjät aikoinaan kulkivat yhä kauemmas itään,

   " 'Jos Siperian soopeleita ei olisi ollut, ei olisi myöskään ollut Venäjän valtakuntaa', on joku sanonut. Ja niinhän se on. Tuo näätäeläin todellakin veti venäläisiä itää kohti päätä huimaavaa vauhtia, ja pian Siperia olikin valloitettu aina Tyynellemerelle saakka.
Siksi Venäjä nykyäänkin on niin valtava."

tai kuinka eteni eräs suuruudenhullu neuvostoprojekti, 3000 kilometriä pitkän BAM-rautatien rakentaminen, joka ei moninkaan tavoin sujunut kuin Strömsössä.

   "Mutta kun suurinpiirtein yhdeksänkymmentä miljoonaa kuutiometriä maata kaivettiin ylös ja siirrettiin pois paikaltaan, herkkä arktinen ekosysteemi järkkyi - - . Kesällä lämmin Siperian aurinko sulatti pinnanalaiset, aina aikaisemmin roudassa olleet maakerrokset. - - Maa vajosi keskimäärin yhdeksänkymmentä senttiä, paikoitellen jopa kaksi metriä.
  Lopputuloksena oli keitetyn spagetin tavoin aaltoileva raide."

Hiljaisimmaksi vetivät miljoonia ja taas miljoonia Stalinin aikaisille vankileireille tuomittuja odottaneet kohtalot.

   "Tämä oli Vaninosta ja Vladivostokista lähteneiden orjalaivojen päätesatama. Orjalaivojen, joiden lastina oli tuhansittain vankeja. Milloin kuolleita, milloin eläviä. Neuvostotutkija Robert Conquest kertoo eräällä aluksella sattuneesta mellakasta, jonka vahdit saivat taltutettua suihkuttamalla alakannelle jääkylmää vettä. Aluksen päästessä perille kaikki orjat olivat jäätyneet kuoliaiksi. Kolymassa oli talvi."

Huikeita matkoja ja kokemuksia, paikkoja joiden nimissäkin tuntuu usein olevan jokin tarunhohtoinen kaiku, uusia ystäviä. Siperiaan matkustaminen on kiehtonut mieltäni jo pitkään, eikä tämän kirjan lukeminen ainakaan laskenut matkakuumetta.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot - sekä Venäjää valloittamaan -haasteisiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Till Världrens ände - Resor i Sibirien (1997)

Ulkoasu: Ihan sopivan siperialaisen oloinen. :) Kannen kuva: Roope Roine.

Kustantaja LIKE 2005, 2. painos (1. painos 1998), suom. Outi Menna, 246 s.

Lawrence Hill: The Book of Negroes

Kun Aminata Diallo oli 11-vuotias, hänet siepattiin afrikkalaisesta kotikylästään, marssitettiin pitkä matka meren rantaan, laivattiin sen yli ja myytiin orjaksi. Monta vuosikymmentä ja merimatkaa myöhemmin, kolmannessa maanosassa, hän kirjoittaa tarinaansa. Ilman aviomiestään tai lapsiaan joita ei saanut pitää, seuranaan ryhmä orjakaupan lopettamiseen pyrkiviä miehiä, jotka näkevät hänen elämänsä avaimena tavoitteensa toteutumiseen.

Kirja alkaa siitä, kun Aminata on jo vanha (No, ainakin 1800-luvun mittapuulla). Hänen kerrontansa hyökyy heti voimalla päälle, kaikesta koetusta raskaana mutta silti eloisana. Vähän myöhemmin se hieman "tasaantuu", mutta palaa samanlaiseksi aina Aminatan vanhuusvuosiin sijoittuvissa jaksoissa. Hillin kieltä ihailin koko ajan. Varsinkin orjien puhetapa tuntuu todella elävältä.

The Book of Negroes on vaikuttava kirja tärkeästä aiheesta. Aminatan tarina on punottu todellisiin orjuuteen liittyviin historiallisiin käänteisiin, ja opin matkan varrella sellaista mistä en ollut lainkaan tietoinen. Pidin, mutta ainesta olisi ollut vielä vähän parempaankin, pysäyttävämpään lukukokemukseen. Ei sillä että kirjoilta erityisesti kauheuksia kaipaisin, mutta tässä tapauksessa Hillillä olisi ollut mielestäni varaa katsella joitakin orjiin kohdistuneita julmuuksia tarkemminkin.

Vaikka Afrikan maaperällä vietetäänkin vain melko pieni osa kirjasta, elää maanosa jatkuvasti niin elävänä Aminatan mielessä hänen ollessaan muualla, että eiköhän tämä Afrikan tähti -haasteeseen sovi. Aminata etsii kotikyläänsä kartalta mutta löytää vain muutaman nimetyn orjasataman; loput mantereesta on täytetty kuvilla villieläimistä ja valkoisten käsitysten mukaisista afrikkalaisista. Hän törmää sitaattiin Jonathan Swiftiltä:

So geographers, in Afric-maps,
With savage-pictures fill their gaps;
And o'er unhabitable downs
Place elephants for wants of towns.

Tämä välinpitämättömyys tai tietämättömyys tuntuu kuvaavan hyvin monen Aminatankin kohtaaman ihmisen suhtautumista Afrikkaan; otetaan vain mitä otettavissa on, ymmärtämättä koko paikasta todellisuudessa yhtään mitään.

Ensimmäinen lause: I seem to have trouble dying.

Ulkoasu: Pidän kannesta, se kutsuu astumaan tarinaan. Kannen kuva: Rob Howard/Corbis.

Kustantaja Black Swan 2010 (1. julk. Kanadassa 2007), 488 s. Julkaistu mm. USA:ssa nimellä Somebody Knows My Name.

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

"Siinä vaiheessa mies yhtäkkiä tajuaa tuolini olemassaolon ja tulee siihen tulokseen, että on päästänyt suustaan sammakon.
-Pyörätuolillakin voi tietysti urheilla, hän sopertaa.
-Toki voi. Aitajuoksu tuottaa tosin hankaluuksia. Erityisesti vesiesteet ovat vähän ikäviä.
  Tässä vaiheessa iskisin silmää, mutta en ole koskaan oppinut tekemään sitä näyttämättä idiootilta, joten yritän virnistää. Sen piti olla hauska heitto, mutta mies tuntuu ottavan sen kovin tosissaan. Hän painaa käteeni nipun seteleitä ja kävelee ulos kaupasta katsomatta taakseen, peläten jähmettyvänsä suolapatsaaksi. Minua huvittaa, mutta pian alan miettiä, miten hän kotona kärsisi tunnontuskia siitä, että oli loukannut ehtaa vammaista, jonka elämä oli varmaan muutenkin tarpeeksi vaikeaa."

Kirjailijalta PDF:nä saamani arvostelukappale (Kiitos!!) Marian ilmestyskirjasta on lojunut lukemattomana tietokoneeni uumenissa nolottavan kauan. Ei siksi etteikö olisi kiinnostanut, mutta jotenkin en vain ole saanut otettua asiaksi sen lukemista - katse kun etsiytyy seuraavaa kirjaa valitessa aina automaattisesti tuonne hyllyn suuntaan. Vaan nytpä se on viimein luettu ja hyvä niin, sillä pidin sen verran paljon että päädyin tilaamaan kirjan itselleni ihan kovakantisena kappaleena. Viivyttelynkin suhteen voin rauhoitella omatuntoani sillä, että eikös se ole vain hyvä jos kirja saa ajallisesti laaja-alaista blogihuomiota. ;)

Kirjassa tutustutaan Mariaan, joka sairastuu kesällä ennen viidettä luokkaa ja palaa kouluun pyörätuolissa. No eihän se helppoa ole. Tuijotusta, ihmettelyä, hyvää tarkoittavaa mutta turhauttavaa lässytystä. Maria sopeutuu ja selviytyy - vaihtoehtoja kun on heikosti tarjolla - ja kasvaa siksi nuoreksi aikuiseksi naiseksi joka hän on romaanin lopussa.

Suurin syy siihen, että pidin kirjasta, on Maria itse. Hän tuntuu ihan oikealta ihmiseltä, johon tutustuisin mielelläni todellisuudessakin. Kiinnostavia, mietityn oloisia tyyppejä löytyy paljon myös sivuhenkilöiden joukosta, pienissäkin osissa olevista. Mieleen jäivät varsinkin itsetuhoinen, sosiaalisia tilanteita kammoava taiteilija Sini, yksinäinen kodinkonemyyjä Sakari ja Sakarin ikuisesti pois antamaansa lasta kaipaava ex-vaimo Eija. Jäi suorastaan harmittamaan kun kirja loppui. Ei siksi että lopussa olisi ollut mitään vikaa, kunhan vain olisin viihtynyt seurassa vielä pitempäänkin. Henkilöiden joukosta Marian äitiä voisi varsinkin erään tietyn keskustelun perusteella pitää täysin epäuskottavanakin, mutta kylläpä joitakin niin käsittämättömiäkin kommentteja ja mielipiteitä tulee välillä vastaan ihan oikeassakin maailmassa, että pakko tuollaisenkin henkilön olemassaoloon on vaan uskoa.

Oli avartavaa katsella hetki maailmaa Marian näkökulmasta. Ensinnäkin tietysti sairastumisen vuoksi: huomaten pyörätuolin käyttämisen käytännön hankaluudet, tarkkaillen ihmisten suhtautumista (jossa olisi melkoisesti toivomisen varaa...), turhautuen korvausbyrokratiaan, loukkaantuen kun lääkärit eivät löydä vikaa ja ajattelevat tytön ehkä sittenkin keksineen koko jutun. Mutta siksikin, etten ainakaan näin yhtäkkiä muista törmänneeni aiemmin päähenkilöön, jolle piirtäminen on yhtä luonnollinen ja välttämätön tapa katsella elämää ja jäsentää maailmaa kuin lukeminen kirjabloggarille.

Tykkäsin siis, ja aika paljonkin. Marian kertojanääni on luonteva ja pääosin sujuva, jonkin verran lyöntivirheitä tekstissä oli (tai oikolukuvirheiksi niitä kai pitäisi kutsua, sellaisen kommentin muistan joskus lukeneeni) mutta eivätpä ne juuri tahtia haitanneet. Tietokoneelta lukiessa oli pakko pitää taukoja ja luin yleensä vain pari lukua päivässä, mutta luulen että jos kirja olisi jo siinä vaiheessa ollut hallussani kovakantisena, olisin saattanut helposti ahmaista sen sopivan tilaisuuden tullen yhdeltä istumaltakin. Rankoista aiheista huolimatta jäi hyvä fiilis, sellainen että kyllä asiat järjestyvät, tavalla tai toisella.

Ensimmäinen lause: Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen.

Ulkoasu: Kansi on ihana! Ja kun kirja nyt on fyysisesti kädessä, se tuntuu muutenkin mukavalta; sivujen tukevahkon paperin vuoksi jämäkältä mutta kuitenkin taittonsa puolesta ilmavalta. Sivunvalmistus: Jukka-Pekka Heinola, kansikuva: Reinhard Schmid.

Kustantaja Muruja 2011, 229 s.

Viikon novellit: Olen aina pitänyt tästä paikasta & Kiusantekoa rämeellä

Annie Proulxin kokoelma Näin on hyvä sisältää hieman yllättäen pari hihittelyä ja virnistelyä aiheuttavaa tarinaa joissa pääosassa on itse vanha sorkkajalka, Paholainen.

Olen aina pitänyt tästä paikasta -novellissa Paholainen saa inspiraation uudistaa Helvettiä, jolle ei ole tehty mitään ikiaikoihin. Sillä nykyihmisethän vain haukottelevat ajatellessaan iljanteisia kiviä ja synkkiä metsiä, elleivät jopa pidä niitä suorastaan ympäristöllisesti arvokkaina. Paholainen siis lähtee ajelemaan golfautolla ympäri Helvettiä heitellen ideoita yksityissihteerinsä Duane Forkin kirjattavaksi. Ja ideoitahan kyllä riittää: ammattilaispyöräilijöitä varten (he ovat kuulemma ansainneet paikan Helvetistä) esimerkiksi luodaan helvetillinen versio Tour de Francen päätösetapista. Vuorenrinteellä kulkevan reitin jyrkimmille osuuksille hankitaan karkeaa mukulakiveä, tiestä törröttää runsaasti keihäänkärkiä, sää vaihtelee mm. räntätuiskuista hurrikaanin voimalla puhaltaviin sivutuuliin, vesipullot täytetään lentokonebensiinillä, reitillä on kalkkarokäärmeitä ja ajajat saavat kaiken lisäksi vielä korjata pyöränsä itse! Muutamia vastuksia mainitakseni.

Samaan kiintoisaan seuraan palataan novellissa Kiusantekoa rämeellä, jossa Paholainen on pitkästynyt. Osoitteeseen paholainen@helvetti.org ei taaskaan ole tullut muuta kuin tavanomaista roskapostia, joten hän määrää muutaman Helvettiin päätyneen hakkerin hankkimaan itselleen tuntemattomien ihmisten sähköposteja. Kun toimii niiden pohjalta niin kuin ne olisi tarkoitettu hänelle itselleen, saa aikaan mukavasti tuhoa ja hämmennystä. Ja niinpä eräs turhautunut ornitologi joka toivoo tekevänsä havainnon vaikka muinaisesta lentoliskosta saadakseen vaikutusvaltaa johtoryhmässä, saa huomata toiveensa toteutuvan.

Molemmat novellit ovat lennokkaassa mielikuvituksellisuudessaan todella ilahduttavia. Proulxin Paholaisesta lukisin erittäin mielelläni lisääkin!

TTT: Houkuttelevia kirjannimiä

Enpä ole sitten saanut aikaiseksi tehdä The Broke and the Bookish -blogin inspiroimia Top Ten Tuesday -listauksia sen koommin kun lokakuussa luettelin kymmenen kirjaa jotka "kaikki" ovat ehtineet lukea ennen minua! Vahva aikomus on kyllä ollut olemassa jo viikkokausia, ja kun Elma Ilona tänään listasi lumoavia kirjannimiä, päätin viimein tarttua toimeen ja laatia listasta omankin versioni. Kiitos siis ideasta! ;)

Alla kymmenen hyllyssäni lukemistaan odottavaa kirjaa joiden nimet aivan erityisesti houkuttelevat hilaamaan niitä lähemmäs lukuvuoroa.

Erick Setiawan: Of Bees and Mist

Amos Oz: Meri on sama

Patrick Rothfuss: The Wise Man's Fear

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Nadeem Aslam: Maps for Lost Lovers

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta

Stephen King: Kolme korttia pakasta

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Helen Oyeyemi: White Is for Witching