Vappu-Tuuli Fagerson: Special Edition - Erikoispainos

Vappu kirjoittaa juttuja ilmaisjakelulehteen, pitää luentoja elämäntaidosta, viettää aikaa ystävien kanssa ja toivottaisi ihan mielellään sopivan miehen tervetulleeksi elämäänsä. Perinteisen chick litin äärellä siis sinänsä ollaan, mutta oman osansa näkökulmaan tuo tällä kertaa se että sankaritar hurauttaa menoihinsa pyörätuolilla, vaihtuvien avustajien seurassa.

Melko vauhdikkaasti hurautteleekin, ja Vapun hauskassa seurassa viihtyy kyllä oikein hyvin. Myötähäpeää lukiessa aiheuttavat sivullisten suista putoilevat pöljyydet, joiden pahoin pelkään olevan peräisin oikeista kokemuksista eikä vain kirjailijan omasta päästä. Muutenkin tarinan lomassa tulee esiin monenlaisia pyörätuolin käyttäjän arkeen liittyviä asioita, siinä kaiken muun elämään kuuluvan seassa.

Kirjan ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin sähköisenä. Toisen osan alussa on hieman vanhan kertausta jonka olisi voinut tätä yhtenäistä julkaisua varten muokata pois, ja ehkä muutenkin editoida vielä hieman lisää sillä välillä paikasta toiseen siirrytään niinkin vikkelästi että asiat tuntuvat jäävän turhan irrallisiksi toisistaan.

Nämä seikat eivät kuitenkaan kirjan kiinnostavuutta ja viihdyttävyyttä vähennä, ja toivoisinkin tämän löytävän monta uutta lukijaa. Vappu on oikein tervetullut lisäys kirjallisuuden hahmojen joukkoon!

Kiitos arvostelukappaleesta!

Ensimmäinen lause: Koolla on väliä.

Kustantaja BoD/omakustanne 2018, 254 s.

Maria Susanna: Tämän maan pidot

Maria Susannan runokokoelmassa yksi tärkeä teema on se vanha tuttu - rakkaus, josta aina riittää uutta kerrottavaa kaikkine vaiheineen. Ehkä nämä kokemukset ja ajatukset ovat peräisin yhdestä suhteesta, ehkä useammasta, ehkä ihan jonkun muun suhteista, mutta kokonaisuus niistä joka tapauksessa muodostuu.

Vaikka alussa


"hymyilin sinulle kuin vasta-avattu kirjekuori 
täynnä jumalattomia salaisuuksia"

 ja

"Tein tietä häneen
itsepäisesti ja luovuttamatta"

avaten hätäisesti nappeja vaikka hetkestä olikin kuvitellut arvokkaamman, silti voi päätyä miettimään

"Miten hyvää kaikki olisi ollut,
jos se olisi osunut oikeaan?"

Tai kertomaan tienvarren kivistä yrittämässä huutaa varoituksia kevyin askelin kulkevalle naiselle, runossa nimeltä Hän meni hakemaan omaa haavaansa.

Maria Susannan runojen kieli on nautittavaa niinäkin harvoina hetkinä, kun sisältö jää etäisemmäksi. Pidin erityisesti myös monista yksittäisistä runojen riveistä, kuten "Ihmisyys tulee esiin virheistä jotka kestetään" tai "Yö vie yksitellen sielustasi paloja". Sekä siitä, kuinka teksteissä pilkahtelevat vieraat maat ja kulttuurierot, ja erotiikkakin juuri sopivasti.

Kiitokset arvostelukappaleesta!

Kustantaja Kulttuurivihkot 2017, 52 s.

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan

Vanha maailma - meidän omamme - on tuhoutunut kauan sitten, ja sen jälkeen on tullut jotain uutta. Tämä uusi todellisuus on maagisempi ja mystisempi, paluu niihin aikoihin kun luonto ja sen taikuus olivat ihmistä lähellä.

Tuossa ajassa tietäjä ja parantaja Hanka-Marikki odottaa luokseen nuorta naista, jonka tulon hän on aistinut jo vuosia aiemmin. Nainen saapuu, eikä se voi olla vaikuttamatta tietäjän ja tämän pojan elämään. Kaikki alkavat kulkea kohti omia kohtaloitaan.

Iso osa teoksen tunnelmasta tulee todella hienosta vanhahtavasta kielestä jossa on paljon kalevalalaisia kaikuja ja jonka lukeminen oli ilo! Siihen sulautuvat henkilöiden nimetkin: Hurma, Uuho, Luoma. Fontti sopii myös pakettiin, ja muutenkin kirjan ulkonäköön on panostettu. Sekin ilahduttaa aina!

Tuohon vanhan tuntuiseen tulevaisuuteen yhdistyy katkelmia nykyajasta, jossa nuori tyttö kirjoittaa päiväkirjaansa uhkaa ja turvattomuutta huokuvia ajatuksia ja havaintoja viimeisistä päivistä. Niiden tapahtumat painuvat vuosien kuluessa useimmilta (harvoilta selvinneiltä) unohduksiin, mutta tietäjien näyt kantavat tarinaa eteenpäin uusille sukupolville vielä paljon myöhemmin.

Pidin myös Tuulia Matilaisen aiemmasta teoksesta Hullu koira, mutta pidän siitäkin että tämä on niin piristävästi erilainen. Matilainen tarttuu kiinnostaviin aiheisiin ja kirjoittaa niistä vahvoja, omaäänisiä tarinoita. Kielikin oli edellisessä ihan toisenlaista, mutta kehunut olen sitä silläkin kertaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Matilaisella seuraavaksi on tarjolla.

Ensimmäinen lause: Eloa on minulla jäljellä vain sen verran, minkä noilta pöykäreiltä vie tulen sytyttämiseen, mutta vielä minä ehdin kertoa sinulle kaikesta, Hurma.

Kustantaja Hexen 2017, 128 s.

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Johanna Markkanen palaa Suomeen vietettyään pari vuotta Keniassa, opettajana köyhän seudun savimajakoulussa. Uusi työpaikka järjestyy espoolaisesta yläkoulusta, jossa odottavat moderneihin opetussuunnitelmiin sopeutuminen, paikan löytäminen opettajainhuoneesta ja pyrkimys voittaa oppilaiden luottamus. Arki lähtee rullaamaan hiljalleen mutta Kenian muistot, hyvät ja pahat, pyrkivät jatkuvasti pintaan. Ja sitten on vararehtori Lauri, joka jostain syystä ei tunnu sietävän Johannaa.

Leena Paasion teksti kulkee kyllä todella hyvin, sen huomasin jo Melkein äiti -esikoista lukiessani. Se nappaa mukaansa ja koukuttaa aivan arkisistakin asioista kertoessaan niin että kirja tulee luettua ihan tuosta vaan, hujauksessa. On koukutusta tarjolla sisällönkin puolesta, varsinkin siinä miten Johannan miesasiat etenevät. Vaikka Menetetty tyttö yhdistää kevyttä tyyliä vakaviin asioihin samoin kuin esikoisromaanikin, nyt lähdetään viihteellisemmälle linjalle, jättäen ne vakavuudet hieman etäämmälle. Melkein äidissä nämä puolet olivat ehkä pikkuisen paremmin tasapainossa, mutta kyllä yhdistelmä toimii tässäkin. Ehkä Kenia-asiaa olisi voinut syventää ja jättää pois jonkin toisen sivujuonteen. Jotkin asiat kirjassa nimittäin painuvat välillä melko pitkäksi aikaa taka-alalle ja pulpahtavat sitten uudestaan esiin, niin että useamman kerran huomasin ajattelevani että "niin tosiaan, tässä oli tämäkin juttu".

Oli mukavaa tavata tämän romaanin sivuilla edeltäjästä tuttuja henkilöitä. Melkein äidin päähenkilö Anu perheineen on nyt sivuosassa, mutta melko tiiviisti yhteyksissä Johannaan. Jatko-osasta ei ole kyse eikä näitä ole tarpeen lukea järjestyksessä, mutta joihinkin seikkoihin saa pientä lisämaustetta siitä että tietää porukan aiemmat vaiheet.

Pienistä nupinoista huolimatta tätä oli ilo lukea, ja palaan mielelläni Paasion sujuvan kerronnan pariin tulevaisuudessakin.


Ensimmäinen lause: Rakennus tuoksui koululta jo tuulikaapissa.

Kustantaja Kosmos 2017, 318 s. 

Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki - Kummitustarinoita Vaasasta

Joukko vaasalaisia kummitustarinoita koottuna samoihin kansiin. Museon esineistön entinen keräilijä saattaa käydä vieläkin kierroksella kokoelmaansa katselemassa, ullakon kierreportaisiin on välillä asiaa jollain aiemmallakin talon asukkaalla, ja onpa tässä kolmannessa, täydennetyssä painoksessa mukana Marko Hautalan romaanista tuttu Kuokkamummokin.

Näitä kummitusjuttuja oli mukavaa lukea! Ne on kerrottu koukuttavasti ja elävästi, mutta jättäen mahdollisen uskomisen suosiolla lukijan tehtäväksi. Harmittelin tätä lukiessani miten hölmistyttävän huonosti tunnen Vaasaa, vaikka olen asunut koko ikäni 50-80 km päässä kaupungista. Kirjan parissa syttyi halu lähteä katsomaan paikkoja ihan itse, ja kannatankin lämpimästi esipuheessa kaivattuja, ulkomailta paremmin tuttuja kummituskierroksia. Uskoi tarinoihin tai ei, tuollaiset kierrokset ovat mahtavan kiinnostava tapa tutustua mm. paikallishistoriaan! Niitä odotellessa puutetta voi paikkailla omatoimisesti näiden ylös kirjattujen kertomusten avulla, ei huono vaihtoehto sekään. :) Kirjan ulkoasu Suvi Karin kuvitusten kera miellyttää myös silmää.

Kiitos kustantajalle (jo ajat sitten saadusta) arvostelukappaleesta!

Kustantaja Haamu 2016 (3. painos, 1. painos Scriptum 2009, 77 s.

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Älä riko pintaa -kokoelman välillä enemmän ja välillä vähemmän kauhuun vivahtavat fantasianovellit sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Talvilaaksossa, toisessa kaukana vuorten toisella puolella, Kesäsaarilla joista Talvilaaksossa muistetaan vain vanhoja tarinoita. Mahtavatko olla tottakaan?

Talvisemmissa maisemissa suosikeikseni nousivat kahden jo melko vanhaksi ehtineen naisen tarinat. Narvaranin linnuissa jäiseen pohjoiseen matkalla oleva resuisten lintujen parvi laskeutuu Serenen kodin pihapiiriin. Hän muistaa kuinka lapsena aina odotti niiden ylilentoa, mutta myös sen kuinka kaksi hahmoa piileskeli pöydän alla seuraten seinälle piirtyviä kamppailevia varjoja. Väkivalta on seurannut Sereneä näihin päiviin asti. Voisiko siltä paeta? Talviyön tarinan kiertävä tarinankertoja Oaru hiihtää kylien ja kaupunkien välillä, pyytäen palkakseen aterian ja vaatimattoman yösijan, istuen illalla tulisijan ääreen kertoakseen sen tarinan, joka kulloinkin on löytänyt oikean yleisönsä. Kunnes hän päätyy pieneen kylään kertomaan tarinaa jota ei ole aikonut kertoa, tarinaa joka lumoaa kuulijansa väkisin.

Säväyttäviä novelleja löytyi myös Kesäsaarten vihreydestä ja meren tuoksusta. Kuten kokoelman niminovelli Älä riko pintaa, jossa suvun synkkä salaisuus kaataa rakastuneen nuoren parin tulevaisuuden. Tai Kulkija, tarina vanhan kapteenin viimeisistä päivistä ja hänen laivastaan joka on nimetty Amaradiksi, Kulkijaksi, jotta se aina haluaisi ylittää meren vielä kerran. Tai Tee minulle syksy, jossa etsitään omaa elämänpuuta ja tehdään kohtalokas ihmeteko rakkauden tähden.

Pidin kyllä. Teksti kulkee, henkilöt tuntuvat eläviltä ja kohtalot koskettavat. Pidin siitäkin, että kaikki tapahtuu samassa maailmassa, ja siitä että kahdella eri seudulla on selvästi omanlaisensa tuntu. Kyllähän komeaa kotimaista fantasiaa on ilo lukea.


Kustantaja Vaskikirjat 2016, 218 s.

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Ehdin jo ajatella että taidan olla ihan väärä lukija tälle teokselle, koska runousmakuni on huomattavasti rajoittuneempi kuin kirjamakuni muuten. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa huljuivat pääni läpi melko lailla jälkiä jättämättä, vaikka laitoinkin merkille joitakin taidokkaita yksittäisiä ilmaisuja sekä nelisivuisen Hän ajattelee -proosarunon vyöryvän tajunnanvirran. Vika oli niiden tyylistä tuskastuvassa lukijassa, ei runoissa. Näin niissä kyllä potentiaalia värisyttää, mikä ettei järisyttääkin jotakuta muuta.

Vaan löysin sentään väristykseni itsekin: vaikka ikäni puolesta voisi kai olla odotettavissa että löytäisin enemmän kosketuspintaa naisen elämän kuvauksiin muualla kirjassa, selkeästi vaikuttavimpana pidän osiota Kolme kuollutta naista, jossa käsitellään vanhuutta ja kuolemaa monin hienoin tavoin. Muutama sitaattipoiminta sieltä ja täältä:

"On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä."

"Miten kulutetaan aikaa, kun ei odoteta mitään?"

"olen vanha mutta vielä kapinoin"

"unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta"

"tästäkin kuulaasta kesäaamusta sinun on luovuttava"

Ja sitten on tietysti kokoelmalle nimensäkin antanut Minä olen pamfletti. Runo, jonka puhuja toteaa että "se mitä tässä näet kiikkumassa on ehkä otanta vanhenevaa naisihmisyyttä" - mutta ei, hän onkin pamfletti, joka kertoo, huutaakin vahvan näkemyksensä siitä että vääryyttä ei pidä mennä sietämään. Tästä runosta saa lukijakin voimaa nousta vastustamaan vastaan tulevia vääryyksiä.

Kaksijakoinen lukukokemus siis, mutta niistä teksteistä joista pidin, pidin sen verran paljon että kyllä plussan puolella mennään. Ja todellakin, ne muutkin varmasti iskevät oikeaan lukijaan tosissaan. Vahvan runouden ystävien kannattaa siis tutustua.

Kustantaja Noxboox 2015, 78 s.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tuonella kulkijat on toinen osa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa - ja onneksi tuntuu lupaavasti siltä, ettei suinkaan viimeinen!

Roona matkustaa Turkuun tutustumaan paremmin isäänsä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että tämän antikvariaatti on myllätty ja isä itse kateissa, liikkeen liepeillä hiippailee vieras tyyppi ja koko kaupungissa on pahaenteinen tunnelma.

Tuonella kulkijoissa sukelletaan entistä syvemmälle kalevalaisuuteen, ja millä sujuvuudella! Teksti vie mennessään ihan tuosta vaan ja lyhyet luvut houkuttavat jatkamaan vielä vähän. Salakäytäviä, karhujen karhu ja myyttisiä hahmoja! Jes! Kirjassa käsitellään nopeaan tahtiin melkoisen isoja, hämmästyttäviä ja kiehtovia asioita joihin olisi kyllä mukava perehtyä paljon tarkemminkin, mutta on varmasti parempi että sarja säilyttää tyylinsä ja pysyy helposti lähestyttävänä myös muille kuin himolukijoille.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jään toivomaan ja odottamaan jatkoa!

Ensimmäinen lause: Kilpikaarnaiset, paksurunkoiset männyt humisivat tuulessa.

Kustantaja Haamu 2016, 157 s.

3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

Merenkulkija, Harmaata valoa & Velho

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Merenkulkija

Superlaadukkaan Puiden tarinoita -satusarjan kolmas itsenäinen osa sijoittuu meren rannan kylään, autiomaan laidalle. Kylän päällikön kahdesta pojasta vanhempi käy joka päivä katselemassa kaipaavasti merelle jonka tahtoisi kiihkeästi ylittää. Hänellä vain ei ole puuta josta veistää laiva. Sisämaan kaupungin kauppiaalla on tarjolla ratkaisu ongelmaan, mutta voiko häneen luottaa?

Merenkulkija jatkaa samalla viisaan ja surumielisen tarinan, upean näyttävien kuvitusten ja yksityiskohtia myöten toteutetun tyylin tiellä jonka kaksi ensimmäistä osaa viitoittivat. Sivumääräänsä suurempi kertomus tarjoaa rauhoittumisen hetken ja sopii monenikäisille.

Kustantaja lähetti arvostelukappaleen. Kiitos!

Kustantaja Books North 2015, 38 s.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Neuvostoliiton salainen poliisi vie liettualaisen Linan äiteineen ja pikkuveljineen, laittaa junaan ja lähettää kohti Siperiaa. Isä on jo otettu kiinni ja matkalla...jonnekin. Matkasta tulee pitkä, raskas ja epäinhimillinen, ja sen aikana tulee vastaan kamalia kohtaloita, nälkää, kurjuutta ja ihmisen tahdon murtamista. Toivo ei silti katoa, vaan aina löytyy rohkeutta sekä niitä jotka haluavat auttaa ja pitää kiinni arvokkuudestaan, ja joskus harmaan sävyjen seassa näkyy auringon pilkahdus.

Läpi vankeutensa Lina piirtää kokemaansa ja näkemäänsä salaa talteen. Joskus nuo kuvat vielä kertoisivat tarinan, joka ei saa päästä unohtumaan. Tarpeeseen ne tulevatkin, sillä kuten Ruta Sepetys jälkisanoissaan kertoo, eloonjääneiden palatessa kotimaahansa vuosien jälkeen heidät uhkailtiin hiljaisiksi. Pitkäksi aikaa kaikki painui virallisesti unohduksiin, vaikka Stalinin aikana arvioidaan kuolleen yli kaksikymmentämiljoonaa ihmistä.

Lukemisesta on aikaa puolisentoista kuukautta ja selkeimmät muistikuvat ovat ehtineet hämärtyä, mutta kyllä tämä oli sekä vaikuttava että koukuttava. Harmaata valoa on niitä kirjoja, jotka nostavat esiin taas yhden osan ihmiskunnan historian häpeällisempää puolta, mutta kuitenkin tyyliltään helppolukuinen. Kansi on kaunis!

Ensimmäinen lause: He veivät minut yöpaidassani.

Englanninkielinen alkuteos: Between Shades of Gray (2011)

Suomentanut Maria Lyytinen

Kustantaja WSOY 2011, 346 s.

Stephen King: Velho

Musta torni -sarjan neljännestä osasta suurin osa käytetään siihen, kun Roland kertoo seuralaisilleen tarinan siitä nuoruutensa kokemuksesta, joka teki hänestä miehen joka ei koskaan sen jälkeen ole nukkunut hyvin. Melkoinen tarina se onkin! Lukija pääsee viimein tapaamaan Rolandin ystävät Alainin ja Cuthbertin, sekä tietysti tämän rakastetun Susan Delgadon. Sarja tuntuu kokonaisuutena jäsentyvän jämäkämmäksi, kun nuo aiemmin vähän epämääräisesti mielessä haahuilleet nimet löytävät paikkansa.

Rakkaus, rohkeus, nuoruus, ystävyys, juonittelu, noita ja muut pahikset, hevoset ja maaginen lasipallo yhdistyvät kertomukseksi jonka loppua odottaa malttamattomana mutta tiedon tulevasta kuristaessa kurkkua. Onnellinen se loppu nimittäin ei voi olla, se on selvää jo tiedossa olevien Rolandin myöhempien vaiheiden perusteella. Imeydyin tarinaan kiinni niin täydellisesti, että tämä nousi suosikkiosakseni sarjasta tähän mennessä. Huikeaa!

Ensimmäinen lause: -KYSYKÄÄ MINULTA ARVOITUS, Blaine pyysi.

Englanninkielinen alkuteos: Wizard and Glass (1997)

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1998), 886 s.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Miten ihmisestä tulee kouluampuja? Yksi mahdollinen tie esitellään Pärttyli Rinteen esikoisromaanissa. Viimeinen sana pyrkii ymmärtämään sellaista, mikä on suurimmalle osalle ihmisistä mahdoton ajatus. Ja ymmärtäminen on tärkeää. Ei tietenkään siksi että voisi hyväksyä, vaan siksi että voisi estää.

Lukiota käyvä Franz on vakuuttunut siitä, että hänestä tulee maan suurin ajattelija joka täyttää luentosalit vapauden filosofiansa kuulijoilla. Franzilla on yksi kaveri, hän on rakastunut Virpiin joka käyttää häntä hyväkseen eivätkä vanhemmat kai ole saaneet hänestä otetta enää aikoihin. Hänen päähänsä mahtuu vain oma näkökulma, jonka mukaiseksi hän kääntää kaiken. Vaan entä sitten kun hänen filosofiansa ei saakaan vastakaikua?

Viimeinen sana on kunnianhimoinen, rohkeaan aiheeseen tarttuva romaani jossa vaikuttavinta on itse Franz, moniulotteinen hahmo. Toisaalta pelottava hullu, toisaalta nuoruuden epävarmuuteen eksynyt poika. Tunteeton hän ei ole, paremminkin kai tuntee liikaakin. Vieläkö jokin olisi voinut kääntää hänet toisaalle, palauttaa tavallisten ihmisten elämään?

Franzin runsaat filosofoinnit eivät sinänsä lukiessa kovin suuresti kiinnostaneet, mutta kuuluvat toki asiaan eikä kirjaa kannata niiden pelossa väliin jättää. Ihan niin kovaa Viimeinen sana ei lopulta jysähtänyt tajuntaan kuin olisi voinut, mutta kyllähän tämä ajatuksia herätti. Kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää, kuten takakannessa sanotaan. En voi luvata että ymmärrät kirjan luettuasikaan, mutta olet ainakin saanut uuden näkökulman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ensimmäinen lause: Franz ja Kolehmainen menivät ampumaan.

Ulkoasu: Kansi on kyllä huikean tehokas! Sanoista muodostuva ase levittää verenpunaisen purkauksen pitkälle takakannen liepeeseen. Kansi ja ulkoasu: Janne Lehtinen.

Kustantaja Noxboox 2014, 213 s.

Leena Paasio: Melkein äiti

Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.

Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.

Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.

Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.

Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.

Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!

Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!

Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?

Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.

Valkoiset varpaat - kauhutarinoita

Valkoiset varpaat -kauhunovelliantologian lukemiseen liittyi kutkuttavaa uteliaisuutta. Millaista jälkeä ovat saaneet aikaan kirjailijat, joista vain antologian toimittanut Marko Hautala ja ruotsalaisvahvistus Anders Fager ovat ennestään kauhun parista tunnettuja? Mukana olevista kirjailijoista olin aiemmin ehtinyt lukea vain Sami Hilvoa, mutta kaikkien tyylistä oli jonkinlainen käsitys. Pidän tällaisesta rajojen häivyttämisestä, ja lukisin mielelläni vastaavaa muihinkin genreihin liittyen.

Eikä valikoiman kiinnostavuus onneksi lopu vain ideaan, vaan mukana on koko joukko onnistuneita tarinoita. Kirjan avaa Virpi Hämeen-Anttilan kirjastoon sijoittuva novelli Suljettu osasto. Se on lähimpänä sitä, mikä monille varmaankin ensimmäiseksi tulee mieleen sanasta kauhutarina. Erityisen mieleenpainuva se ei ole, mutta toimivaa ja viihdyttävää luettavaa kyllä. Essi Kummun Vapaapäivä taas lähtee taiteellisempaan suuntaan. Nautin paljon novellin kielestä sekä siitä miten kauhuelementti jää ilmaan leijumaan (myös sananmukaisesti ;). Henkilöille sen sijaan en juuri lämmennyt, eikä heidän seksielämänsä jaksanut suuremmin kiinnostaa - mikä kyllä epäilemättä on ihan vaan oma ongelmani, koska jostain syystä seksistä lukeminen on mielestäni useimmiten muulloinkin lähinnä haukotuttavaa.

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (suom. Satu Grönroos) jättää jälkeensä epätodellisen olotilan. Seurasin öisellä saarella suoritettua sotilasoperaatiota iltamyöhällä, vähän jo väsyksissä, ja seuraavana päivänä oli pakko palata tarkistamaan, mitä ihmettä siellä oikein tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tehokasta tavaraa, mutta ehkä novelli olisi saanut olla vähän lyhyempi. Alkuosa, jossa lähestytään kohdetta pikkuhiljaa, toimii kyllä toisaalta hyvin odottavan tunnelman nostattajana, mutta ehtii myös tarjota mahdollisuuden lukijan pitkästymiseen.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan ja Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kuuluvat suosikkeihini. Molemmissa toivoisi päähenkilön voivan paeta pois, pois, pois - mutta kahdesta aivan erilaisesta ympäristöstä. Hilvo vie lukijan kaameaan dystopiaan, jossa ihmiskunta elää tarkasti ohjelmoituja päiviään valtavan kaupunkinsa kammioissa. Grönroosin tarinassa nuori nainen, seuranaan pieni avioton poikansa, saa työtä kotiapulaisena. Hiljalleen merenrantatalon tunnelma hiipii niin ahdistavaksi, että hengittäminenkin alkaa tuntua vaikealta.

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm yhdistää kansalaissodan ja salatieteet. Tarina jäi itselleni etäisimmäksi, mutta kieltä sain taas ihailla. Tekstissä on vanhahtava sävy, jonka vuoksi kuulin sen jatkuvasti päässäni luettuna sellaisella vuosikymmenten takaisella, vähän rahisevalla radioäänellä, joka ponnekkaasti selostaa sotatapahtumia. Antologian päättävä Marko Hautalan Varpaat taas on klaustrofobinen tarina matkailevasta pariskunnasta, luolasta - ja varpaista. Novelli nousi myös suosikkieni joukkoon. Puistattavan kiehtovaa.

Monipuolinen, kiinnostava valikoima siis on kyseessä ja jokaisesta tarinasta löysin jotain itseäni puhuttelevaa, oli se sitten juoni, kieli, tunnelma tai parhaimmillaan kaikki yhdessä. Ja tosiaan - minkäs genren pariin haastettaisiin kirjailijoita seuraavaksi? :)

Ulkoasu: Ensivilkaisulla näin kannessa vain kaupungin, ennen kuin huomasin että ohoh, siinähän on kasvotkin. Yksi yllätys siis siinäkin vaikkeivät ne kasvot varsinaisesti piilossa olekaan. :) Pidän myös punaisen ripauksella tehostetusta mustavalkoisuudesta. Kannen kuvat: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 129 s.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät

Vampyyri, ihmissusi, maahisia, Tukholman metro, Antarktis ja avaruusasema. Jussi Katajalan kauhunovellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita sisältää sekä hyvin perinteisiä aiheita että ihan jotain muutakin. Niin pohjoismaista kuin kauempaakin kotoisin olevaa mytologiaa on käytetty monin paikoin, onnistuneesti.

Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan edustaa "peruskummitusjuttua", ja aiheutti ainoana varsinaisia hyi olkoon -väristyksiä. Myöhemmissä tarinoissa kauhu saa toisenlaisia muotoja. Saattaa olla, että muistan kyseisen novellin kun otan kuvia ensi juhannuksen mökkireissulla. Saattaa olla myös, että joudun vilkaisemaan niitä hieman normaalia tarkemmin, ettei vaan...

Ihmissudet ja vampyyrit on ehkä jonkun mielestä jo niin nähty, mutta yhä niistä tuntuu uutta kerrottavaa irtoavan. Pidin sekä Jos lähtee sutta karkuun -novellista, jonka metsäntuoksuisuus on itselleni aina mieluista, että tyylikkään tunnelmallisesta Verenperinnöstä. Muiksi suosikeiksini nousivat Vuoronvaihto ja Korkea kiertorata. Ensin mainittu tuo vainajat metroon, joka kieltämättä sopiikin kauhutarinan kulissiksi erinomaisesti, jälkimmäistä taas voisi sanoa scifiksikin. Molemmat ovat omalla tavallaan hyytävän hienoja.

Sellaisia novellikokoelmia ei juuri tule vastaan joissa jokaisesta tarinasta pitäisi, eikä niin käynyt nytkään. Tällä kertaa kuitenkin ihan jokaisessa oli jokin kiinnostava elementti, jonka löytäminen lukiessa ilahdutti niissäkin (harvoissa) tapauksissa kun kokonaisuus ei ollut niin mieleinen. Koko paketista jäi siis oikein hyvä maku!

Ulkoasu: Näyttävä ja soveliaan synkeä on kansikin. :) Kannen kuva: Jarno Kantelinen.

Kustantaja Osuuskumma 2015, 172 s.

Tuulia Matilainen: Hullu koira

Lena on taluttaja. Hän avaa ovet hengille jotka ovat kuoleman jälkeen jääneet tänne eivätkä ole jatkaneet matkaansa. On eräs virhe jota taluttajan ei pidä mennä tekemään, mutta kerran, virolaisessa majatalossa, Lena ei pysty estämään itseään.

Ajatus henkien tuonpuoleiseen johdattajasta on toki vanha mutta kyllä siinä vielä ainesta riittää versioitavaksi, ja Tuulia Matilaisen toteutus on raikas! Tarinan yliluonnolliseen puoleen kietoutuu hienovaraisesti, liikoja selittelemättä Viron synkkää historiaa. Sitä, kuinka toiset vietiin pois ja toiset jäivät kaipaamaan. Ja rakkautta, jossa on surumielinen sävy.

Tämä yhdistelmä toimii hienosti. Kaikkein eniten kuitenkin pidin Matilaisen kauniista tekstistä. Siinä on jonkinlainen mielenrauhaa tuottava rytmi. Luin kirjan alkuosaa pienissä pätkissä, ja huomasin rauhallisen tunteen seuraavan perässä silloinkin kun jouduin laittamaan kirjan sivuun ja tekemään jotain ihan muuta.

Hullu koira on lyhyt ja nopeasti luettavissa, mutta myös niitä kirjoja jotka jäävät mieleen hautumaan. Lukemisesta on jo runsaat pari viikkoa, ja siinä ajassa jotkut kirjat ehtivät haihtua mielestä epämääräiseksi uduksi josta on hankalaa enää saada kiinni. Tämän tunnelma sen sijaan tuntuu ajatuksissa vain vahvistuneen.

Kauhua tämä ei ole, eikä pelottelua kaihtavien ole tarpeen vältellä kirjaa. Hullun koiran henget eivät ole säikytteleviä mörköjä vaan sitä vain mitä on vielä jäljellä ihmisistä joilla kerran oli elämä, sekä keino jonka kautta tämä tarina saadaan kerrottua.

Ensimmäinen lause: Kuin koirat he läähättivät.

Ulkoasu: Näyttävä, tunnelmallinen kansi! Kannen kuvitus: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 138 s.

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Puuseppä & Ritari

Jälleen pari arvostelukappaletta on odotellut lukemistaan turhan kauan - ja jälleen kerran voin todeta että onneksi tuli viimein luettua. Iiro Küttnerin kirjoittamat ja Ville Tietäväisen kuvittamat puiden tarinat muodostavat sarjan itsenäisiä satuja, joista jokaiseen liittyy tavalla tai toisella puu. Puuseppä kertoo siitä, mitä tapahtuu kun keisari antaa suuresti arvostamalleen taitavalle puusepälle mahdollisuuden tehdä puusta mitä ikinä haluaa. Alkaa urakka, joka saa puusepän sulkeutumaan verstaaseensa vuosikymmeniksi. Ritari taas vie lohikäärmeen piinaamaan valtakuntaan, kuninkaiden perillisten pariin, selvittämään kuinka käy lohikäärmettä voittamaan lähtevälle nuorelle ritarille.

Viisaita, haikeatunnelmaisia, upeita tarinoita kunnon vanhan ajan satujen hengessä mutta sopivasti modernilla otteella. Nämä lukee nopeasti mutta ajateltavaa riittää pidemmäksi aikaa. Kaikkein vaikuttunein olen silti siitä, millaista Laatua isolla L:llä tekijöillä ja tuoreehkolla pienkustantamolla Books Northilla on tarjolla. Kirjat ovat jokaista yksityiskohtaa myöten mietittyjä tyylikkäitä paketteja. Hieno teksti ja komeat kuvitukset ovat tietysti ne tärkeimmät osaset, mutta pidän myös korkeasta ja kapeasta muodosta, kirjanmerkkinauhoista, anfangeista, näyttävistä sisäkansista, takakannen viivakoodista jonka päällä kasvaa metsä, sekä hipelöimään kutsuvasta paperilaadusta, jota ihastelin jo Asta Honkamaan runokirjaa lukiessani. Wau! Kun jälki on tällaista, niin kustantamolle voi todellakin hyvillä mielin toivoa menestystä.

Kustantaja Books North 2014, 30 & 31 s.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Ysiluokkalainen Roona viihtyy paremmin metsässä kuin ikäistensä seurassa - ellei lasketa Aleksia joka myös harrastaa luontovalokuvausta. Eräänä iltana Roonan on tullut aika kuulla, että hänellä on jossain toinenkin äiti, se joka hänet on synnyttänyt. Eikä kyseessä ole mikään ihan tavanomainen nainen. Mahtaako hänellä olla jotain tekemistä sen kanssa että Roona on aina kokenut olevansa erilainen ja että hänellä ja petoeläimillä on erityinen suhde?

Louhen liitto ammentaa aiheensa raikkaasti Kalevalasta. Aikuinenkin lukija koukuttuu pikaisesti ja joutuu sopivasti jännittämään, mutta teksti ei ole liian hurjaa huomattavasti nuoremmallekaan. Kirja sopii varmasti erinomaisesti luettavaksi äidinkielentunneilla, ja kustantajan sivuilla onkin tarjolla valmista materiaalia jota voi vapaasti käyttää opetuksessa.

Nautin aina kun kirjassa on mukavan metsäntuoksuinen tunnelma, kuten tässä. Ja bonuksena karhuja kansanperinteeseen kiedottuina! Jess! :) Karhut ja muutkin petoeläimet kiehtovat mieltäni, ja jos saisin jonkin kirjallisuudessa vastaan tulleen kyvyn valita itselleni, niin Roonan oma voisi olla aika vahvoilla. Näihin seikkoihin kun sitten lisätään sekä fantasia-aineksia että ihan normaalia nykypäivän nuorten elämää niin oikein näppärä ja tasapainoinen paketti on kasassa!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Ensimmäinen lause: Metsä oli vanha.

Ulkoasu: Sopivasti näyttävä kansi vangitsee katseen aika hyvin! Kannen kuvitus: Riikka Nikko.

Kustantaja Haamu 2015, 149 s.

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

(Ilmestynyt suomeksi nimellä Hotelli Tulagi, Sitruuna Kustannus 2014, suom. Seppo Raudaskoski)

Jack McGuire taisteli toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä Tyynenmeren yllä. Sodan loputtua elämän suunta on vähän hukassa, ennen kuin Jack päättää palata takaisin tuttuihin maisemiin ja perustaa hotellin Salomosaarille. Tasapainoa ilmestyy kuitenkin keikauttamaan Jackin parhaan ystävän, taistelussa kuolleen Donin leski Kay, jonka olemassaolosta Jack ei ollut tiennytkään.

Kirja odotteli lukemistaan turhankin kauan, osaksi sen vuoksi että aloin epäillä, mahdanko sittenkään olla tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Mutta kun tähän viimein tartuin, ei sellaisia tarvinnut enää miettiä sillä sain nopeasti huomata että Hietalan teksti vie erittäin hyvin mukanaan. Tulagi Hotel on siis kirjoittajan suomalaisuudesta huolimatta julkaistu alun perin englanniksi. En toki osaa arvioida kielen vivahteita englantia äidinkielenään puhuvan tavoin, mutta kyllä tämä ainakin omiin silmiini näyttää kaikkine lentäjien slangeineen todella vakuuttavalta suoritukselta. Muutenkin aina välillä kirjaa lukiessani muistin vähän hätkähtäen että niin tosiaan, tämä on suomalaisen kirjoittama. En siksi, että suomalaisen kirjailijan pystyminen komean kansainväliselle markkinoille kelpaavan tekstin tuottamiseen olisi sinänsä mitenkään yllättävää, lähinnä siksi että tarina oli niin helppo nähdä mielessään suuren budjetin Hollywood-elokuvana.

Jackin vaiheiden rinnalla tulee kerrotuksi monen sotilastoverinkin kohtalo, osin sodanaikaisten takaumien kautta, osin taas henkilöiden vieraillessa Jackin hotellissa. Kokonaisuus toimii hyvin; siihen mahtuu sekä sopivasti lentämisen teknistä puolta että myös monia viisaita ajatuksia. Taistelukohtauksetkin ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, vauhti tuntuu lukiessakin. Pisteet myös siitä, että kirjan rakkaustarina-osuus ei etene sitä suorinta ja ennalta-arvattavinta tietä. Lopun lähestyessä en juuri uskaltanut arvailla, olisiko se onnellinen vai ei.

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle ja kustantajalle!

Ensimmäinen lause: "Jack!"

Ulkoasu: Meri on kyllä kaunis, mutta tarinan eri osasia on tungettu kanteen vähän väkinäisen tuntuisesti. Suomalaisessa kannessa samat elementit ja vähän lisääkin on onnistuttu yhdistelemään tasapainoisemmin!

Kustantaja Fingerpress 2012, 424 s.

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Korpikylässä tapahtuu monenlaisia kummallisia juttuja, joissa kylän viitos-kuutosluokkalaisilla riittää tutkittavaa ja mietittävää. Vanhat tarinat kertovat kummituskoirasta, erään talon ullakolla näyttää roikkuvan hirtettyjä ruumiita, ja hieman erikoislaatuisen Hukkas-Jalon yölliset vierailut metsikön muinaishaudalla nyt ainakin ovat epäilyttäviä! Joillekin mysteereille löytyy luonnollinen selitys, toisille ei.

Kummajaisten kylä koostuu joukosta lyhyitä kertomuksia, joissa kussakin käsitellään yksi kummastuttava tapaus. Sujuva teksti on helppolukuista mutta ei liian yksinkertaista, ja sopii siksi mainiosti luettavaksi niin isommille lapsille kuin varhaisnuorillekin, ja mikä ettei vähän vanhemmillekin! :) Jännitystäkin on tarjolla juuri sopivasti, ja siinä sivussa monenlaisia nuorten päähenkilöiden arkielämää koskettavia asioita, kuten ihastumisia, koulunkäyntiä, uusperheongelmia ja ystävyyttä pikkuisen riidellenkin.

Miranda Koskisen kevyesti karmiva mustavalkokuvitus on kirjassa ihan kotonaan. Jos ei ihan nyt täksi pyhäinpäivä-/halloweenviikonlopuksi ole kirjaa käsillä niin kannattaa pitää mielessä muiden pimeiden iltojen kummitusjuttujen tarpeeseen. :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ulkoasu: Kirja on kivan mallinen ja värinenkin! Kuvitus: Miranda Koskinen

Kustantaja Haamu 2014, 139 s.