Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taas se vuoden ainut kirja jonka ostin heti kun se vaan mahdollista oli! Ja luinkin jo elokuussa, mutta bloggausaika on taas vaihteeksi hukkunut johonkin joten siksi tämä on täällä vasta nyt. Mikä on ongelma, koska tuntuu että tuoreeltaan olisin saanut paremmin aikaan kirjan ansaitseman bloggauksen. Noh, onneksi useakin bloggaajakollega on jo ehtinyt ilmaisemaan itseään monisyisemmin.

Väärän kissan päivä tuntuu imaisseen itseensä Jääskeläisen aiempien romaanien parhaimmistoon kuuluvat puolet. Tunnelmassa on jotain samaa synkkää arvoituksellisuutta johon ihastuin Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanissa. Marrasvirran kaupungin kuvaus taas rinnastui mielessäni Harjukaupungin salakäytävien maagisen elokuvalliseen Jyväskylään. Marrasvirralla vaan on vielä karnevaalitkin kaupan päälle! Tekstin monitasoinen taidokkuus puolestaan muistutti tätä edeltävästä teoksesta Sielut kulkevat sateessa. Vaikka en edelleenkään ole kiinnostunut laittamaan näitä keskenään paremmuusjärjestykseen niin kyllä Jääskeläisen kirjoittaminen kehittyy entisestään kaiken aikaa, siitä ei ole epäilystäkään. Kissakirjassa on annos uudenlaista vahvuutta ja moneen suuntaan kurkottelevaa riemastuttavaa vauhtia joka on kuitenkin täydellisesti kirjailijan hallinnassa.

Tarina lähtee liikkeelle Syysfestivaalipäivän aamusta ja Marrasvirran kaupunkisuunnittelutoimiston pääinnovaattori Kaarnan perheineen nauttimasta jäätelöstä. Jäätelöhetki jää Kaarnalta kesken kun hän saa puhelun kaupungin toiselta puolelta. Hänen äitinsä, arvostetun kansainvälisen uran psykologina tehnyt ja sittemmin pahoin dementoitunut Alice tekee kuolemaa Kirsikkapuiston hoivakodissa. Siinä lähtölaukaus päivälle, jonka päätteeksi Kaarna löytää itsensä istumasta penkiltä ja ihmettelemästä miten päätyi siihen ja miten aamusta voi olla vaivaiset puoli vuorokautta - niin paljon käänteitä kyseiseen päivään on mahtunut. Ne käänteet jääkööt uusien lukijoiden löydettäviksi ilman tarkempia selostuksia, mutta matkalla vahvasti mukana olevia teemoja ovat mm. muistot, niiden säilyminen ja luotettavuus sekä äidin ja pojan suhde.

Tästä löytyi tuttuun tapaan joukko kiehtovia sivuhenkilöitä, yksityiskohtia ynnä muuta: Elysia ja viimeinen miss Marrasvirta ja lastenkirjasto ja sumuinen puisto ja Kaarnan köysiratasuunnitelmat ja mitä kaikkea! Sekä tietysti kissoja, noita mokomia kummallisen viehkeitä olentoja joilla on ihmisiin niin merkillisiä vaikutuksia ettei koko otuksista pitäisi oikeastaan edes puhua, eikä ainakaan erehtyä niitä katsomaan. Nimien symboliikastakin voisi varmasti kirjoittaa pitkänpuoleisen tutkielman jos kaiken hoksaisi.

Sielut kulkevat sateessa -bloggauksessani kirjoitin lukeneeni Jääskeläisen silloista uutuutta hyvin luottavaisin mielin, nauttien matkasta ilman vastalauseita ja vaivaamatta päätäni sillä mihin tarina on menossa. Tämä taika on edelleen tallessa. Uskaltauduin myös lupaamaan pitäväni seuraavastakin kirjasta, eikä ole tarpeen syödä sanojani senkään suhteen. Lupaan saman uudestaan.

Tämä oli lukunautinto, jälleen kerran. 5/5 kissaa ja vielä muutama viiksikarva päälle.

Ensimmäinen lause: Perheeni aamu alkoi ilmaisella jäätelöllä.

Kustantaja Atena 2017, 342 s.

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Kokoelma novelleja eri puolilta spekulatiivisen fiktion kenttää. Kolme ensimmäistä tarinaa (Pienen rasian jumala, Talo jota en näe ja Kutsuvat sitä kuolemaksi) eivät mua erityisemmin puhutelleet eivätkä oikein jääneet mieleenkään. Mutta ei se mitään sillä loput kuusi sitten tykittivät senkin edestä.

Nahat-novellin vanha kulkijanainen odottaa sitä lyhyttä aikaa, kun hänen ihonsa taas saa tuntea jotakin. Sen kaipuussa hän laittaa pesijät jynssäämään nahkaansa niin pitkään että veri vuotaa. Mitä tahansa, kun vain tuntisi. Sanojen mahti vie tulevaisuuden siirtokuntaan, planeetalle jossa ääni on vaarallinen voima. Ken vainajia muistelee ja Tuonenkalma, surmansuitset muistuttavat taas kerran, miten mahtava, vahva ja täydellisen sopiva pohja suomalainen mytologia onkaan spefille. Ensin mainittu esittelee kiehtovan todellisuuden kolkan, jossa kuolleet tosiaan unohdetaan. Jälkimmäinen taas tarjoilee jälleen yhden tuoreen ja omaperäisen version ihmissusitarinasta. Tilastollisesti syyllinen hyppää maailmaan, jossa tilastolliset todennäköisyydet saavat päähenkilön elämästä liian suuren otteen. Kokoelman päättävä Oliverin kirja näyttää kirjojen ystävälle painajaismaisen tulevaisuuden, jossa luetaan vain sähköisen "läpyskän" kertomia uutisia ja kirjoista on tullut rikkaiden himoitsemia keräilyharvinaisuuksia.

Suurimmaksi osaksi nautin kirjan lukemisesta paljon tai todella paljon. Ihailin mielikuvituksellisia ideoita, vakuuttavia henkilöitä ja sujuvaa kieltä, ja luen Anne Leinosta ihan varmasti jatkossakin.

Ulkoasu: Kaukaisuuteen jatkuva tie voi johtaa minne vain, eikä kirjan tarinoita aloittaessaankaan voi arvata, minne päätyy. Tuntuupa siis kansikin sopivan kokonaisuuteen. Kannen suunn.: Laura Noponen.

Kustantaja Atena 2015, 228 s.

Anne Leinonen: Valkeita lankoja

Tarinoita toisista todellisuuksista, alaotsikon mukaisesti. Monen novellin voimakkaana ympäristönä toimii pohjoinen luonto. Suo, jolla noitanaiset elävät karkotettuina, metsä, jossa piilee jotain mikä kadottaa suunnistajatytön mystisesti. Mutta paljon kauempanakin käydään: Avaruudessa, planeetalla jota asuttava kärsivällinen kansa mukautuu kulloisenkin vierailevan rodun toiveisiin oppiakseen heistä, ja saa lopulta vieraakseen ihmisen. Tulevaisuudessa, maailmassa josta kaikki naiset ovat vuosikymmeniä sitten kadonneet.

Lupaavaa, lupaavaa, ajattelin muutamia ensimmäisiä novelleja lukiessani, mutta en vielä ihastunut kunnolla. Kunnes viides, Umpipuun lapsi, pahaenteisine metsineen ja sisarkateuksineen sitten sytytti, ja hienoja kokemuksia olikin sen jälkeen vielä monta tarjolla. Valkeita lankoja tarjoilee eläviä henkilöitä ja heidän vahvoja kokemuksiaan, ihmisyyttä monesta näkökulmasta sekä sitä loputtoman kiehtovaa todellisuuden vinksahtamista, josta suuresti nautin. Ihanaa, että joidenkin ihmisten päät toimivat siten että he voivat kirjoittaa tällaisia tarinoita meidän muiden luettaviksi!

Ulkoasu: Ihan tuommoinen perusfiksu. Päällys: Sami Saramäki.

Kustantaja WSOY 2006 (novelleja julkaistu aiemmin mm. Portti-lehdessä), 304 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sielut kulkevat sateessa taisi olla vuoden odotetuin kirja monelle muullekin kuin itselleni. Sellaisia uutuuksia jotka aion hankkia ja lukea saman tien on todella harvassa, mutta tämän kohdalla se oli itsestäänselvyys. (Tarpeettoman jännityksen välttämiseksi mainitsen jo tässä kohtaa, että rahat ja innostus eivät menneet ollenkaan hukkaan.) Kävin siis teoksen ilmestyttyä kirjakaupassa (jossa jouduin erikseen kyselemään kirjan perään koska en hoksannut katsoa jännityshyllystä) ja suunnittelin ahmaisevani suosikkikirjailijani tuoreimman tarinan viikonlopun aikana, kenties hengästyneen koukuttuneena ja uusista todellisuuden vinksauttamisen tavoista häikäistyneenä.

Aika pian lukemisen aloitettuani alkoi kuitenkin tuntua siltä, ettei ahmiminen olekaan oikea ratkaisu. Tuntui mukavalta lukea vähän hitaammin ja maistelevammin, ja kulutin hommaan aikaa noin viikon verran. Lopulta en ollut hengästynyt, ehkä en oikeastaan häikäistynytkään, mutta silti erittäin tyytyväinen. En muista toista kirjaa, jota lukiessa olisi ollut näin tuttavallisen luottavainen olo. Sellainen, että mihin tahansa kirjailija minut haluaakaan tarinallaan kuljettaa, olen mukana ilman vastalauseita. Sellainen, ettei tunnu tarpeelliselta miettiä mikä lopussa mahtaa odottaa, sinne päästään sitten aikanaan kun on nautittu tarpeeksi matkasta. Pasi Ilmari Jääskeläinen on ilmeisesti vakuuttanut minut aiemmilla teoksillaan paremmin kuin olin tajunnutkaan, niin että olen sujahtanut hurmaantumisen läpi jollekin seuraavalle tasolle. Hmm. Mielenkiintoista. Tietynlainen luottamus on toki muodostunut useammankin kirjailijan tuotantoa kohtaan, mutta ihan vastaavaa en muista ennen kokeneeni.

Totta puhuen en olisi luultavasti edes tarttunut koko kirjaan jos kannessa olisi ollut jonkun muun nimi. Olen tullut allergiseksi kiihkeälle uskonnollisuudelle eikä pohdiskelu Jumalan olemassaolosta voisi todellisuudessa juuri vähempää kiinnostaa. Mutta noin vain upposi sekin. ;)

Kirjablogeja enemmänkin seuraavat luultavasti jo tietävät mistä kirjassa on kyse, mutta koska joku kenties törmää asiaan tässä ensimmäistä kertaa, ehkä siitäkin on syytä vähän kertoa: Keskisuomalainen, keski-ikäinen sairaanhoitaja Judit havahtuu huomaamaan mitä hänen arkitodellisuudestaan on tullut. Avioliitossa ei ole sinänsä mitään vikaa mutta ei se ole enää pitkään aikaan sytyttänytkään, suhde aikuiseen tyttäreen on etäinen, pätkätyöt vievät homeongelmaiselta terveysasemalta toiselle, lapsuuden haaveet koko maailman näkemisestä ovat hautautuneet jonnekin kauas.
Judit lähtee Helsinkiin jossa odottavat lapsuudenystävä Martta ja kummipoika Mauri sekä uusi työ monikansallisessa kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa F-Remediumissa. Firman periaatteisiin kuuluu hoitaa asiakkaiden sielua siinä missä muitakin elimiä, kyseenalaisinkin keinoin. Kun Judit saa hoidettavakseen maailman johtavan ateistin Leo Moreaun ja sairas lapsi täytyisi saada uskomaan Jumalaan, uskonnollisuus, agnostisismi ja ateismi törmäilevät ja tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Loputtomien sateiden peittäessä Euroopan Judit saa lopulta tietää enemmän totuuksia kuin olisi ehkä halunnutkaan.

Sielut kulkevat sateessa on sekä vetävän viihdyttävä että syvemmin ajatteluttava, ja juuri sopivan tuntuinen yhdistelmä tuttua tyyliä ja jotain ihan uutta. Se on Jääskeläisen kirjoista kunnianhimoisin. Paras? Runsautensa ja monitasoisuutensa vuoksi kyllä, mutta toisaalta kaikki aiemmatkin ovat niin loistavia kukin omalla tavallaan ettei tee mieli nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Hienoon kokonaisuuteen sulautuu paljon niin isompia kuin pienempiäkin seikkoja joita ihastelin. Lintu nimeltä Saarnaaja, uurteet iholla, jälkiruokaleikki, iso kasa viitteitä kirjallisuuteen ynnä muuhun, ulkopuolinen kommentoija joka tekee henkilöille psykologista ruumiinavausta (taisin varastaa ilmaisun joltakin bloggaajakollegalta). Lukija, tietysti. Martan ja Juditin yhteinen historia ja viha-rakkaussuhde jotka lomittuvat kaikkeen. Kirja vei tunteesta toiseen, riemastuneista oivalluksista Martan Persinger-kokemusten aiheuttamaan kouristavaan ahdistukseen. Päällimmäisenä tuntemuksena alusta loppuun oli kuitenkin lukemisen nautinto. Kiitos siitä! Jään odottamaan hyvillä mielin seuraavaa. Ei sillä kiirettä ole, kunhan vaan joskus ilmestyy. Uskallan jo luvata pitäväni siitä, kertoipa se ihan mistä tahansa.


Ensimmäinen lause: Kun Judit oli lapsi, hänen maailmaansa kuului Taivaassa asuva kaikkinäkevä ja kaikkivoipa olento, joka varjeli häntä joka hetki.

Ulkoasu: Aika komea! Kannen tyyli jatkuu sisäsivuillekin ja kansipaperin alta löytyy dramaattista verenpunaista sekä vähän lonkeroita. Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Atena 2013, 550 s.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Kokoelma todellisuuden kieroon vääntäviä novelleja. Kirjan nimen "häiritseviä tarinoita" on osuva kuvaus, sillä häiritsemään näistä moni tosiaan jää, tavalla tai toisella. Tuo todellisuuden nurin kääntely tapahtuu välillä dystopian, välillä muinaisten riittien kautta, toisinaan se taas värittää nykyajan arkipäivää. Kaikki tämä limittyy sujuvasti yhteen monipuoliseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ei tosiaankaan voi arvata millaiseen maisemaan heitetyksi mahtaakaan seuraavaksi päätyä.

Teksti kulkee hyvin ja sen kyytiin on helppo päästä. Miksi ihmeessä ajattelinkaan, silloin joskus kun en juurikaan lukenut kotimaista kirjallisuutta, olevani allerginen puhekieliselle tekstille? Tästäkin höpöhöpö-ennakkoluulosta olen sittemmin jo ehtinyt päästä eroon, mutta tätä kokoelmaa lukiessa sen kumoutuminen sai reippaasti lisää vahvistusta. Sinisalo nimittäin käyttää puhekieltä runsaasti, ja hyvin toimii.


Kädettömien kuninkaidenkin sisältöön aion palata vielä muutamaan kertaan yksittäisten novellien kautta, joten lopetan nyt lyhyeen. Suosituksen kera: Jos mielesi tekee sopivasti "häiriintyä", Sinisalon novellit ovat erinomainen valinta. ;) Minä pidin, ja aion tutustua tarkemmin myös hänen romaanituotantoonsa aiemmin lukemani Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen lisäksi.

Lukudiplomin Lyhytproosaa-kategoria suoritettu!

Ulkoasu: Pidän väreistä! Varsinkin selkämyksessä ja takakannessa on ihanan raikasta vihreää. Kansi: Miika Immonen, kannen kuva: Hannu Mänttäri.

Kustantaja Teos 2008, 2. painos (1. painos 2005). Novellit julkaistu Grande Randonnéeta lukuun ottamatta muualla vuosina 1985-2004. 482 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Lukiessani ensimmäisen Murakamini, Suuren lammasseikkailun, totesin että pidin paljon mutta en hurmioitunut samalla tavoin kuin moni muu Murakamia lukenut. Sama meno jatkui osittain edelleen: pidin Kafkasta rannalla vielä enemmän, mutta se kunnollinen lumoutuminen jäi vieläkin saavuttamatta. Osittain olen sen löytänyt jälkeenpäin kun kirja on saanut hautua mielessä. Heti kirjan päätyttyä päällimmäinen ajatus oli kuitenkin enemmän luokkaa "Anteeksi, mutta nyt en ihan ymmärtänyt".

Nautin kyllä kovasti siitä, että Murakamin kirjoissa voi tapahtua mitä tahansa ilman että kirjan henkilötkään tekevät siitä mitään erityistä numeroa. Ihanaa, että on mies joka osaa puhua kissojen kanssa ja että taivaalta voi ryöpsähtää sadekuurollisen verran sardiineja ja makrilleja. Ei kai kukaan Murakamia täysin ymmärrä, enkä toki pidä sitä kirjasta nauttimisen kannalta tarpeellisenakaan, mutta vähän enemmän olisin halunnut saada asioista kiinni.

Poika, joka on valinnut nimekseen Kafka, karkaa siis kotoaan viidentenätoista syntymäpäivänään, päästäkseen kauaksi isästään ja tämän ennustuksesta, jonka mukaan Kafka tappaisi isänsä ja makaisi sekä äitinsä että siskonsa kanssa. Äiti ja sisko ovat lähteneet Kafkan ollessa nelivuotias. Nakata on vanha mies joka lapsena kokemansa oudon onnettomuden seurauksena ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä ajatellakaan kovin monimutkaisesti, mutta on erikoiskykynsä vuoksi hyvä etsimään kadonneita kotikissoja. Hän päätyy Kafkan isän taloon ja lähtee siellä tapahtuvien asioiden takia pois kaupungista, seuraten samaa reittiä kuin Kafka. Kafka ajautuu komeaan kirjastoon ja tapaa nuorena menettämäänsä rakastettua kaipaavan naisen, Nakata taas etsii erikoisilla ominaisuuksilla varustettua kiveä vaikka ei tiedä mitä sillä oikeastaan pitäisi tehdä...

Ehkä tätä kaikkea ja erinäisiä muita seikkoja sitoo yhteen jokin jota en vain tajunnut. Tai sitten ei. Murakami ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. :) Helppolukuinenhan kirja kuitenkin on tekstin tyylin puolesta, ja henkilöiden seurassa kyllä viihdyin. Varsinkin Nakata on hahmo joka varmasti jää mieleen asumaan. Onnistuneita ovat myös Kafkan ja Nakatan seurakseen löytämät henkilöt, kirjastonhoitaja Oshima joka ei ole sitä miltä ensin näyttää ja rekkakuski Hoshino joka tuskin jatkaa loppuelämäänsä ihan samanlaisena Nakatan kanssa viettämiensä päivien jälkeen.

Ymmärryksen puutteesta huolimatta Murakamin luomassa maailmassa on jotain niin vastustamattoman maagista, ettei tarvitse edes miettiä jaksanko jatkaa sen lumouksen tavoittelua vielä hänen muiden kirjojensa parissa. Totta kai! Täytynee kokeilla vähemmän kummallista Norwegian Woodia. Tämäkin jää hyllyyn odottamaan että yritän uudelleen, vielä joskus.

Ensimmäinen lause:"Rahaako sinulla siis on riittävästi?" poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään.

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka (2002)

Ulkoasu: Täydellinen! Utuinen mutta heleän värinen, ja taivaalta sataa kaloja... Päällys: Kazuko Otsuka.

Kustantaja Tammi 2009, englanninnoksesta Kafka on the Shore suom. Juhani Lindholm, 639 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kustantaja Olli Suomisen elämä menee sekaisin hänen nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan myötä.

Päätin jo joskus marraskuussa aloittavani uuden kirjavuoden niin että se tuntuu juhlalta: nimittäin sukeltamalla viimeinkin Harjukaupungin salakäytäviin. Sateenvarjon alle, päärynämekossa, etsimään M-hiukkaskeskittymiä (Miten helppoa onkaan uskoa että sellaisia tosiaan on!). Jääskeläinen on kahdella edellisellä kirjallaan tehnyt itsestään suosikkikirjailijani, ja hänen tekstiinsä palaaminen oli nautinnollista. Toisaalta kirja tuntui alusta lähtien kuin vanhalta tutulta, toisaalta taas kutkutti ajatus siitä, että saan taas lukea uuden mielikuvituksellisen, arkisen maailman paikaltaan vinksauttavan tarinan enkä yhtään tiedä, mitä edessä mahtaa olla.

No, on mulla moitelistakin, joka ei tosin liity kirjan laatuun vaan siihen että kirja ja omat mieltymykseni eivät joka asiassa onnistuneet kohtaamaan. En esimerkiksi pidä siitä, jos kirjassa selostetaan usein ja pitkään henkilöiden näkemiä unia, ja yleensä vain silmäilen ne melko pikaisesti. Tässä tapauksessa ne olivat sentään Jääskeläisen kirjoittamia unia ja jaksoin ne kyllä lukea, mutta olisin pärjännyt vähemmälläkin. :) Toinen ongelma oli Facebook. Vaikka sen osuus tarinaan hyvin istuikin, niin vierastan kirjan sitomista tiettyyn aikaan tuollaisen "muotivillityksen" kautta. Mahtaako kirja tuntua vanhentuneelta, jos sen lukee kymmenen vuoden päästä? Ehkä kirjailija on halunnutkin kirjoittaa tämän ajan romaanin vähät välittäen mahdollisesta vanhentumisesta, mihin hänellä toki onkin oikeus, mutta itseäni asia silti häiritsee. Ja vielä kolmantena: koska lapset ja aivan erityisesti pikkupojat ovat nykyään heikko kohtani, Ollin epämääräisen välinpitämätön suhtautuminen poikaansa ärsytti välillä aika reilusti.

Ihan yhtä lumoutunut en ollut tätä lukiessani kuin aiempien kirjojen kohdalla, mutta nautin kyllä moitteista huolimatta. Ja kyllä se siltä juhlalta tuntui. Kadoksissa ollut lumouskin alkaa hiipiä mieleen nyt, runsas viikko lukemisen jälkeen. Sitä vain harmittelen että tunnen Jyväskylää niin onnettoman huonosti!

Vaihtoehtoisista lopuista omaan kappaleeseeni osui blanc, mutta rougenkin kävin lukemassa. Vaikka molemmat toki ovatkin hyvin elokuvallisia, niin kyllä mulle se oikea on blanc. Karri oli aivan oikeassa. Niin sen kuului mennä.

EDIT. P.S. lokakuussa 2017: Jälkimaku kirjasta on edelleen erinomainen, lähes kuusi vuotta lukemisen jälkeen, ja harmittelen hieman sitä että tämä teksti tuntuu nyt nuivemmalta kuin olisi tarpeenkaan. Ihme mussutusta Facebookistakin! :P Tutustuin kesällä viimein Jyväskylään hieman paremmin ja kävin ihan fiiliksissä monilla kirjassa mainituilla paikoilla. Kyllä maagisuuden tunne on lukukokemuksesta päällimmäisenä mielessä.

Ensimmäinen lause: Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää.

Ulkoasu: Juuri oikea kansi tälle kirjalle! :) Bonuspisteitä juurakkoteeman vilahtamisesta myös osien alussa ja sisäkansien karttakuvioista. Kansi ja välilehdet: Jussi S. Karjalainen.

Kustantaja Atena 2010, 372 s.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

"Kuinka se saattoi olla kuollut sinä, jos se kerran oli rotta?"


Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.

Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.


Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!

Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.


Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)


Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.

Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carroll oli vielä vähän aikaa sitten vain etäisesti tuttu nimi, jonka tuotannon tyylistä ei ollut mitään käsitystä. Linnea kuitenkin mainitsi hänet 30 days of books -haasteen yhteydessä useampaan kertaan niin houkuttelevaan sävyyn, että kiinnostukseni heräsi. Kiitokset siitä, sillä Carrolliin todella kannatti tutustua!

Naurujen maa sisältää kuuluisan filmitähden pojan joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaisi, menestyneen lastenkirjailijan jonka elämäkertaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan, kirjailijan pienen kotikaupungin jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannosta tuttua vinksahtaneisuutta, sekä kepeyttä että synkkyyttä, maagisuutta, taitavaa tekstiä, napakan lopun ja...kaikenlaista. Parempi kun en höpise liikaa. Lukekaa itse, suosittelen. :)

On sellainen kutina, että Carroll voi myöhemmin tulla mainituksi yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Ei vielä, mutta kunhan tutustun hänen tuotantoonsa vähän lisää (ja lisää lisää lisää todella jäin kaipaamaan), niin ehkäpä... Harmi että häneltä on suomennettu tämän lisäksi vain yksi kirja, Valkoiset omenat, mutta täytyy sitten jatkaa englanniksi.

Ensimmäinen lause: "Thomas, sinulta on varmaan kysytty tätä samaa asiaa miljoona kertaa, mutta millaista oli olla Stephen Abbeyn..."


Englanninkielinen alkuteos: The Land of Laughs (1980)

Ulkoasu: Kansi on näyttävä, omaperäinen ja sisältää juttuja joiden merkityksen tietää vastan kirjan luettuaan. Hyvä! Pidin paljon myös siitä, että lukujen alkukirjaimet ovat eläinhahmoja. :) Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2005, suom. Laura Lahdensuu, 279 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Novellikokoelmassaan Taivaalta pudonnut eläintarha Pasi Ilmari Jääskeläinen latoo lukijan eteen pinon todellisuuksia, joista jokainen on jostain kulmasta enemmän tai vähemmän vinksallaan. Junat karkaavat aikatauluista ja ryömivät pois kiskoiltaan, ihmiset luopuvat lihastaan muuttaakseen virtuaaliseen onnelaan, luonnosta täysin vieraantunut ihmiskunta pitää koiria vain myyttisinä olentoina. Sain kirjan luettua jo joskus pari viikkoa sitten mutta siitä kertominen on jäänyt roikkumaan koska on tuntunut siltä, etten osaa pukea lukukokemustani sanoiksi niin hyvin kuin kirja ansaitsisi. Tuskin osaan vieläkään, mutta lienee aika edes yrittää!

30 päivää kirjoja -haasteen yhteydessä mainitsin Jääskeläisen olevan yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka olin lukenut vasta hänen esikoisteoksensa. Se kuitenkin vei mukanaan niin täydellisesti (Ja omaperäisesti!) että uskalsin olla melkoisen varma siitä että pitäisin hänen muustakin tuotannostaan. Paljon. Novellikokoelmalla oli siis suurenpuoleiset odotukset täytettävänään - ja tehtävä tuli suoritettua. Oli siellä pari juttua jotka eivät oikein auenneet, mutta mitä siitä kun ainakin puolet kirjasta on sentään täytetty huikeilla helmillä? Tekisi jo mieli lukea useampi tarina uudelleen. Jääskeläisen vinksahtaneen mielikuvituksekkaiden ideoiden ja surullisiinkin tarinoihin omalaatuista kepeyttä tuovan rennontuntuisen kirjoitustyylin yhdistelmä hipoo täydellisyyttä. Nam. :)

Suurimmat suosikkini novellien joukossa olivat Missä junat kääntyvät ja Alla pinnan Toiseus piilee (Jälkimmäisen pehmeästi kulkeva nimikin soi päässäni varmaan yhden kokonaisen päivän!). Mutta sitä en osaa selittää miksi juuri nämä olivat mielestäni parhaista parhaimmat. Niissä vaan kolahti aivan kaikki ja niiden lukeminen oli suuri nautinto.

Ulkoasu: Tykkään siitäkin - hieno ja kirjaan sopiva! Skannaus ei taaskaan tee oikeutta kannelle koska kiiltävänmustat eläinhahmot eivät erotu. Kansi: Susanna Raunio, KetoDesign.

Kustantaja: Atena 2008, 2. painos, 413 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jääskeläisen nimi on esiintynyt viime aikoina blogeissa niin tiuhaan, että varmasti joku on jo yliannostuksen saaneena päättänyt olla lukematta mieheltä yhtään mitään. Pyydän kuitenkin: tee itsellesi palvelus ja harkitse vielä.

Itse tartuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun koska Reeta Karoliina kehotti uskomaan suosiolla että tämä kannattaa lukea - ja oli niin oikeassa! :) Ihastuin kirjaan saman tien lukemisen aloitettuani, ja marssin kirjakauppaan ostamaan Jääskeläisen uusimman, Harjukaupungin salakäytävät, luettuani tätä ehkä viitisenkymmentä sivua.

Lumikko ja yhdeksän muuta on omaperäinen, mielikuvituksekas, ennalta-arvaamaton, hauska, jännittävä ja täynnä niin pieniä kuin isompiakin juttuja jotka kutkuttavat ajatuksia. Ja vaikka toistan itseäni, on pakko sanoa samaa kuin Carlsonin kohdalla: Aivan mahtavaa tekstiä! Tällä kertaa se mahtavuus syntyy rikkaudesta, leikittelevyydestä sekä jostain, jota turhautuneesti yritän määritellä mutta en osaa.

Tarina sijoittuu Jäniksenselän paikkakunnalle, joka on tullut tunnetuksi rakastetusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta ja tämän perustamasta Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seurasta, jonka yhdeksän jäsentä kuuluvat Suomen arvostetuimpiin nykykirjailijoihin. Pitkän etsimisen jälkeen seuraan saadaan kymmenes jäsen, mikä saa jäsenten pelaaman Pelin alkamaan uudestaan ja vanhat arvoitukset ja salaisuudet selviämään. Juoneen liittyy paljon muutakin, mutta en itse tiennyt kirjasta kovin paljoa lukemaan ryhtyessäni ja se oli hyvä juttu, joten annan mieluummin muidenkin vain hypätä tarinan vietäviksi.

Kirjassa oli paljon asioita joista pidin: vinksahtaneisuus, Peli kaikessa arveluttavuudessaankin, henkilöt (varsinkin Aura Jokinen), kieli, se ettei ikinä tiennyt mitä seuraavan mutkan takana odottaa...ties kuinka pitkään tätä listaa voisi jatkaa. Loistava, upea kirja jonka lukemisen en olisi halunnut päättyvän!!!!!!!

Ensimmäinen lause: Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua.


Kustantaja Atena 2006, 322 s.