perjantai 16. marraskuuta 2012

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Mies lukee lehdestä että hänen entinen saksalainen rakastettunsa, sittemmin terroristina tunnettu Sigrid Eisenberg, on vapautettu 26 vankilavuoden jälkeen. Mies ei ole ajatellut Sigridiä aikoihin, mutta nyt, omien terveys- ja avioliittohuoliensa keskellä, pelätessään että menettää yhteyden masennuksesta toipuvaan tyttäreensä, hän ei äkkiä saakaan Sigridiä mielestään.

Kirjan alkupuolella meinasin välillä vähän tympääntyä miehen epätodellisen utuiseen haahuiluun, mutta pääni ei ilmeisesti vain ollut vielä päässyt Haahtela-vaihteelle, koska tekstin edetessä aloin nauttia siitä tutun unenomaisesta tunnelmasta. Jälkeenpäin kirjaa selatessani huomaan, miten monta hienoa yksityiskohtaa, hetkeä, kohtaamista satunnaisten ihmisten kanssa matkan varrella olikaan. Käynti sairaalan maanalaisessa kerroksessa, Erika ja hänen perintötalonsa. Omalaatuinen ystävä Torsti ja ajatus hänestä lukemassa illalla kirjoituspöydän valossa löytämäänsä kirjaa, jossa kerrotaan Helsingin näkyvän illuusion takana olevasta salaisesta kaupungista. Ne hetket vain tuntuvat haihtuvan mielestä, ihan kuin koko tarina olisi tosiaan ollut unta.

Ei tämä Perhoskerääjää voittanut, mutta kyllä Haahtelan teksti taas pienen alkukankeuden jälkeen vei mukanaan.

Ensimmäinen lause: Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade.

Ulkoasu: Aika kiva tuo idea rei'ittäjän "roskista". Palasia sieltä täältä, kuten kirjassakin. Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja Otava 2008, 2. painos, 190 s.

11 kommenttia:

  1. Tämä on ainoa Haahtela, jonka olen jaksanut lukea;-)

    Tosin...Perhoskerääjää en ole vielä kokeillut eli jos antaisi H:lle vielä yhden mahdollisuuden.

    VastaaPoista
  2. Anna toki vielä mahdollisuus - mutta onneksi kaikesta ei ole pakko pitää! :) Oma kolmen kirjan mittainen Haahtela-suhteeni on epätasainen: Perhoskerääjään rakastuin, Elenasta taas en juuri syttynyt, ja tästä siis lopulta nautin mutta ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä. :)

    VastaaPoista
  3. Tuo kansi on mainio. Vasta kun sain kirjan käsiini huomasin, että kaunis kimmeltävä kuvio onkin roskia. Yksi lempikansistani.

    Täälläkin takana epätasainen Haahtela-suhde. Kaksi kertaa kadonnut, Naiset katsovat vastavaloon ja Katoamispiste eivät sykähdyttäneet mutta pidin Elenasta ja Lumipäiväkirjasta. Perhoskerääjän lukemista suunnittelen, toiveikkaana. :)

    VastaaPoista
  4. Kirjan nimi on jotenkin hurjan viehättävä! Olen niitä harvoja lukijoita /bloggareita jotka eivät jostain syystä oikein pääse sisälle mainitsemaasi utuiseen haahuiluun (Perhosenkerääjäkin jäi kesken), mutta tähän lumiaiheeseen tuo utuisuus voi sopia. Taidanpa tehdä tästä seuraavan Haahtelani...

    VastaaPoista
  5. Yleensä utuinen haahuilu ei yleensä sovi minulle ja tunnustan, etten ole edes yrittänyt lukea hänen teoksiaan... maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja. Joku teki Copycat-kisassa tuon kannen ja se jäi mieleen.

    VastaaPoista
  6. Minun pitäisi lukea tämä uudelleen. Se on nimittäin ainoa Haahtelan kirja, josta en ole vielä blogannut ja "värisuorasta" puuttuu siis jotain. ;)

    Minulle Lumipäiväkirja jäi osin vieraaksi, siksikin haluan lukea sen uudelleen.

    VastaaPoista
  7. pihi nainen: Kansi on tosiaan kiva. Katsotaan minkälainen mutka Haahtela-suhteeseeni seuraavaksi tulee, Katoamispiste olisi tuossa tyrkyllä... :)

    Elma Ilona & Kirjanainen: Kuten jo Leenallekin totesin, onneksi kaikesta ei tarvitse pitää! Mutta kokeileminen voi toki kannattaa. :)

    Katja: Voi olla että luen tämän itsekin joskus uudelleen, tuo koko unenomainen tarina tosiaan tuntuu haihtuvan mielestä...

    VastaaPoista
  8. Sama täällä, aluksi vähän ärsytti haahuilu ja avaruuksiin kohoavat ajatukset, mutta sitten kirja kuitenkin vei mukanaan. Hienoja helmiä löytyi pitkin matkaa. Siitä huolimatta en ole vielä seuraavaa (eli toista) Haahtelaani aloittanut.

    VastaaPoista
  9. Kokeile joskus vaikka Perhoskerääjää! :)

    Luulen, että mun on ainakin parasta nauttia Haahtelani pienissä annoksissa ja pitää välillä taukoa, katsotaan sitten taas koska alkaa tehdä mieli lisää...

    VastaaPoista
  10. Haahtela-vaihde! Oikein hyvin ilmaistu, sillä juuri sillehän sitä pitää siirtyä Haahtelaa lukiessaan. Itse rakastan lukea Haahtelaa etenkin talvisin, hiljaisina iltoina kun ulkona sataa lunta enkä minä aio mennä minnekään, tehdä mitään tai tavata ketään. Siihen tunnelmaan kirjat sopivat kuin nakutettu, ja hetken tuntuu melkein kuin olisi kirjassa itsekin.

    VastaaPoista
  11. Tuollainen tilanne sopii kyllä kuvioon täydellisesti!

    VastaaPoista