Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Kenenkään ei pitänyt tietää, Kaikki laulavat linnut & Älä irrota

Vuoden loppu häämöttää ja bloggausjonon kirjat vain nököttävät samassa vanhassa pinossaan pöydän kulmalla. Pikaisempaa koostetta kehiin siis, että tulee joskus valmista! :)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine lukee romaania, nauttien koukuttavasta tarinasta rentoutuneena...kunnes hänelle selviää, että se kertoo hänestä itsestään. Ja jostain, minkä hän on pitänyt salassa vuosikaudet, sellaisesta minkä piti olla vain yhden muun henkilön tiedossa, henkilön joka on ollut kuolleena koko sen ajan kun Catherine on haudannut salaisuuttaan syvemmälle.


Tämä nyt jäi kyllä aika laimeaksi. Jos on lukenut tämäntyyppisestä kirjasta kaksi kolmasosaa ja huomaa ajattelevansa että oikeastaan ihan sama vaikka jättäisin kesken koska ei liiemmin kiinnosta mitä näille tyypeille tapahtuu, ei trillerikokemusta varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Tämä ongelma taas luultavasti johtui siitä, että henkilöt olivat järjestään joko yhdentekeviä tai lievästi tympäiseviä, eivätkä sellaisten tekemiset yleensä juuri liikauta. Juonen puolesta homma toimi kyllä paremmin, ja olihan se salattu juttu kaamea tapaus. Sikäli siis mahdollisuuksia kunnon koukutukseen olisi ollut.

Tämän tympääntyneisyyden vastapainoksi muutama innostuneempi mielipide!
Riitta K sanoo tätä jäätävän hienoksi, Annika näkee Knightissa potentiaalia uudeksi Karin Fossumiksi eikä Kristakaan malttanut keskeyttää lukemista. Tuntuvat olevan enemmistössä muutenkin! Niin että kokeile ihan itse, älä mua usko. :)

Ensimmäinen lause: Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös.

Englanninkielinen alkuteos: Disclaimer (2015)


Suomentanut Arto Schroderus

Kustantaja Otava 2015, 272 s.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämä sen sijaan oli huomattavasti mieluisampi lukukokemus! Viihdyin päähenkilön, Jake-nimisen nuoren naisen seurassa erinomaisesti ja nautin tarinan rullaamisesta, kun se kulki askel kerrallaan kohti Jaken menneisyyttä ja selityksiä sille, miksi hän on päätynyt maailman toiselta puolelta asumaan brittiläiselle saarelle seuranaan koira ja lampaat. Jaken aikomuksena on pysyä omissa oloissaan, mutta siitä tulee hankalaa, kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Villikoirat vain, vaiko sittenkin haamut jotka on yritetty jättää taakse?

Ripaus maagista realismia tuo painostavaan tunnelmaan oman lisänsä. Kirjan lopulta olisin kaivannut jotain muuta, mutta sitten taas, sulattelun jälkeen ajateltuna, käyhän se noinkin.

Ensimmäinen lause: Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. 


Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Kustantaja Tammi 2016, 284 s.

Kata Melander: Älä irrota

Tästä omakustanteena julkaistusta esikoisromaanista olisi kyllä ollut mukavaa kirjoittaa pidemmin ja heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen, mutta tällä nyt mennään. Kirja nimittäin ansaitsisi enemmän huomiota, sen verran harvoin käsitelty aihe on kyseessä.

Ei niinkään sen puolesta että kyseessä on rakkaustarina, mutta siksi että sen etenemistä mutkistaa toisen osapuolen, Saaran, sairaus. Saara käyttää pyörätuolia, on monissa asioissa täysin avustettava ja kärsii hirvittävistä kipukohtauksista, joiden tuloa ei voi ennustaa. Mutta eihän se tarkoita sitä etteikö hänkin saisi tulla rakastetuksi, haluta toista ja kaivata muutakin kuin avustajan kosketusta. Eihän, vaikka se välillä häntä itseäänkin epäilyttää?


Se toinen puolisko on Petteri, Saaran entinen opettaja jonka avioliitto on omista syistään väljähtynyt onnettomaksi. Saaran kanssa oleminen tuntuu niin erilaiselta. Mutta onko Petteristä elämään sitä elämää, jossa hän joutuu katsomaan Saaran kipuja vierestä?


Kauniisti kirjoitettu tärkeä kirja, joka avartaa sellaista näkökulmaa joka uskoakseni on useimmille varsin vieras.

Ensimmäinen lause: Yliopiston kahvilassa oli hiljaista.

Kustantaja Type & Tell/omakustanne 2016, 226 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)

Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timosen esikoisromaanissakin esiintynyt Klarissa on vetäytynyt kesäksi saareen kirjoittamaan sekä miettimään katkolla olevaa avioliittoaan. Seesteiset kesäpäivät saavat kuitenkin uuden käänteen kun Klarissa tutustuu naapurisaaren kesäasukkaaseen, charmikkaaseen Olaviin, ja myöhemmin tämän poikaan Cedriciin. Mutta lomaromanssikaan ei ole koko totuus romaanista (vaikka kansi vähän harhaanjohtavasti siihen suuntaan viittaakin) vaan mukaan tulee psykologisen trillerin uhkaavaa tunnelmaa, omituista peliä ja maagista realismiakin.

Onpas rikasta ja eläväistä kieltä, oli ensimmäinen ajatukseni lukemaan ryhdyttyäni. Ja se kesä, se huokui tekstistä voimalla lämmittämään sitä huhtikuun lopulla yhä korkeiden lumikinosten ympäröimää mökkiä Lapissa, jossa tätä luin. Aloin haaveilla itsekin kesästä saaressa, mieluummin vain ilman niitä häslinkejä joihin Klarissa päätyy! Hän onnistuu saamaan itsensä melkoiseen suhdesotkuun. Joissakin arvioissa hänen tekemisiään paheksuttiin tai kummasteltiinkin, mutta minä olen ilmeisesti moraaliton koska seurasin vain mielenkiinnolla. ;) (Taikan maininta siitä ettei teos läpäisisi Bechdelin testiä on kyllä aiheellinen - Klarissan mielessä kun ei tunnu pyörivän juuri muuta kuin mies toisensa perään.)

Mutta entäs se loppu sitten? Siihen olisin kaivannut vähän suurempaa selkeyttä, nyt jäi lähinnä "häh, mitä oikein tapahtui" -fiilis. Ja tuntuu tässä napakan lyhyessä romaanissa olevan muutenkin vielä tasoja jotka jäivät tavoittamatta. Ilmeisesti ainakin Juhani Ahon tuotannon tunteminen voisi avata jotain paremmin. Kirjallisuusviitteitä Timonen ripottelee teksteihinsä kyllä muutenkin, mikä tietysti aina ilahduttaa kunhan sellaisen vain huomaa. :)

Yhteenvetona: taitavan kirjoittajan tiivistunnelmainen romaani, jonka loppunäytöksen epäselvyys jäi pikkuisen harmittamaan.

Ensimmäinen lause: Viime yönä menin jälleen Piiliniemeen.

Kustantaja WSOY 2015, 132 s.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

(Ilmestynyt suomeksi nimellä Hotelli Tulagi, Sitruuna Kustannus 2014, suom. Seppo Raudaskoski)

Jack McGuire taisteli toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä Tyynenmeren yllä. Sodan loputtua elämän suunta on vähän hukassa, ennen kuin Jack päättää palata takaisin tuttuihin maisemiin ja perustaa hotellin Salomosaarille. Tasapainoa ilmestyy kuitenkin keikauttamaan Jackin parhaan ystävän, taistelussa kuolleen Donin leski Kay, jonka olemassaolosta Jack ei ollut tiennytkään.

Kirja odotteli lukemistaan turhankin kauan, osaksi sen vuoksi että aloin epäillä, mahdanko sittenkään olla tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Mutta kun tähän viimein tartuin, ei sellaisia tarvinnut enää miettiä sillä sain nopeasti huomata että Hietalan teksti vie erittäin hyvin mukanaan. Tulagi Hotel on siis kirjoittajan suomalaisuudesta huolimatta julkaistu alun perin englanniksi. En toki osaa arvioida kielen vivahteita englantia äidinkielenään puhuvan tavoin, mutta kyllä tämä ainakin omiin silmiini näyttää kaikkine lentäjien slangeineen todella vakuuttavalta suoritukselta. Muutenkin aina välillä kirjaa lukiessani muistin vähän hätkähtäen että niin tosiaan, tämä on suomalaisen kirjoittama. En siksi, että suomalaisen kirjailijan pystyminen komean kansainväliselle markkinoille kelpaavan tekstin tuottamiseen olisi sinänsä mitenkään yllättävää, lähinnä siksi että tarina oli niin helppo nähdä mielessään suuren budjetin Hollywood-elokuvana.

Jackin vaiheiden rinnalla tulee kerrotuksi monen sotilastoverinkin kohtalo, osin sodanaikaisten takaumien kautta, osin taas henkilöiden vieraillessa Jackin hotellissa. Kokonaisuus toimii hyvin; siihen mahtuu sekä sopivasti lentämisen teknistä puolta että myös monia viisaita ajatuksia. Taistelukohtauksetkin ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, vauhti tuntuu lukiessakin. Pisteet myös siitä, että kirjan rakkaustarina-osuus ei etene sitä suorinta ja ennalta-arvattavinta tietä. Lopun lähestyessä en juuri uskaltanut arvailla, olisiko se onnellinen vai ei.

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle ja kustantajalle!

Ensimmäinen lause: "Jack!"

Ulkoasu: Meri on kyllä kaunis, mutta tarinan eri osasia on tungettu kanteen vähän väkinäisen tuntuisesti. Suomalaisessa kannessa samat elementit ja vähän lisääkin on onnistuttu yhdistelemään tasapainoisemmin!

Kustantaja Fingerpress 2012, 424 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

William Golding: Kärpästen herra

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli klassikko englantilaisista koulupojista, jotka päätyvät keskenään autiolle Tyynenmeren saarelle toisen maailmasodan aikana kun heitä kuljettava lentokone ammutaan alas. Aluksi saarella olo on jännittävää leikkiä, mutta kun valtapeli etenee ja sivistys murenee, osa pojista muuttuu suorastaan villi-ihmisiksi jotka käyttäytyvätkin sen mukaisesti.

Tapahtumien lähtökohta hieman häiritsi, koska en ainakaan näin yhtäkkiä keksi mitään syytä, miksi poikajoukkoa jonka nuorimmat ovat vain kuusivuotiaita, lennäteltäisiin toisella puolen maapalloa ilman vanhempiaan sodan aikana. Ehkä asialle löytyisi jotain todellisuuspohjaa Googlen uumenia tutkimalla mutta olkoon nyt, en taida olla ihan niin kiinnostunut että jaksaisin vaivautua. :)

Olihan se hätkäyttävää, millä tavalla muutos saarella tapahtui, mutta ei kirja silti järkyttänyt läheskään niin paljon kuin olisi voinut - ja paljonko sen olisi ehkä pitänyt. Johtunee pitkälti siitä, että en oikein päässyt yhdenkään henkilön lähelle enkä usko kenenkään jäävän erityisemmin mieleen. Homma meni lähinnä ulkokohtaiseksi läpilukemiseksi. Voi kyllä mennä osaksi senkin piikkiin, että kirja oli roikkunut muiden kiireiden vuoksi keskeneräisenä koko joulukuun ja lopulta halusin lähinnä vain päästä siitä viimein eroon.

Sama ongelma vaivaa tätä tekstiäkin: tavoitteena on pääasiassa saada viimeinenkin viime vuoden kirja blogiin asti niin että pääsen vihdoin tekemään yhteenvetoa, eikä kirjan tapahtumien suuremmalle mietiskelylle oikein riitä energiaa vaikka ainesta sellaiseen teoksessa kyllä olisikin. Tyydyn nyt ohjaamaan asiasta kiinnostuneet vaikkapa Joken luo! :)


Tästä omasta nuivanpuoleisesta suhtautumisestani huolimatta suosittelen kirjaan tutustumista. Jonain toisena ajankohtana olisin saattanut saada tästä irti hyvinkin paljon ajattelemisen aihetta.

Lukudiplomi-haasteesta kuittaan tällä kategorian Ihmisiä. Puolet suoritettu!

Ensimmäinen lause: Vaaleatukkainen poika hivuttautui alas kalliolta ja lähti pyrkimään laguunia kohti.

Englanninkielinen alkuteos: Lord of the Flies (1954)

Ulkoasu: Ei hullumpi! Sopivan alkukantainen. Kansi: Hans Andersson.

Kustantaja Otava 2003 (suomennoksen 1. painos 1960), suom. Juhana Perkki, 264 s.  

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Vuonna 1937 Amelia Earhart ja hänen navigaattorinsa Fred Noonan olivat maailmanympärilennolla. Tyynenmeren yllä he kadottivat radioyhteyden ja katosivat jäljettömiin. Sen, mitä sitten tapahtui, on kuvitellut Jane Mendelsohn kirjoittaessaan tätä kirjaa.

Kuten mainitsin kesän uudelleenlukusuunnitelmistani kertoessani, tämä on ainakin toistaiseksi ainoa kirja jonka olen kerran pois luovutettuani hankkinut hyllyyni uudestaan. Luin tämä ehkä kahdeksan, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja ajattelin että ihan ok kirja mutta ei mitenkään erityinen. Jokin aika sitten kirja osui jossain käsiini ja päädyin selailemaan sitä ja lukemaan vähän alkua:

"Taivas on lihallinen.
Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensi kertaa.


Nykyään muistan yhä enemmän. Kuvia, elämääni, taivasta. Toisinaan muistan entisen elämäni, ja se tuntuu äärettömän kaukaiselta. Ainahan se pysyy mieleni sopukoissa osana minua, mutta se ei vaikuta todelliselta. En tiedä onko elämä todellisempi kuin kuolema. Sen tiedän että elämä jota olen elänyt kuolemani jälkeen tuntuu todellisemmalta kuin elämäni sitä ennen.


Tämän minä tiedän: panin elämäni peliin, mutta jätin elämättä."


Silloin en vielä ottanut kirjaa mukaani, mutta mieltä jäi vaivaamaan ajatus siitä että tämä saattaisikin sopia nykyiseen, osittain muuttuneeseen kirjamakuuni oikein hyvin. Lopulta oli pakko käydä huuto.netissä ostoksilla.


Se kyllä kannattikin! Mendelsohn piirtää upean kuvan Ameliasta, aikansa kuuluisimmasta naislentäjästä, joka jo pienenä halusi tulla sankarittareksi, joka pukeutuu nahkaan ja silkkiin huolettomamman tenhoavasti kuin kukaan muu, mutta kantaa sisällään salaista surua. Ja tietysti rakastaa taivasta.


Eniten pidin kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, joka käsitteli aikaa ennen maailmanympärilentoa ja lennon alkuosaa ennen katoamista. Sen jälkeen kielestä tuntui katoavan jokin kaunein ja eteerisin vivahde, mutta hienoa se oli sen jälkeenkin.

Tämän luettuani tuntui siltä että uudelleenlukemiset saavat riittää tältä erää, koska alkoi jo tehdä mieli jotain muuta. Luin laatimaltani listalta yhdeksän kirjaa kuudestatoista. Vanhojen tuttujen pariin palaaminen oli mukavaa ja antoisaa, ja varmastikin jatkan ensi kesänä. Minä olin Amelia Earhart oli näille lukemisille erittäin hyvä lopetus! Ja myös todiste fiktion voimasta: kun kirjan lukemisen jälkeen menin kurkkaamaan Wikipediaa lukeakseni tietoja Ameliasta, ja joistakin seikoista kerrottiin siellä eri tavalla kuin kirjassa, ensimmäinen ajatus oli väittää vastaan. Eihän se noin mennyt, kyllä minä tiedän paremmin kun juuri luin ihan Amelian itsensä kertomana! ;)

"Amelia katsoi Noonanin olan yli ikkunasta yöhön ja näki oudot tähtikuviot, autiot ja merkitykselliset, ketjussa kuin jalokivet. Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää."

Ensimmäinen lause: Taivas on lihallinen.


Englanninkielinen alkuteos: I Was Amelia Earhart (1996)


Ulkoasu: Amelia ja lentokone, mitä muuta sitä voisi vaatia. Kauniit värisävytkin! Kannen kuva: Hulton Getty, kannen suunn.: Liisa Holm.


Kustantaja Gummerus 1997, suom. Marja Alopaeus, 158 s.

Kjell Askildsen: Saari

Yksinäisellä saarella asuu majakanvartija vaimonsa ja parikymppisen tyttärensä kanssa. Heidän elämäänsä saapuu sekoittamaan mökin vuokrannut kesävieras, kirjailija Albert Krafft.

Askildsenin kerronta on vähäeleistä mutta vyöryy eteenpäin kuin aalto. Ulkopuolinen kertoja kääntää katseensa eri henkilöön usein kesken kappaleen, ja alussa tähän totutellessani sainkin olla tarkkana että pysyin selvillä siitä, kenen tekemisiä milloinkin tarkasteltiin. Tunnelma saarella on tiivis; on vain harvoja paikkoja joihin majakasta ei näe. Pinnan alla väreilee mustasukkaisuuksien verkosto, joka on taidokkaasti kuvattu.

"Yhtäkkiä Krafft muistaa majakan ja sen että häntä kenties katsellaan kiikarilla; silloin hän kääntyy ja menee pohjoisseinän taakse, pois näköpiiristä, mutta ei pois Marian näköpiiristä, ja silloin Maria tulee ulkohuoneesta, panee hakasen ulkopuolelta kiinni, on olevinaan kuin ei näkisi miestä, sillä hän ei unohda koskaan majakkaa, aina kunnes majakka on jäänyt kokonaan katon taakse ja hän on varma siitä että he ovat kahden, tosin kovin kaukana toisistaan, vähintään viisikymmentä metriä erottaa heidät; silloin hän kääntyy katsomaan Krafftia ja kohottaa kättään ja Krafft vastaa tervehdykseen."


Tämän kanssa kävi niin, että arvostin Askildsenin tekstiä, mutta tunnetasolla en oikein lämmennyt. Henkilöt eivät onnistuneet säväyttämään niin että olisin kiinnostunut heistä kunnolla. Mahtoivatko olla liiankin hienovireisesti piirrettyjä makuuni?


Kuittaan tällä suoritetuksi Saarella-minihaasteen.

Ensimmäinen lause: Hänen huoneestaan näkee punaisen mökin takapihalle.


Norjankielinen alkuteos: Omgivelser (1969)

Ulkoasu: Tämä pieni kirja raikkaine väreineen ja yksinkertaisine kansineen ehti pistää silmääni jo moneen kertaan ennen kuin lopulta tulin tämän ostaneeksi. Plussaa vielä kirjan alkulehdistä (nimiölehtiäkö ne nyt ovat?), joilla jatkuu airoteema, valkoisena mustalla pohjalla. Ja vielä siitä, että kansipapereiden alta, valkoisesta kannesta, löytyy saaren korkeuskäyräkuva(?). Mielelläni antaisin kunnian vastuussa olevalle henkilölle, mutta kirjasta en ainakaan onnistunut nimeä löytämään.

Kustantaja LIKE 2009, suom. Tarja Teva, 125 s.

Mark Dunn: Ella Minnow Pea

Nollopin saaren kansallissankari oli Nevin Nollop, mies joka kirjoitti tunnetun pangrammin - kaikki aakkosten kirjaimet mahdollisimman vähin toistoin sisältävän lauseen - The quick brown fox jumps over the lazy dog. Kun tämän lauseen sisältävästä muistomerkistä tippuu kirjain Z, saarta hallinnoiva neuvosto päättää että Nevin Nollopin tahto on, ettei kyseistä kirjainta enää käytetä saarella missään yhteydessä. No, eihän Z niin kauhean yleinen ole, kai sitä ilmankin pärjää - vai? Ei ihan niinkään, varsinkin kun lipsahduksista rangaistaan varsin ankarasti. Eikä tilanne ainakaan helpotu kun kirjaimia alkaa tippua lisää.

Ella Minnow Pea on kyllä todella omaperäinen kirja! Tunnelmaltaan se on kaksijakoinen: se alkaa leppoisana, vähän hassuna saarielämän kuvauksena tuoden vahvasti mieleen Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville (tämäkin on lisäksi kirjeromaani). Edetessään kirja muuttuu melko pelottavaksi kuvaukseksi mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksista, menettämättä silti silloinkaan alkuperäistä vaikutelmaansa.

Nevin Nollopin perintönä saarella on panostettu kieleen ja taiteisiin modernin teknologian kustannuksella, ja siksi saarelaiset kommunikoivat kirjeitse. Kirjeromaanimuoto päästää lukijankin uppoutumaan kunnolla lyhenevien aakkosten ongelmaan, sillä sitä mukaa kun kirjaimia kielletään eivätkä saarelaiset voi niitä enää käyttää, ei kirjailija itsekään voi niitä käyttää. Asioille täytyy keksiä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, mikä käy yhä hankalammaksi kirjan edetessä.

Mielenkiintoinen lukukokemus!

Ensimmäinen lause: Dear Cousin Tassie,
Thank you for the lovely postcards.


Ulkoasu: Mukavan simppeli, ja jollakin tavoin täydellisen sopiva. Kansi: BRILL.

Kustantaja Methuen 2003 (1. kerran julk. MacAdam/Cage 2001), 203 s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Sophia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä kanssa kesänsä Suomenlahden saaressa. Kesäkirja on kollaasi eri kesien tapahtumia, tunnelmia ja hetkiä vailla kronologista järjestystä, mutta silti täydellisen yhtenäinen.

Tämä on kirja, jonka kerran luettuaan lukee todennäköisesti uudelleenkin. Kirja, joka jää hautumaan mieleen. Parhaimmillaan kenties luettuna maistellen. Luin ensimmäisen puolikkaan putkeen tavoittamatta kunnolla sitä mikä tästä oikein tekee niin hienon, mutta kun pidin vähän taukoa ja annoin kirjalle aikaa elää mielessäni, löysin kuin löysinkin jatkaessani Kesäkirjan taian.

Kokonaisuus on upea: saaren ajattomuus ja kirjan sivuille vangittu kesän tuntu kaipaavat mausteekseen kipakkuutta, ja sitä kyllä löytyykin Sophian ja isoäidin ystävyydestä. Ja kun kaikki on vielä kirjoitettu sillä yksinkertaisen viisaalla tyylillä, joka on Tove Janssonilla ihan omanlaisensa, niin mitä sitä nyt muuta enää pitäisi vaatia.

Ensimmäinen lause: Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut.


Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken (1972)


Ulkoasu: Kansikuva olisi täydellinen vaikkei edes olisi Toven itsensä maalaama, mutta kun se on, niin se on vielä täydellisempi. :)


Kustantaja WSOY 2006, 6. painos, suom. Kristiina Kivivuori, 143 s.

Johan Theorin: Yömyrsky

Katrine ja Joakim Westin lapsineen ovat ostaneet vanhan öölantilaisen Åluddenin kartanon, josta he aikovat kunnostaa unelmiensa kodin. Mutta jo ennen kuin perhe on edes asettunut kunnolla aloilleen, kartanon rannassa sattuu onnettomuus joka murskaa yhteiset haaveet.

Mutta Åluddenin kuolleet eivät koskaan lähde sieltä kauas. Kun joulu lähestyy, lähestyy myös Öölannin hurja talvimyrsky, samalla kun saarta kiertäneet murtovarkaat selvittelevät välejään, kuolleet kokoontuvat ja salaisuudet selviävät.

Miten upea tunnelma kirjassa onkaan! Theorin myös tiivistää jännitystä taidolla, ja olin pahasti koukussa jo aikaisessa vaiheessa. Dekkari/kummitusjuttu -yhdistelmäkin toimii erittäin hyvin. Ja iso plussa vielä siitä, ettei tähän oltu tungettu sitä jännityskirjojen vakioelementiksi muodostunutta päähenkilöiden rakastumista. Hyvin hyvin positiivinen lukukokemus siis!

Ensimmäinen lause: Minun kirjani alkaa tästä, Katrine, vuodesta jolloin Åluddenin kartano rakennettiin.


Ruotsinkielinen alkuteos: Nattfåk (2008)


Kustantaja Tammi 2009, suom. Outi Menna, 431 s.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kerrankin luin jotain ihan uutta! :) Yleensä kun tulen ainakin pari vuotta jäljessä törmättyäni kirjaan viimein jossain alessa.

Toisen maailmasodan jälkeen, vuonna 1946, lontoolaiskirjailijatar Juliet Ashton saa kirjeen guernseyläiseltä mieheltä, joka on löytänyt hänen osoitteensa aiemmin Julietille kuuluneesta kirjasta. Mies kuuluu sodan aikana perustettuun kirjalliseen piiriin, jonka tapaamiset auttoivat jäseniä jaksamaan Saksan miehittämällä saarellaan. Juliet päätyy kirjeenvaihtoon muidenkin piiriläisten kanssa ja kirjeiden kautta hänelle avautuu lukuisia tarinoita saaren asukkaista.

Kokonaan kirjeistä koostuva rakenne epäilytti aluksi, mutta toimi oikein hyvin. Kirjeet suihkivat Julietin, saarelaisten, hänen ystäviensä, kustantajansa ja sulhasehdokkaansa välillä, tuoden samoihin asioihin eri näkökulmia. Välillä kyllä mietin että minkälainen lähettipoika-armeija Lontoossa oikein on ollut kirjeitä kuskaamassa, kun kahden kaupungissa asuvan henkilön välillä saatettiin saman päivän aikana käydä useammankin viestin mittainen keskustelu.

Olen alkanut kiinnostua hyvinkin paljon toisesta maailmansodasta ja siitä mitä sen aikana missäkin päin tapahtui ja mitä siitä siellä seurasi. Tämä kirja toi taas valaistusta asiaan yhden pienen maailmankolkan osalta. Shaffer (joka siis on kirjan varsinainen kirjoittaja, Barrows viimeistelijä) kertoo hienosti sodan jälkeisen ajan tunnelmasta - toisaalta rikkinäisyydestä, toisaalta elpymisestä.

Näihin vähemmän iloisiin asioihin kirja yhdistää saarielämän leppoisuuden. Olen aiemmin maininnut etten erityisemmin kaipaa kirjoiltani leppoisuutta, eikä tilanne ole siitä muuttunut. Pidin kyllä kirjasta, mutta mitään suurta ihastumista se ei aiheuttanut - luulen kuitenkin että moni muu tulee pitämään siitä paljon enemmän!

Ensimmäinen lause: Hyvä Sidney,
                                  Susan Scott on ihme.


Englanninkielinen alkuteos: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)


Kustantaja Otava 2010, suom. Jaana Kapari-Jatta, 298 s.

Ali Shaw: The Girl with Glass Feet

EDIT: Ilmestynyt suomeksi Atenan kustantamana vuonna 2011 nimellä Tyttö joka muuttui lasiksi.

Ohessa näette hyllyni kenties kauneimman kirjankannen! Se teiltä valitettavasti jää näkemättä, että sivuissa on kiiltävän hopeiset reunat. :)

Mutta tärkeintä on tietysti se, että myös sisältö on taianomaisen kaunis. St Hauda's Landin saarilla tapahtuu asioita joista vain harvat tietävät: metsissä kulkee olento joka muuttaa valkoiseksi kaiken mihin katsoo, syrjäisessä mökissä asuu mies joka huolehtii oudoista pikku eläimistä - ja toisinaan joku alkaa muuttua lasiksi.

Niin on käynyt myös saarilla vierailleelle Ida Maclairdille, joka palaa etsimään miestä jonka uskoo tietävän parannuskeinon. Hän tapaa erakkoluonteisen, sulkeutuneen Midas Crookin joka vastoin odotuksiaan huomaa alkavansa rakastua. Midas tarvitsee aikaa voittaakseen läheisyyden pelkonsa, mutta sitä heillä ei ehkä ole koska lasi Idan jaloissa kasvaa koko ajan ylöspäin.

Tarina on siis kaunis, ja pidin siitä. Silti viimeinen silaus lumouksesta jäi puuttumaan; olisin halunnut uppoutua vielä paljon syvemmälle paikan erikoisuuteen. Jotkut juonen elementit, jotka olivat kyllä kiehtovia, tuntuivat myös jäävän lopulta melko irrallisiksi kokonaisuudesta. Kehumiseen on kuitenkin enemmän syytä kuin moittimiseen!

Lukemistani häiritsi välillä se, että tekstin sanavarasto huiteli reippaasti omani yläpuolella, mutta voiko siitä nyt sitten kirjailijaa syyttää? :) Shaw, jonka esikoisromaani tämä on, on muuten syntynyt 1982. Harvemmin saan lukea oman sukupolveni tuotantoa!

Ensimmäinen lause: That winter there were reports in the newspaper of an iceberg the shape of a galleon floating in creaking majesty past St Hauda's Land's cliffs, of a snuffling hog leading lost hill-walkers out of the crags beneath Lomdendol Tor, of a dumbfounded ornithologist counting five albino crows in a flock of two hundred.


Kustantaja Atlantic Books 2009, 292 s.

Pikapaloja

Miniesittelyjä ennen bloggauksen aloittamista lukemistani kirjoista, joita haluan mainostaa! :)

Susan Vreeland: Sininen neito

Girl in Hyacinth Blue, WSOY 1999, 196 s.

Matematiikanopettaja Corneliuksella on aarre: siniasuista tyttöä esittävä maalaus, jonka hän sanoo olevan aito Vermeer. Mutta miten on mahdollista, että teos on pysynyt täysin tuntemattomana?

Kirja kulkee ajassa taaksepäin paljastaen taulun vaiheet omistaja omistajalta, kunnes päädytään taiteilijan kotiin ja tavataan sininen neito itse. Tämän lukemisesta on sen verran aikaa että muistan vain pitäneeni kirjasta mutta en osaa eritellä miksi - käykää siis lukemassa Teresitan arvio! :)

Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho

La pell freda, WSOY 2006, 220 s.

Menneisyyttään pakeneva nuori mies lähtee sääaseman hoitajaksi eristyneelle, lähellä Etelämannerta sijaitsevalle saarelle. Perillä mistään ei löydy hänen edeltäjäänsä, ainoastaan majakanvartija joka ei tunnu ymmärtävän maailmasta mitään. Mies jää saarelle laivan lähtiessä pois mutta jo ensimmäisenä yönä hänelle selviää, että hänen henkeään uhkaa jokin, miltä majakanvartijakin on joutunut suojautumaan. Erikoinen, luokittelua kaihtava tarina josta päällimmäiseksi jäi mieleen yllätys - vaikken oikein tiennytkään mitä olisin kirjalta etukäteen odottanut niin silti se oli jotain muuta!

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

LIKE 2003, 134 s.

Runomuotoinen, miehen näkökulmasta kirjoitettu kertomus erään parisuhteen päättymisestä. Rakastan Kotron tapaa leikitellä sanoilla ja niiden merkityksillä ja suosittelen, suorastaan tyrkytän kirjaa niillekin jotka eivät yleensä runoja lue!!!

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Snow Flower and the Secret Fan, WSOY 2006, 410 s.

1800-luvun Kiinassa maanviljelijän tytärtä Liljaa odottaa korkea-arvoinen avioliitto poikkeuksellisen kauniisti sidottujen jalkojen vuoksi. Lilja solmii myös laotong-suhteen, elinikäisen ystävyyden, varakkaan perheen tyttären Lumikukan kanssa. Vuosikaudet tytöt kirjaavat elämänsä iloja ja suruja salaiseen viuhkaansa vain naisten osaamalla nu shu -kirjoituksella, kunnes kohtalo vie heitä eri suuntiin ja väärinkäsitykset saavat yhteyden katkeamaan.

Tarina on todella kaunis ja vaikuttava! Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä ja kirjassa esiintyykin myös runsaasti tapoja ja rituaaleja joiden myötä pääsee hyvin sisään kulttuuriin.

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Natt til fjerde november, Johnny Kniga 2005, 194 s.

Marraskuun neljännen vastaisena yönä 17-vuotias Jonna, vanhempiensa Jonin ja Magnhildin ainoa lapsi, katoaa jäljettömiin. Kirja kertoo vanhempien tunteista ja ajatuksista seuraavan vuoden aikana, erityisesti ujon ja sulkeutuneen isän näkökulmasta. Fossumia on kehuttu hyväksi ihmismielen tuntijaksi ja kuvaajaksi - syystä!

Jatkoa seuraa myöhemmin! :)

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Kun nimi Montgomery alkoi joskus alkukesällä putkahdella esiin useassa blogissa nostalgisen ihastelun kera, olin jokseenkin pihalla. :) Kun oikein pinnistelin muistiani, totesin että kai joskus olen kuullut Anna-kirjoista, mutta siinä se. Ilmeisesti Montgomeryn kirjoja olisi "kuulunut" lukea silloin kun kävin läpi kirjaston koko hevoskirjavalikoimaa, Neiti Etsiviä, Enid Blytoneita, Tarzaneita ja Susikoira Roita. Varsinaisista tyttökirjoista en sen sijaan juuri perustanut; Lotta-kirjat olivat ihan ok paremman puutteessa mutta Tiinoista en oikein pitänyt, ne olivat jo vähän turhan lällyjä.

Bongatessani sitten kaverin hyllyssä pari Annaa päätin kurkistaa Montgomeryn maailmaan, ja nyt luettuani ymmärrän kyllä miksi niin monet ovat siinä maailmassa viihtyneet. Ympäristö on ihana ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, vaikkei se aina mitään suurta olekaan. Fiksu mutta välillä säheltävä Anna on myös kiinnostava päähenkilö, ja pidinkin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa. Mutta olisinko pitänyt nuorempana, siitä en ole varma - olisin saattanut kaivata vähän vauhdikkaampaa seikkailua.

Ensimmäinen lause: Pitkä, solakka kuusitoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut erään maalaistalon leveälle punaiselle hiekkakiviportaalle Prinssi Edvardin saarella kauniina elokuun iltapäivänä.

Englanninkielinen alkuteos: Anna of Avonlea

Kustantaja WSOY 1961, suom. Hilja Vesala, 261 s.