perjantai 30. marraskuuta 2012

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Historiani Tuntemattoman sotilaan parissa on sellainen, että olen parina itsenäisyyspäivänä yrittänyt katsoa elokuvaa puolitylsistyneenä, mutta luovuttanut kummallakin kerralla siinä vaiheessa kun Rokka on ilmestynyt paikalle. Sitä miestä en vaan ole jaksanut katsella enkä kuunnella. Olin kuitenkin sitkeästi päättänyt vielä sinnitellä loppuun jonkin version tästä suuresta suomalaisesta klassikosta, ja Linnan alkuperäisteoshan toki tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta.

Alku ei nytkään ollut kovin lupaava. Parin ensimmäisen sivun ympäripyöreältä tuntuvan johdannon jälkeen olin melkein valmis jättämään homman sikseen, mutta komensin itseni jatkamaan, koska tämä oli viimeinen luettava kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Jonkinlainen käännekohta sijoittuikin jo seuraavalle sivulle, jolla hihittelin juurakoihin kiroillen kompastelevalle kapteeni Kaarnalle.

Siitä teksti lähti paremmin avautumaan vaikka lievää tihkaisua olikin edelleen havaittavissa. Mutta pikkuhiljaa tutustuin paremmin tuohon jatkosodan konekiväärikomppaniaan, aloin muistaa kuka on kuka ja sulauduin porukkaan. Kunnes satakunta sivua ennen loppua mieleen hiipi jo ennakkoon haikeus pian koittavasta erosta. Jatkuvasti mukana oli tietysti myös pelko siitä, kuinka moni ylipäätään selviäisi sinne loppuun saakka.

Kirja näyttää sodan koko kirjon onnistumisen riehakkuudesta epätoivoisimpiin hetkiin, levosta taisteluihin ja nälän kärsimisestä rauhallisempiin päiviin vallatussa Petroskoissa. Itkettää ja naurattaa. Koko sotimisen järjettömyys käy mielessä monta kertaa, kun vastaan tulee yhtä pelokkaita vastapuolen sotilaita surkeissa varusteissa. Kun vaan voisi lopettaa kaiken tällaisen ikuisiksi ajoiksi.

Lopulta kirja yllätti todella positiivisesti. Linna tekee henkilöistään niin eläviä. Ja se Rokkakin, sehän on ihan huipputyyppi. Runsas murteiden käyttökin epäilytti etukäteen, mutta siinä missä repliikkien kuuntelu enemmän tai vähemmän ärsytti elokuvassa, lukiessa nekin tuntuivat vain mahtavan aidoilta.

Päällimmäisenä jälkimakuna on juuri se ennakoimani haikea ikävä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Kiitos siis Koskela, Hietanen, Rahikainen, Vanhala ynnä muut, kaikesta, mutta tämän lukukokemuksen kannalta varsinkin hyvästä seurasta. Palaan vielä joskus.

Ensimmäinen lause: Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Ulkoasu: Luin kirjan komeana mutta epäkäytännöllisen painavana kuvitettuna laitoksena, joka sisältää runsaasti autenttisia sodanaikaisten piirtäjien töitä. Kyllähän ne toivat lukemiseen kiinnostavan lisän! Päällyksen kuva: Alexander Lindeberg.

Kustantaja WSOY 1995, (kuvitetun laitoksen 2. painos, teoksen 46. painos, 1. painos 1954), 394 s.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

"Hän ei ole sen sortin mies."

Villa Derrickeriassa oli herätetty henkiin aiemmin liikkunut meemi, jonka ohjeistus kuuluu näin:
  1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
  2. Avaa kirja sivulta 123.
  3. Lue kuudes lause.
  4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.
Vastaus löytyy siis otsikosta ja on peräisin Pratchettin Magian väristä, joka oli jäänyt lojumaan tietokoneen lähistölle eilisen kirjasta kirjoittamisen jälkeen.

(Huom.: Oletan että meemi on englanninkielistä alkuperää ja että siinä oikeastaan tarkoitetaan virkettä, joten tehtävän suorittaminen virkkeitä laskien tuntui järkevämmältä. :)

lauantai 24. marraskuuta 2012

Terry Pratchett: Magian väri

Mainostin jokin aika sitten Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan hahmottamista helpottavaa kaaviota, jonka rohkaisemana lähdin viimein itsekin kirjastoon hakemaan jotain millä aloittaisin sarjaan tutustumisen. Oikeastaan etsin Mortia, mutta se ei ollut paikalla, joten päädyin lainaamaan tämän ihan ensimmäisenä ilmestyneen kirjan.

Ana mainitsi sarjan parin ensimmäisen osan olevan lähinnä parodioita joista puuttuvat myöhempien kirjojen syvemmät sävyt. Pitäen tämän mielessäni sain kirjasta aika lailla sitä mitä odotinkin: en suurta elämystä, mutta viihdettä ja naurahduksia, ja ennen kaikkea paljon maistiaisia maailmasta johon haluan ehdottomasti tutustua paremmin. Tapasin tumpelon velhon, keikuin maailman laidalla, ratsastin lähes todellisella lohikäärmeellä ja kummastelin varsin, hmm, oma-aloitteista matka-arkkua. Kuolemakin piipahteli maisemissa aina välillä. Mielenkiintoista.

Pieni sekavuus vaivasi välillä eikä jutun punainen lanka ollut turhan selkeä, mutta kelpo alku tämä oli ja houkuttelee pitemmälle.

Ensimmäinen lause: Kaukaisessa, kertaalleen käytettyjen ulottuvuuksien jatkumossa, astraalitasolla jota ei koskaan saatu höylättyä aivan suoraksi, tähtisumun pyörteet häilyvät ja raottuvat...

Englanninkielinen alkuteos: The Colour of Magic (1983)

Ulkoasu: En ole erityisen ihastunut kannen tyyliin, mutta kylläpä se kirjan hulvattomaan henkeen sopii. Kuva: Josh Kirby.

Kustantaja Karisto 2000, suom. Marja Sinkkonen, 253 s.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Vanhojen kirjojen konservoija, australialainen Hanna Heath saa unelmiensa työtehtävän. Hänet kutsutaan Sarajevoon tutkimaan satoja vuosia vanhaa haggadaa, juutalaista kirjoituskokoelmaa, jonka oli jo luultu tuhoutuneen Jugoslavian sodan aikana. Kirjan sivuilta ja sidoksesta löytyvät pienet johtolangat, kuten viinitahra ja hyönteisen siipi, johdattavat Hannan selvittämään haggadan matkan vaiheita. Lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, sillä monta kertaa käydään menneisyydessä seuraamassa mitä kirjalle ja sen kanssa kosketuksissa olleille ihmisille on tapahtunut Sarajevossa, Wienissä, Venetsiassa... Kunnes lopulta selviää, kuka 1400-luvun Espanjassa oikein maalasi, ja miksi, nuo juutalaisia kertomuksia ja perinteitä esittävät kuvat kristillisen kuvaperinteen mukaisesti muslimiminiatyyrimaalareiden opein.

Viihdyin heti alusta lähtien erinomaisesti Hannan seurassa, hänen kertojanääntään kuunnellen ja seuraten harvinaisen hankalaa suhdetta huippukirurgiäitiin, jolle tyttären ura on suunnaton pettymys. Taisin viihtyä vähän liiankin hyvin, sillä aluksi teki mieli vastustella hyppäyksiä menneesen, aina uuteen seuraan ja ympäristöön. Olisin vain halunnut pysyä siellä missä olinkin. Mutta jokainen noista kertomuksista pääsi vauhtiin kun vain ryhdyin lukemaan, ja lopulta haggadan vuosisatojen läpi säilymisen tarina vei kyllä mukanaan.

Parhaiten kirjan matkasta jäivät mieleen eri uskontokuntien suhteet aikojen kuluessa. On ollut vainoa, sortoa, hyljeksintää ja hirvittäviä julmuuksia, mutta myös ystävyyttä, yhteiseloa ja uhrautumista. Kuten tässä romaanissa, myös todellisuudessa Sarajevon haggadan on kahdesti pelastanut muslimi, itsensä vaarantaen, ja kerran sen on säästänyt roviolta katolisen kirkon inkvisiittori.

Brooks on kehitellyt haggadalle hienon, kiehtovan tarinan, josta ihastuin erityisesti alkuun ja loppuun (jotka siis molemmat selviävät romaanin lopulla), sitä viimeistä viikunan siementä myöten.

Ensimmäinen lause: Voisi kai sanoa heti kärkeen, ettei se ollut sellaista työtä jota yleensä teen.

Englanninkielinen alkuteos: People of the Book (2008)

Ulkoasu: Kantta moneen kertaan kehunut Leena Lumi on ihan oikeassa: siinä on kaikki. Kansi: Jussi Kaakinen.

Kustantaja Tammi 2009, suom. Arto Schroderus, 415 s.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Mies lukee lehdestä että hänen entinen saksalainen rakastettunsa, sittemmin terroristina tunnettu Sigrid Eisenberg, on vapautettu 26 vankilavuoden jälkeen. Mies ei ole ajatellut Sigridiä aikoihin, mutta nyt, omien terveys- ja avioliittohuoliensa keskellä, pelätessään että menettää yhteyden masennuksesta toipuvaan tyttäreensä, hän ei äkkiä saakaan Sigridiä mielestään.

Kirjan alkupuolella meinasin välillä vähän tympääntyä miehen epätodellisen utuiseen haahuiluun, mutta pääni ei ilmeisesti vain ollut vielä päässyt Haahtela-vaihteelle, koska tekstin edetessä aloin nauttia siitä tutun unenomaisesta tunnelmasta. Jälkeenpäin kirjaa selatessani huomaan, miten monta hienoa yksityiskohtaa, hetkeä, kohtaamista satunnaisten ihmisten kanssa matkan varrella olikaan. Käynti sairaalan maanalaisessa kerroksessa, Erika ja hänen perintötalonsa. Omalaatuinen ystävä Torsti ja ajatus hänestä lukemassa illalla kirjoituspöydän valossa löytämäänsä kirjaa, jossa kerrotaan Helsingin näkyvän illuusion takana olevasta salaisesta kaupungista. Ne hetket vain tuntuvat haihtuvan mielestä, ihan kuin koko tarina olisi tosiaan ollut unta.

Ei tämä Perhoskerääjää voittanut, mutta kyllä Haahtelan teksti taas pienen alkukankeuden jälkeen vei mukanaan.

Ensimmäinen lause: Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade.

Ulkoasu: Aika kiva tuo idea rei'ittäjän "roskista". Palasia sieltä täältä, kuten kirjassakin. Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja Otava 2008, 2. painos, 190 s.

torstai 15. marraskuuta 2012

David Garnett: Lady into Fox

The bride was in her twenty-third year. She was small, with remarkably small hand and feet. It is perhaps worth noting that there was nothing at all foxy or vixenish in her appearance.

Tebrickit ovat hyvin onnellinen tuore aviopari, kunnes rouva, Silvia, muuttuu äkillisesti ja täysin odottamatta ketuksi. Salatakseen tapahtuman herra Tebrick ajaa palvelijat pois parin maaseututalosta ja sulkeutuu sinne vaimoineen. Aluksi heidän yhteiselonsa sujuukin olosuhteisiin nähden varsin mukavasti, sillä vaikka muoto on muuttunut, on selvää että Silvia on edelleen sama persoona kuin ennenkin. Mutta pikkuhiljaa hän alkaa olla yhä vähemmän nainen ja yhä enemmän kettu. Miestä vainoavat raastavan ristiriitaiset tunteet vaimoaan kohtaan, eikä mielenterveyskään pian ole aivan ennallaan.

Luin tämän vain 73-sivuisen kirjan Lyhyesti-minihaastetta varten. Näistä vähäisistä sivuista viitisenkymmentä ensimmäistä tuntuivat jotenkin tasapaksuilta ja lievästi pitkästyttäviltä, vaikka tuo dramaattinen muodonmuutos tapahtuikin jo alkuvaiheessa. Kesken jättäminenkin kävi mielessä mutta tulinpa kuitenkin jatkaneeksi, ja loppuosa toikin juttuun huomattavasti lisää mielenkiintoa. Lopulta voinkin sanoa pitäneeni kirjasta. Tästä tuli vähän samanlainen olo kuin Vanhuksesta ja merestä, sellainen että pienestä kertomuksesta kasvaa jotain huomattavasti itseään suurempaa, jota en millään osaa pukea sanoiksi.

Ensimmäinen lause: Wonderful or supernatural events are not so uncommon, rather they are irregular in their appearance.

Ulkoasu: Ei hullumpi. Kiva väri ja söpö kettu. :) Kannen kuva: Catherine Ledner/Stone+/Getty Images, kannen suunn.: Fraser Muggeridge studio, kirjan kuvitus R.A. Garnett.

Kustantaja Hesperus Press 2008 (alkup. julk. 1922), 73 s.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Mia Vänskä: Saattaja (äänikirja)

Nelikymppinen Lilja päättää muuttaa avioeron jälkeen Helsingistä takaisin kotiseudulleen Keski-Suomeen. Sattumalta myyntiin tulee juuri hänen lapsuudenkotinsa, jossa hän ei ole käynyt pariinkymmeneen vuoteen. Lilja asettuu taloksi, mutta saman tien alkaa ilmetä omituisia pikkujuttuja: kellarin varastohuoneen lattialle ilmestyy yhä uudelleen selittämätön lätäkkö, valot palavat vaikka Lilja on varma että sammutti ne... Ja miksi Lilja ei millään muista, mihin tuota kellarin huonetta käytettiin hänen lapsuudessaan? Entä miksi hänen äitinsä näyttää niin varautuneelta näiden asioiden tullessa puheeksi?

Hyvä ja toimiva kotimainen kauhukirja oli ilahduttava tuttavuus. Vänskä yhdistää kauhuelementit hienosti metsään ja vanhoihin myytteihin, ja tapahtumat sulautuvat suomalaiseen maisemaan jopa yllättävänkin sujuvasti. Jännityksen kasvattamiseen käytetyt seikat ovat enimmäkseen niitä perinteisiä: itsestään liikkuvia esineitä, tumma hahmo peilissä. Kai niitä voisi kliseisiksikin sanoa, mutta mitäs väliä, kun ne kerran edelleen toimivat. Enin jännitys laukesi kun selvisi mistä on kyse, mikä tapahtui muistaakseni puolen välin paikkeilla, mutta myytit kyllä kantoivat tarinan loppuun. Jos esikoinen on tällainen, niin odotan kyllä suurella mielenkiinnolla tulevia kauhistuksen hetkiä Vänskän tuotannon parissa!

Äänikirjanakin Saattaja toimi hyvin. Lukijana on todella miellyttävä-ääninen Leena Pöysti, josta on tullut suosikkini jo parin aiemman kokemuksen perusteella.

Ulkoasu: Kansi kauas talon alle ulottuvine juurineen on erittäin onnistunut! Sama kuva esiintyy myös äänikirjan kannessa. Alkup. kannen suunn.: Jussi S. Karjalainen.

Kustantaja Atena & BTJ 2012 (painetun julk. Atena 2011), lukija Leena Pöysti, 8 h 33 min

tiistai 13. marraskuuta 2012

Tunnustus

Kiitos tunnustuksesta, Merenhuiske!


Mukana seurasivat tällaiset tehtävät:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 

Satunnaisia asioita on tullut kerrottua useammankin haasteen yhteydessä ja joskus vähän teemoittainkin. (Uteliaille tiedoksi, että noita vastauksia löytyy haasteet ja kyselyt -tunnisteen takaa.) Joskus aiemminkin olen suorittanut vastaavan tehtävän kertomalla musiikkikappaleita, joista pidän, ja koska hyvät biisit eivät toki siihen loppuneet, ajattelin tehdä nyt saman uudestaan. :)

1. PMMP: Lautturi

2. Apulanta: Aggressio

3. Samuli Putro: Olet puolisoni nyt

4. Amy Macdonald: Don't Tell Me That It's Over

5. Azealia Banks: 212

6. The Storm: B.S.E.

7. Viikate: Sysiässä

8. Sparzanza: Temple of the Red-Eyed Pigs

Tunnustuksen ansainneita blogejahan olisi sivupalkin lista täynnä, mutta tällä kertaa se lähteköön eteenpäin seuraaville päiviäni ilahduttaville blogeille joista osaan olen löytänyt ihan hiljattain, osa on vanhempia tuttuja:

Todella vaiheessa
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Kaleidoscope
Olipa kerran kirjablogi
Salkan saari
Hemulin kirjahylly
Villasukka kirjahyllyssä
Tarinauttisen hämärän hetket

lauantai 10. marraskuuta 2012

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tulipa viimein luettua viime vuosien varmaankin tunnetuin ja ylistetyin kotimainen romaani. En tiedä johtuiko tästä pienestä viivyttelystä vai joistakin lukemistani, vähän vähemmän kehuvista ja siten tilannetta tasaavista blogiarvioista, mutta joka tapauksessa huomasin pystyväni tarttumaan kirjaan aika lailla avoimin mielin, vailla mitään hillittömiä odotuksia.


Se, että kirjasta on puhuttu niin paljon näkyy ja tuntuu kuitenkin nyt, kun yritän itse saada sanottua siitä jotain. Lyö jokseenkin tyhjää. Mutta kokeillaan nyt edes vähän jotain saada aikaiseksi.

En saanut mitään elämää suurempaa lukukokemusta, voi olla ettei kirja yllä edes vuoden top kymppiini, mutta pidin siitä kyllä. Ja koska odotukseni onneksi olivat järkevästi mitoitetut, en ole tippaakaan pettynyt. Kerronta lähti viemään mukanaan hyvin heti alussa ja kieli miellytti. Huomasin, että vaikka jotkin Oksasen koukeroiset kuvailut olivat melko samantyyppisiä kuin ne, joita juuri Larssonin kohdalla moitin, tällä kertaa pidin niistä. Ne olivat luontevampia ja sujuvampia, tuntuivat todella rikastuttavan tekstiä. Ja niistä huolimatta kirja oli yllättävän helppolukuinen. Taisin odottaa jotain vähän vaikeampaa, vaikka ihan järjellä ajatellen olisi tietysti voinut päätellä, että kirjasta tuskin olisi tullut myyntimenestystä jos se olisi kovin hankalasti lähestyttävä.

Yksi parhaista puolista kirjassa oli Viron historian avaaminen, ja tästä heräsi kyllä halu lukea aiheesta lisää. Minulle mieluisin tapa tutustua historian tapahtumiin on lukea kaunokirjallisuutta tavallisista ihmisistä niiden keskellä, ja siihenhän Puhdistus on juuri omiaan.

Nuoren Zarankin tarina kyllä kiinnosti, mutta vahvempi ja rankempi kokemus oli monista koettelemuksista selvinneen ja varsin kyseenalaisiakin valintoja tehneen Aliiden elämästä lukeminen. Kirjan myös melko hiljattain lukenut Karoliina ehdotti, että Aliiden tiettyyn asiaan kohdistuvan pakkomielteen taustalla saattaisi olla muutakin kuin rakastuminen, että Aliiden mielenterveys ei alun perinkään olisi ollut täysin vakaa. Tämä onkin uskottava ajatus, sillä sen verran pitkälle hän ratkaisuissaan menee. Kiinnostavaa on ajatella myös Zaran isoäidin kokemuksia, joista suuri osa jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Olen tyytyväinen, että kirja tuli Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä viimein luettua.

Ensimmäinen lause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Ulkoasu: Kansi on hieno, pidän värityksestä ja kuvan rajauksesta. Päällyksen alkup. kuva: Riikka Eiro, päällys: Sanna Sorsa.

Kustantaja WSOY 2009, 20. painos (1. painos 2008), 375 s.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tolkkua Kiekkomaailmaan

Oletko mahtanut joskus miettiä samaa pulmaa kuin minä? Tekisi mieli tutustua Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan, mutta aikomus tehdä niin kaatuu heti alkumetreillä siihen, että pelkkä ajatuskin kaikkien niiden kirjojen keskinäisten suhteiden ja järjestyksen selvittämisestä uuvuttaa liikaa. Siis eikös niissä ole jotain sarjansisäisiä alasarjoja ja joissakin kirjoissa on samat henkilöt ja toisissa taas ihan eri ja jotkut kuuluu yhteen ja ja ja... Arghhh!!

Jos kuulostaa tutulta, niin tulostapa itsellesi kaavio täältä. Kurkkaa myös Anan ehdotukset sopiviksi aloituspaikoiksi. Ajatus sarjan lukemisesta tuntuu näiden toimenpiteiden jälkeen huomattavasti vähemmän epätoivoiselta. Seuraava huoli on sitten se, että mitäs jos jääkin niin koukkuun että "joutuu" lukemaan kaikki kirjat. ;)

perjantai 2. marraskuuta 2012

Gail Carriger: Soulless

Neiti Alexia Tarabotti, puoliksi italialainen 25-vuotias vanhapiika, joutuu eräissä tanssiaisissa vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on varsin yllättävää, koska kenen tahansa hyvinperehdytetyn, rekisteröidyn lontoolaisvampyyrin pitäisi kyllä tietää, kuka ja mikä Alexia on: harvinainen sieluttomana syntynyt ihminen, jonka kosketus neutraloi kaikki yliluonnolliset ominaisuudet. Kyseinen vampyyri on muutenkin epäilyksiä herättävä tapaus: pukeutunut huonolaatuiseen paitaan, ja mikä merkillisintä, kärsii tuoreiden hampaidensa aiheuttamasta lespauksesta, mitä pidetään vampyyrien piirissä hyvin häpeällisenä.

Puremisen epäonnistuttua vampyyri ilmeisesti toteaa kuristamisen olevan varteenotettava vaihtoehto, mikä pakottaa Alexian puolustautumaan, menestyksekkäästi. Kaiken kaikkiaan perin ikävä välikohtaus, eikä vähiten siksi että siinä hässäkässä tuhoutuu oletettavasti erittäin maukas palanen siirappitorttua, jonka Alexia oli juuri ollut aikeissa syödä.

Tapausta saapuu tutkimaan Alexian vanha kiistakumppani: yliluonnollisten olentojen rekisteröintiä hoitavan toimiston palveluksessa oleva komea, kovaääninen, synkkäilmeinen, skottilainen ihmissusilauman alfa, lordi Maccon. Käy ilmi muitakin tapauksia, joissa on joko ilmestynyt odottamattomia vampyyreja tai kadonnut rekisteröityjä. Mitä mahtaakaan olla meneillään?

Ihastuin särmikkäisiin henkilöihin välittömästi enkä vauhtiin päästyäni olisi malttanut poistua heidän seurastaan. Soulless on riemastuttava, hihityttävä ja herkullinen sekoitus viktoriaanista pukudraamaa, paranormaalia romantiikkaa Sookie Stackhousen malliin ja tarinaa hullusta tiedemiehestä. Mikäli tällainen yhdistelmä yhtään kutkuttaa, suosittelen kokeilemaan! :)

Kirja avaa viisiosaisen sarjan nimeltä The Parasol Protectorate. Pari seuraavaa osaa onkin yllättäen jo postissa matkalla tähän suuntaan...

Ensimmäinen lause: Miss Alexia Tarabotti was not enjoying her evening.

Ulkoasu: Kiva, erikoinen värien ja tyylien yhdistelmä joka sopii kirjaan hyvin! Kannen kuva: Derek Caballero, malli: Donna Ricci, kannen suunn.: Lauren Panepinto.

Kustantaja Orbit 2009, 357 s.

torstai 1. marraskuuta 2012

Minihaaste 6/12: Lyhyesti

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on ajatuksena lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua millä tahansa aiheeseen sopivalla kirjalla, kirjallisuudenlajista tai formaatista riippumatta.

Koska kenties joku muukin kuin minä yrittää vielä puristaa erinäisiä haasteita valmiiksi vuoden loppuun mennessä, marras-joulukuun minihaaste saa luvan olla pienitöinen. :) Lähde siis selvittämään, onko pieni kaunista ja

lue kirja jossa on enintään 150 sivua!

Kunnon pitkässä tarinassa on puolensa, mutta usein olen hyvin ihastunut myös tiiviiseen ja lyhyeen ilmaisuun. Lyhyiden kirjojen joukkoon tuntuu myös mahtuvan monenlaisia kiinnostavia, vähän erikoisia tapauksia. (No, niin kuin pitkien joukkoon ei muka mahtuisi...)

Runokirjathan tähän sopivat lähes järjestään, ja alla on muita vinkkejä kirjoista joita haluan tyrkyttää luettaviksi. :)

Kjell Askildsen: Saari, 125 s.
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 115 s.
Peter Bichsel: Lastentarinoita, 69 s.
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 114 s.
Charles Dickens: Joululaulu, 111 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo, 134 s.
Anna Gavalda: Karkumatka, 120 s.
Jean Giono: Mies joka istutti puita, 33 s.
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, 133 s.
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle, 146 s.
Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle, 88 s.
Aino Kallas: Sudenmorsian, 141 s.
Helmi Kekkonen: Kotiin, 128 s.
Tim Krabbé: Jäljettömiin, 125 s.
Georges Perec: Tiloja/avaruuksia, 112 s.
Marjane Satrapi: Luumukanaa, 86 s.
Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä, 143 s.
Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, 122 s.

Omassa hyllyssäni on muutamia vaihtoehtoja, joista kaikkein lyhyin, 73-sivuinen Lady into Fox on odotellut vuoroaan jo melko pitkään. Saatanpa hyvinkin lukea sen!