perjantai 14. elokuuta 2009

Ian McEwan: Rannalla


On vuosi 1962 ja Edward ja Florence viettävät hääyötään. Suunnattoman rakastuneina ja tulevaisuuttaan innolla odottaen, mutta myös kokemattomina ja kykenemättöminä puhumaan ääneen ajatuksistaan hääyön suhteen.

Florence pelkää, suorastaan kammoaa kuollakseen sitä mikä häntä sängyssä odottaa, mutta ei halua tuottaa pettymystä Edwardille joka on odottanut tätä hetkeä kiihkeästi koko vuoden kestäneen seurustelun ajan. Lukija pääsee kummankin pään sisään seuraamaan, kuinka väärinymmärrykset sekä niin tehdyt kuin tekemättä jätetytkin asiat johdattavat tapahtumia kohti katastrofia.

Taidokasta ja sujuvaa luettavaa - tosin myös hieman turhauttavaa koska vähän väliä tekisi mieli karjua henkilöille, että "SANO TUO ÄÄNEEN!!!!!!" :) Voin täysin allekirjoittaa Turun Sanomien kriitikon kommentin McEwanin tyylikkäästi hallitsemasta pienen draaman suuruudesta. Samaa ainesosaa löytyi myös aiemmin lukemastani Amsterdamista. Molempien jälkeen päällimmäinen ajatus oli se, että näinkin siis voivat asiat mennä. Näiden kokemusten perusteella voin kyllä suositella McEwaniin tutustumista!

Ensimmäinen lause: He olivat nuoria, korkeasti koulutettuja ja hääyönään molemmat ensikertalaisia, ja he elivät aikana, jolloin keskusteleminen seksuaalisista vaikeuksista oli peräti mahdotonta.


Englanninkielinen alkuteos: On Chesil Beach (2007)


Kustantaja Otava 2007, suom. Juhani Lindholm, 183 s.

4 kommenttia:

  1. Vaikuttaa kirjalta/kirjailijalta, joka pitää ainakin kertaalleen "kokea". Toisaalta tuskastun aivan mahdottomasti sellaisiin kirjoihin ja hahmoihin, jotka rakentuvat väärinymmärrysten ja puhumattomuuden päälle. Tulee hirmuisen vahvasti juuri tuo tunne että SANO SE ÄÄNEEN!!!!!!
    Tulee niin levoton olo, että tekisi mieli hypätä kirjaan ja käydä ratkaisemassa ongelma kirjan hahmojen puolesta :)

    VastaaPoista
  2. Tuo halu kirjaan hyppäämiseen on kyllä tuttu! :) Amsterdamin kohdalla sellaista ei tullut - ainakaan muistikuvissani, lukemisesta on useampi vuosi. Se on tunnelmaltaan erilainen, mutta idealtaan melko samanlainen sikäli, että muutaman mutkan kautta asiat saavat käänteen jota ei olisi alkumetreillä ollenkaan aavistanut. Vähän huono selitys koska tuolla tavoinhan käy monessa muussakin kirjassa, mutta näissä se on erilaista: nimenomaan seurataan sitä, MITEN alkuasetelmasta oikein päädytään lopputulokseen.

    Molemmat mainitut McEwanit muuten ovat vain n. 180-sivuisia, joten sen puolesta tutustuminen ei ainakaan ole kovin aikaavievää! :)

    VastaaPoista
  3. Minusta kyllä McEwan on parhaimmillaan Lauantaissa ja Amsterdamissa. Tuo Rannalla on vähän liian hennoille oletuksille rakennettu. Kuten se asetelmallisuus, jossa Edwardin lapsuudenolot ovat vähän karut ja ikävät, Florencen viehättävän ylemmän porvariston hienostuneet. Ja se, että Florence soittaa klassista musiikkia, Edward on kiintynyt rockiin ja myöhemmin perustaa jopa levykaupan.

    McEwanille on ollut selvästikin helppo kirjoittaa Edvardin sooloseksistä, mutta Florencen hän kuvaa täysin ymmärtämättömäksi. Se taas tuntuu 1900-luvun alkupuolellekin sijoitettuna aika mahdottomalta asialta. Koska ihmiset ovat aina ihmisiä.

    VastaaPoista
  4. Tuo asetelmallisuus on kyllä aivan totta, nyt kun tulin asiaa ajatelleeksi - oman harvan kritiikkiseulani läpi kun pääsee paljon kaikenlaista! :)

    Florencen tietämättömyydestä sanoisin, että epätodennäköistä mutta ei välttämättä mahdotonta. Koska hän suhtautui seksiin niin kuin suhtautui, ehkä hän yksinkertaisesti sulki silmänsä ja korvansa koko asialta ennen kuin häiden lähestyessä turvautui morsiamen käsikirjaan?

    Amsterdam on kyllä hyvä, myös hatarahkoissa muistikuvissani. Pitäisi lukea se uudestaan, ja pistää myös Lauantai lukulistalle!

    VastaaPoista