Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tuonella kulkijat on toinen osa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa - ja onneksi tuntuu lupaavasti siltä, ettei suinkaan viimeinen!

Roona matkustaa Turkuun tutustumaan paremmin isäänsä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että tämän antikvariaatti on myllätty ja isä itse kateissa, liikkeen liepeillä hiippailee vieras tyyppi ja koko kaupungissa on pahaenteinen tunnelma.

Tuonella kulkijoissa sukelletaan entistä syvemmälle kalevalaisuuteen, ja millä sujuvuudella! Teksti vie mennessään ihan tuosta vaan ja lyhyet luvut houkuttavat jatkamaan vielä vähän. Salakäytäviä, karhujen karhu ja myyttisiä hahmoja! Jes! Kirjassa käsitellään nopeaan tahtiin melkoisen isoja, hämmästyttäviä ja kiehtovia asioita joihin olisi kyllä mukava perehtyä paljon tarkemminkin, mutta on varmasti parempi että sarja säilyttää tyylinsä ja pysyy helposti lähestyttävänä myös muille kuin himolukijoille.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jään toivomaan ja odottamaan jatkoa!

Ensimmäinen lause: Kilpikaarnaiset, paksurunkoiset männyt humisivat tuulessa.

Kustantaja Haamu 2016, 157 s.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Ysiluokkalainen Roona viihtyy paremmin metsässä kuin ikäistensä seurassa - ellei lasketa Aleksia joka myös harrastaa luontovalokuvausta. Eräänä iltana Roonan on tullut aika kuulla, että hänellä on jossain toinenkin äiti, se joka hänet on synnyttänyt. Eikä kyseessä ole mikään ihan tavanomainen nainen. Mahtaako hänellä olla jotain tekemistä sen kanssa että Roona on aina kokenut olevansa erilainen ja että hänellä ja petoeläimillä on erityinen suhde?

Louhen liitto ammentaa aiheensa raikkaasti Kalevalasta. Aikuinenkin lukija koukuttuu pikaisesti ja joutuu sopivasti jännittämään, mutta teksti ei ole liian hurjaa huomattavasti nuoremmallekaan. Kirja sopii varmasti erinomaisesti luettavaksi äidinkielentunneilla, ja kustantajan sivuilla onkin tarjolla valmista materiaalia jota voi vapaasti käyttää opetuksessa.

Nautin aina kun kirjassa on mukavan metsäntuoksuinen tunnelma, kuten tässä. Ja bonuksena karhuja kansanperinteeseen kiedottuina! Jess! :) Karhut ja muutkin petoeläimet kiehtovat mieltäni, ja jos saisin jonkin kirjallisuudessa vastaan tulleen kyvyn valita itselleni, niin Roonan oma voisi olla aika vahvoilla. Näihin seikkoihin kun sitten lisätään sekä fantasia-aineksia että ihan normaalia nykypäivän nuorten elämää niin oikein näppärä ja tasapainoinen paketti on kasassa!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Ensimmäinen lause: Metsä oli vanha.

Ulkoasu: Sopivasti näyttävä kansi vangitsee katseen aika hyvin! Kannen kuvitus: Riikka Nikko.

Kustantaja Haamu 2015, 149 s.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Ysiluokkalainen Jouni näkee Lapin metsissä naishahmon, joka seuraa häntä myöhemmin kaupunkiinkin. Onko hän saanut peräänsä pahantahtoisen hengen vai onko kyseessä vuosia sitten kadonneen kolttasaamelaisen äidin yritys ottaa yhteyttä?

Aluksi tuntui, että aikuisena lukijana kaipaisin laajempaa kuvailua ja taustoitusta, mutta kunhan pääsin kunnolla tarinan imuun, olin vain tyytyväinen että tapahtumat etenivät vauhdilla. Kirja on sopivan jännä, mystinen ja metsäinen. Ripaus romantiikkaakin on mukana, mukavasti välillä pojan näkökulmasta. Sari Peltoniemi saa lyhyeen kirjaan mahtumaan myös hieman kolttien historiaa, tarinaperinnettä vähän enemmänkin sekä ystävyyttä, perheasioita, koulunkäyntiä ynnä muuta. Teos on nopealukuinen, mukaansatempaava ja lyhyet luvutkin vielä keventävät lukemista, ja luulenkin että tämä sopisi hyvin sellaisellekin joka ei kovin paljon lue!

Ensimmäinen lause: Ei metsässä mitään vikaa ollut.

Ulkoasu: Aika kiva! Komea huuhkaja! :) Kansi: Ea Söderberg.

Kustantaja Tammi 2011, 153 s.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kahdeksasluokkalainen Alva viihtyy ilman ystäviä, tarkkailee ympäristöään muistaen yksityiskohdat valokuvantarkasti ja haluaa aina tietää pakoreitit epämääräisen pelkonsa vuoksi. Hänen kolmesta ensimmäisestä elinvuodestaan ei tiedetä mitään. Sitten hän tapaa Niden, joka lupaa viedä Alvan sinne minne tämä todella kuuluu: Alistadiin Helsingin alle. Sinne päätyy myös Alvaan ihastunut rinnakkaisluokkalainen Joel, joka näkee Alvan ja Niden kummallisen katoamisen maan alle.

Jostain olin kehittänyt sellaisen käsityksen että tämä olisi enemmän uuskummaan vivahtava, ja runsas kansaperinteen hahmojen esiintyminen tuli yllätyksenä. Mutta ei huonona ollenkaan! Turtschaninoff käyttää kyseisiä hahmoja mukavan raikkaasti. Vetehisen ratsu varsinkin oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kirjan luettuani vierastan kyllä vähän käännöksen Alistadi-nimitystä, joka on turhan slangimainen sopiakseen paikan henkeen. Alkutekstissä käytössä on kai (?) kirjan nimenäkin toimiva Underfors, jota toki on aika mahdotonta suoraan kääntää.

Dialogi tuntui aluksi vähän tönköltä, mutta taisi siitä ennen pitkää sujuvoitua koska en ainakaan muista sen enää häirinneen. Esimerkkinä kuitenkin repliikki sivulta 120: Nide tivaa syytä Alvan kauhistuneeseen ilmeeseen, mihin tämä vastaa: "Muuan muistikuva... Minä säikähdin." Kuka, teini-ikäinen varsinkaan, muka käyttää puhekielessä ilmaisua "muuan muistikuva"? Joelin juttelu kaverinsa kanssa sitten taas oli vähän turhankin rempseää. Mutta tosiaan, homma kyllä muuttui luontevammaksi kirjan edetessä.

Tarina rullaa mukavasti eteenpäin ilman suvantokohtia, ja matkan varrella tulee vastaan monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tapahtumapaikatkin osoittautuvat huomattavasti monipuolisemmiksi kuin urbaanin ensivaikutelman perusteella voisi ajatella. Lukiessani pidin tästä aika paljonkin, mutta nyt kun aikaa on kulunut runsas viikko, huomaan kyllä että kirjan lumo on jo ehtinyt jossain määrin haalistua mielestäni. Ei siis ikimuistoinen kokemus, mutta kyllä tämä hyvä kirja on!

Ensimmäinen lause: Niin monta sataa vuotta sitten, ettei kukaan enää pysy laskuissa mukana, eli rauhallinen kansa kultaisella aavikolla, missä taatelit kasvavat.

Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (2010)

Ulkoasu: Hieno! Näyttävä kansi, komeat sisäkannet, kivat fontit ja paperilaatukin tuntuu erityisen mukavalta sormien alla. Kansi: Ea Söderberg, kannen kuvat: Rodeo.fi/Juha Tuomi & Istockphoto, ulkoasun suunn.: Saara Niinikoski.

Suomentanut Marja Kyrö

Kustantaja Tammi 2012, 492 s.