Clare tutustuu Henryyn 6-vuotiaana, Henryn ollessa 36. Henry kuitenkin tapaa Claren ensimmäisen kerran, kun hän itse on 28 ja Clare 20. Syynä on Henryn aikasiirtymähäiriö, joka heittelee häntä hallitsemattomille aikamatkoille.
Luin tämän 649-sivuisen pokkarin puolessatoista vuorokaudessa, mikä puhukoon kirjan mukaansatempaavuuden ja nopealukuisuuden puolesta. :) Idea on hieno ja toimiva, ja saa aikaan kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä tilanteita. Koko homman yhteensovittaminen on taitanut vaatia aika lailla suunnittelua!
Pidin myös siitä, millaiseksi Claren ja Henryn keskinäinen suhde kuvattiin, samoin humoristisuudesta. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, syvyyttä ehkä? Välillä tuntui että tapahtumia vain huiskittiin läpi ja esimerkiksi genetiikkaosuus jäi lopulta pintaraapaisuksi. Ennakkoon ajattelin Aikamatkustajan vaimolla olevan ehkä potentiaalia nousta yhdeksi suosikkikirjoistani. Siihen se ei pystynyt mutta hyvä se on silti!
Ensimmäinen lause: On raskasta aina odottaa.
Englanninkielinen alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)
Kustantaja Gummerus 2010, 3. painos, suom. Paula Korhonen, 649 s.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Kathryn Stockett: The Help
(Käännös tulossa WSOY:ltä nimellä Piiat, mutta ajankohtaa en osaa vielä kertoa. MUOKS: julkaistu syksyllä 2010)
Jackson, Mississippi 1962. Mustat kotiapulaiset kasvattavat valkoisten perheiden lapset, tekevät kotityöt ja laittavat ruoat ilmapiirissä, jossa rotujen välillä on tiukat rajat. Eri kaupat, sairaalat, wc:t - käyttäytymisen rajoista puhumattakaan.
Kirjassa saa äänensä kuuluviin kolme naista: Mustat kotiapulaiset Aibeleen ja Minny sekä Skeeter, nuori valkoinen nainen joka haluaa kertoa heidän tarinansa. Aibeleen hoitaa jo seitsemättätoista valkoista lastaan ja vaihtaa aina työpaikkaa siinä vaiheessa kun lapset lakkaavat olemasta "värisokeita". Minny on kaupungin paras kokki mutta on saanut vaivoikseen suuren suun, jolla on taipumus ajaa hänet ongelmiin työnantajiensa kanssa. Skeeter palaa yliopistosta valmistuneena kotiin äitinsä naittamispainostuksen kohteeksi ja joutuu toteamaan, että hänet kasvattanut perheen kotiapulainen Constantine on lähtenyt, eikä kukaan kerro syytä.
The Help on loistava romaani aiheesta, joka taitaa edelleen olla aika tulenarkaa tavaraa tarinan tapahtumaseudulla. Kirjan päätyttyä tuntui kuin olisi joutunut jättämään hyvien ystävien seuran, niin aidoilta ja eläviltä henkilöt vaikuttivat. Toivoin, pelkäsin, riemuitsin, turhauduin yhdessä heidän kanssaan. Minnyn sanavalmius hymyilytti. Oma vahva osansa tunnelman luomisessa oli myös (varsinkin Aibeleenin käyttämällä) murteella, jonka lukeminen oli nautittavaa.
Suomennos on siis tulossa, mikä on tietysti erittäin hieno juttu. Eräs asia kuitenkin huolestuttaa, nimittäin se mainittu murre. Yritin välillä lukiessani miettiä kuinka sen voisi nätisti kääntää mutta epätoivo iski aika äkkiä. Tsemppiä siis suomentajalle! :)
Suosittelen erittäin, erittäin lämpimästi. Laittakaa nimi mieleen! Jos joku harkitsee lukemista englanniksi mutta epäröi murteen vuoksi niin pelko pois, siihen on helppo päästä mukaan.
Ensimmäinen lause: Mae Mobley was born on a early Sunday morning in August, 1960.
Kustantaja Penguin 2009, 444 s.
Jackson, Mississippi 1962. Mustat kotiapulaiset kasvattavat valkoisten perheiden lapset, tekevät kotityöt ja laittavat ruoat ilmapiirissä, jossa rotujen välillä on tiukat rajat. Eri kaupat, sairaalat, wc:t - käyttäytymisen rajoista puhumattakaan.
Kirjassa saa äänensä kuuluviin kolme naista: Mustat kotiapulaiset Aibeleen ja Minny sekä Skeeter, nuori valkoinen nainen joka haluaa kertoa heidän tarinansa. Aibeleen hoitaa jo seitsemättätoista valkoista lastaan ja vaihtaa aina työpaikkaa siinä vaiheessa kun lapset lakkaavat olemasta "värisokeita". Minny on kaupungin paras kokki mutta on saanut vaivoikseen suuren suun, jolla on taipumus ajaa hänet ongelmiin työnantajiensa kanssa. Skeeter palaa yliopistosta valmistuneena kotiin äitinsä naittamispainostuksen kohteeksi ja joutuu toteamaan, että hänet kasvattanut perheen kotiapulainen Constantine on lähtenyt, eikä kukaan kerro syytä.
The Help on loistava romaani aiheesta, joka taitaa edelleen olla aika tulenarkaa tavaraa tarinan tapahtumaseudulla. Kirjan päätyttyä tuntui kuin olisi joutunut jättämään hyvien ystävien seuran, niin aidoilta ja eläviltä henkilöt vaikuttivat. Toivoin, pelkäsin, riemuitsin, turhauduin yhdessä heidän kanssaan. Minnyn sanavalmius hymyilytti. Oma vahva osansa tunnelman luomisessa oli myös (varsinkin Aibeleenin käyttämällä) murteella, jonka lukeminen oli nautittavaa.
Suomennos on siis tulossa, mikä on tietysti erittäin hieno juttu. Eräs asia kuitenkin huolestuttaa, nimittäin se mainittu murre. Yritin välillä lukiessani miettiä kuinka sen voisi nätisti kääntää mutta epätoivo iski aika äkkiä. Tsemppiä siis suomentajalle! :)
Suosittelen erittäin, erittäin lämpimästi. Laittakaa nimi mieleen! Jos joku harkitsee lukemista englanniksi mutta epäröi murteen vuoksi niin pelko pois, siihen on helppo päästä mukaan.
Ensimmäinen lause: Mae Mobley was born on a early Sunday morning in August, 1960.
Kustantaja Penguin 2009, 444 s.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Jean Giono: Mies joka istutti puita
Tämä vain 33-sivuinen pikku kirja kertoo miehestä, johon Jean Giono tutustui patikoidessaan Provencen vuorilla vuonna 1913. Tuo paimen asui autiolla seudulla jolla edes kummastakaan maailmansodasta ei tarvinnut välittää mitään - ja istutti joka päivä puita, saaden lopulta aikaan valtavan metsän.
Kertomuksen todenperäisyydestä on kiistelty, mikä on harmi koska todella toivoisin sen olevan totta. Kaltaiselleni metsien rakastajalle, ja miksei muillekin, ajatus miehen viettämästä elämästä on aika huikea. Ja kuten kirjassakin todetaan, "hän näyttää ihmeellisesti löytäneen tien onnelliseen elämään". Totta tai ei, oleellisinta lienee se, että kirja on kuulemma innostanut ihmisiä ihan oikeisiin metsänistutusliikkeisiin ympäri maailmaa.
Ensimmäinen lause: Nyt siitä on jo nelisenkymmentä vuotta.
Ranskankielinen alkuteos: L'homme qui plantait des arbres (1983) (kirj. kuitenkin jo 1950-luvulla)
Kustantaja Basam Books 1994, suom. Tuukka Kangasluoma, 33 s.
Kertomuksen todenperäisyydestä on kiistelty, mikä on harmi koska todella toivoisin sen olevan totta. Kaltaiselleni metsien rakastajalle, ja miksei muillekin, ajatus miehen viettämästä elämästä on aika huikea. Ja kuten kirjassakin todetaan, "hän näyttää ihmeellisesti löytäneen tien onnelliseen elämään". Totta tai ei, oleellisinta lienee se, että kirja on kuulemma innostanut ihmisiä ihan oikeisiin metsänistutusliikkeisiin ympäri maailmaa.
Ensimmäinen lause: Nyt siitä on jo nelisenkymmentä vuotta.
Ranskankielinen alkuteos: L'homme qui plantait des arbres (1983) (kirj. kuitenkin jo 1950-luvulla)
Kustantaja Basam Books 1994, suom. Tuukka Kangasluoma, 33 s.
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Kahden orpotytön elämät kietoutuvat toisiinsa 1860-luvun Englannissa, kun Lontoon varkaiden parissa kasvanut Sue osallistuu juoneen joka vie hänet palvelijaksi enonsa synkässä maaseutukartanossa asuvalle Maudille.
Kummankin tytön kertojanääni on vahva ja selkeästi omanlaisensa. Heidän näkökulmansa yhdistämällä syntyy kokonaisuus joka näyttää kuinka pienestä asiat voivat välillä olla kiinni: ilmeistä, katseen kääntämisistä, melkein sanotuista asioista.
Waters on onnistunut yhdistämään samaan kirjaan monta hyvää asiaa: koukuttavan juonen jonka ensimmäisen yllätyksen jälkeen ei voi olla mistään enää varma, taidokkaan henkilöiden kehittämisen, tunnelmallisen ympäristön kuvauksen ja rikkaan kielen. Lopputulos on erinomainen.
Monissa Silmänkääntäjää koskevissa kirjoituksissa toistuu yksi ajatus, nimittäin se ettei halua kertoa kirjasta kovin paljoa ettei pilaa sitä muilta. Noudatan samaa periaatetta ja kehotan lukemaan itse! :)
Ensimmäinen lause: Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder.
Englanninkielinen alkuteos: Fingersmith (2002)
Kustantaja Tammi 2006, suom. Helene Bützow, 673 s.
Kummankin tytön kertojanääni on vahva ja selkeästi omanlaisensa. Heidän näkökulmansa yhdistämällä syntyy kokonaisuus joka näyttää kuinka pienestä asiat voivat välillä olla kiinni: ilmeistä, katseen kääntämisistä, melkein sanotuista asioista.
Waters on onnistunut yhdistämään samaan kirjaan monta hyvää asiaa: koukuttavan juonen jonka ensimmäisen yllätyksen jälkeen ei voi olla mistään enää varma, taidokkaan henkilöiden kehittämisen, tunnelmallisen ympäristön kuvauksen ja rikkaan kielen. Lopputulos on erinomainen.
Monissa Silmänkääntäjää koskevissa kirjoituksissa toistuu yksi ajatus, nimittäin se ettei halua kertoa kirjasta kovin paljoa ettei pilaa sitä muilta. Noudatan samaa periaatetta ja kehotan lukemaan itse! :)
Ensimmäinen lause: Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder.
Englanninkielinen alkuteos: Fingersmith (2002)
Kustantaja Tammi 2006, suom. Helene Bützow, 673 s.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia
Tyyliharjoituksia sisältää 99 versiota samasta pikku tarinasta: Bussissa nähty nuori mies, jolla on pitkä kaula ja omituinen hattu, syyttää toista matkustajaa tönimisestä ja menee sitten istumaan. Myöhemmin sama mies nähdään toisaalla saamassa ystävältään neuvoa päällystakkinsa ylimmän napin siirtämisestä.
Tarina on kerrottu mm. eri aikamuodoissa, eri asenteilla, riimiteltynä, oodina, sähkeenä ja eri aistien kautta. Tässä ytimekkäästi tankarunona:
Tarina on kerrottu mm. eri aikamuodoissa, eri asenteilla, riimiteltynä, oodina, sähkeenä ja eri aistien kautta. Tässä ytimekkäästi tankarunona:
S-bussi saapuu
Hattumies nousee kyytiin
Syntyy rähinää
Myöhemmin asemalla
Keskustellaan napista
Monet jotain "kikkailua", kuten kirjainten paikkojen sekoittamista sisältävät versiot tuntuivat turhilta, typeriltäkin, vaikka niillä olikin hienot nimet. :) Sen sijaan monet muut olivat hyvinkin kiinnostavia ja naurattaviakin (ainakin aluksi, kieltämättä myöhemmin alkoi vähän puuduttaa...). Kokonaisuus on joka tapauksessa mielenkiintoinen. Osa kiitoksista kuuluu suomentaja Pentti Salmenrannalle, joka on joutunut miettimään monet versiot uusiksi suomenkielisestä näkökulmasta.
Kannattaa kurkata myös Amman ajatuksia aiheesta! :)
Ranskankielinen alkuteos: Exercises de style (1947)
Kustantaja Otava 1991, suom. Pentti Salmenranta, 209 s.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Nuori kirjailijalupaus, jännityskertomuksia tehtaileva David Martín saa tarjouksen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta. Corelli on mies jolla on nälkäisen suden hymy, ja hän lupaa palkita Davidin sillä mitä tämä eniten haluaa, jos itse saa tältä tarvitsemansa.
Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.
Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)
Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.
Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)
Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.
Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)
Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.
Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.
Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)
Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.
Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)
Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.
Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)
Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)