Vuosia on kyllä kulunut myös Luumukanaa-teoksessa, nimittäin siitä kun päähenkilö, Satrapin sukulaismies Naser Ali joutui hylkäämään haaveensa avioliitosta nuoruudenrakastettunsa kanssa. Naser Ali on hukuttanut kaipuutaan tarin soittoon, ja menettäessään senkin nautinnon hän päättää kuolla.
Satrapin tuotannosta kuvastuva Iran on ihan eri paikka kuin se uutisotsikoista tuttu - tai niiden perusteella kuviteltu, pitäisi ehkä sanoa. Kappas vain, siellähän asuu ihan normaaleita ihmisiä! Satrapin kyydissä pääsee kurkkaamaan niin kulttuuria kuin perhe-elämääkin.
Luumukanaa on surumielinen mutta myös humoristinen. Tarinan lukaisee nopeasti mutta unohtaa hitaammin. Satrapin tyyli on hieno, sekä lämminhenkinen että rehellisen teräväkatseinen. Sitä täytyy vain ihailla!
Ranskankielinen alkuteos: Poulet aux prunes (2004)
Ulkoasu: Mukavan selkeä kansi, ja värihän tietysti sopii nimen kanssa yhteen. Tykkään kyllä. Kansi oletettavasti suomenkielisiä tekstejä lukuunottamatta Satrapin omaa käsialaa, mutta ei tarkempia tietoja näkyvissä.
Kustantaja LIKE 2008, suom. Taina Aarne, 86 s.
Minäkin tykkäsin tästä kovasti, vaikkakin sellaisella hiljaisella tavalla. Ei ehkä yhtä hyvä kuin Persepolis, mutta kypsempi. Tai mikä olisi parempi adjektiivi.
VastaaPoistaPistoja pitäisi vielä joskus lukaista.
Kypsempi on aika hyvä kuvaus. Pistoja on mullakin lukematta, mutta tulee kyllä luettua ennemmin tai myöhemmin.
VastaaPoistaMinä taisin pitää dramaattisesta Persepoliksesta vähän enemmän... mutta oli tämä Luumukanakin elämys. Ja kuten sanoit, sellainen joka ei helpolla unohdu. Hämmästyttää miten tuoreena tämä palasi mieleen kun luin juttusi! :-)
VastaaPoistaPersepolis ykkösestä pidin enemmän kuin kakkosesta, mutta muuten en osaa päättää suosikkiani. Eipä toki tarvitsekaan! :)
VastaaPoista