Jeffrey Eugenides: Middlesex

Tyttönä kasvanut mutta nyt aikuisena miehenä elävä Cal Stephanides kertoo omaa ja sukunsa runsaana rönsyilevää tarinaa. Siihen lomittuu genetiikkaa, siirtolaisuutta, Detroitin kaupungin ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan muutosta vuosikymmenten kuluessa, identiteetin etsintää, sukupuolen määrittelyn hankaluutta, perinteiden kunnioittamista ja uudistumista, muun muassa.

Middlesex, jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi moderniksi klassikoksi, on ollut lukulistallani suurin piirtein siitä lähtien, kun se vuonna 2003 ilmestyi suomeksi. Oli siis jo korkea aika saada se lopulta luettuakin! Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava hehkuttaa kuinka hyvää kannattaa odottaa, mutta vähän laimeaksi kokemus valitettavasti jäi. En missään nimessä väitä kirjan olevan huono, enkä oikeastaan ole pettynytkään. Calin kertojanääntä oli mukava seurata (vaikka hän välillä harrastikin turhan korkealentoista jaarittelua) ja Eugenides on erittäin onnistuneesti kietonut yhteen monta isoa teemaa, joita omalta osaltaan ilmentävät muutamat toistuvat yksityiskohdat, kuten Desdemonan silkkiäistoukat. Mutta kun tarina ei vain missään vaiheessa sytyttänyt sillä tavalla, että se olisi lopulta tuntunut koko suuren läpi luetun sivumäärän arvoiselta. Vähän tasapaksukin lukukokemus oli - koko juttu oli kiinnostavuudeltaan samaa tasoa alusta loppuun, ilman että tunsin koskaan tulleeni minkäänlaiseen huippukohtaan. "Uudelleensyntymän" jälkeiselle Calille olisi voinut antaa selvästi enemmän tilaa, hänestä olisi ollut mielenkiintoista lukea!


Siis: arvostan, mutta ei vaan ihan osunut. Lainattavaksi löytyisi varmasti monenlaisia isoja asioita käsitteleviä kohtia, mutta parhaiten jäi silti mieleen tämä jossa Cal harmittelee kielestä puuttuvia sanoja:

"Minä haluaisin saada käyttööni monimutkaisia tunteiden yhdistelmiä, sellaisia saksalaistyylisiä juna-autohäkkyröitä kuin vaikkapa 'onnen tunne, joka liittyy katastrofiin'. Tai 'pettymys, joka seuraa, kun on vuoteessa unelmiensa henkilön kanssa'. Haluaisin kertoa, miten 'perheenjäsenten ikääntymisen aiheuttama kuolevaisuuden tunne' liittyy 'keski-iässä alkavaan inhoon peilejä kohtaan'. Tahtoisin saada sanan, joka kuvaa 'menestymättömien ravintoloiden herättämää alakuloisuutta' ja sanan, joka kuvaa 'hilpeyttä, kun hotellihuoneessa on minibaari'."

Ensimmäinen lause: Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Englanninkielinen alkuteos: Middlesex (2002)

Ulkoasu: Kansi on kaunis, ja krookus niin täydellisen sopiva. Kansi: Arja Reponen, kannen kuva (yksityiskohta): Crocuses, Iris and Lily, Basil Baker 1613.

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2003), 773 s.  

Alan Drew: Vesipuutarhat

Maanjäristys yhdistää odottamatta turkkilaisen kurdin Sinanin ja amerikkalaisen Marcusin perheet. Sinan jää Marcusille suureen kiitollisuudenvelkaan, mutta sitä hän ei silti voi hyväksyä että hänen 15-vuotias tyttärensä İrem ihastuu Marcusin poikaan Dylaniin.

Vesipuutarhat kertoo kulttuurien kohtaamisesta, vapaudenkaipuusta ja perinteiden painosta, naisen asemasta, rakastamisen vaikeudesta, peruuttamattomista virheistä ja siitä, kuinka suurta rohkeutta ympäröivää todellisuutta vastaan toimiminen saattaa vaatia.

Sinania repivät eri suuntiin halu suoda tyttärelle onni mutta turvata perheen kunnia ja pojan tulevaisuus, kiitollisuudenvelka ja riippuvuus avustustyöntekijöistä jotka ruokkivat hänen perheensä sekä luoteihin kuolleen isän perinnöksi jättämä amerikkalaisviha. İrem taas haluaa jotain muuta kuin nykyisen elämänsä; ei enää loputtomia sääntöjen sävyttämiä päiviä hämärässä keittiössä. Hän rakastaa kyllä pikkuveljeään İsmailia mutta on katkera vanhemmilleen joilta ei tunne koskaan saaneensa yhtä paljon huomiota. Veljen ympärileikkauksen kunniaksikin järjestettiin suuri juhla, mutta kun İremistä tuli nainen, hän sai muutaman kiireisesti kuiskatun neuvon kylpyhuoneessa äidiltään Nilüferiltä ja käskyn peittää hiuksensa huivilla. Hän kaipaa osoitusta isänsä rakkaudesta ja Sinan haluaisi sellaisen antaakin, mutta ei osaa. Kun hän aikoo avata suunsa sanoakseen jotain tyttärelleen, sanat eivät tunnukaan enää tavoittavan hänen mielessään ollutta ajatusta, ja lopulta ristiriidat saavat hänet päätymään vaikeaan ratkaisuun.

Kirja imaisi nopeasti mukaansa ja luinkin sen vuorokauden kuluessa. Aloitettuani huomasin olleenikin kunnollisen "lukuromaanimaisen" tarinan kaipuussa, johon tämä vastasi oikein hyvin. Alan Drew kertoo sujuvasti ja luo henkilöitä taitavasti ja uskottavasti. Hyvä kirja, josta kuitenkin puuttuu jokin viimeinen pikku kipinä joka saisi tarinan erottumaan kunnolla muiden kaltaistensa joukosta.

Ensimmäinen lause: Istanbulista Gölcükiin lähtevälle lautalle oli niin kova tungos, että Sinan kadotti poikansa.

Englanninkielinen alkuteos: Gardens of Water (2008)

Ulkoasu: Pidän kannesta: Ensin katse kiinnittyy leppoisaan kuvaan vedessä astelevista lapsista, ennen liikkumistaan kohti taustalla näkyvää sotkua. Kannen kuva: Gettyimages.

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), suom. Satu Leveelahti, 391 s.

Jason Goodwin: Käärmekivi

Käärmekivi jatkaa Janitsaaripuun aloittamaa historiallista dekkarisarjaa istanbulilaisen Yashimin, sulttaanin luottoeunukin tutkimuksista. Vuonna 1838 sulttaani makaa kuolemaisillaan uudessa palatsissaan, ja kaupunki odottaa mitä tulee tapahtumaan. Alkaa paljastua outoja murhia, ja Yashimkin joutuu epäillyksi yhdestä, päätyen selvittämään asiaa itsekin kilpaillen aikaa vastaan.

Istanbul vaikuttaa kaikkine kurjuuksineenkin edelleen yhtä kiehtovalta ja houkuttelevalta kuin Janitsaaripuuta lukiessani. Goodwin luo kaupungista rikkaan kuvan historioineen, monine kansallisuuksineen ja perinteiden ja länsimaistumisen välisine ristiriitoineen. Henkilötkin ovat riemastuttavia. Niin Yashim itse kuin hänen ystävänsäkin: tapahtumahetkellä olemattoman Puolan valtion suurlähettiläs Palewski, sulttaanin äiti validé ja drag queen Preen.

Nautin siis tunnelmasta, mutta itse tarina jäi aika etäiseksi, enkä oikeastaan olisi osannut edes heti kirjan suljettuani selittää mistä juonessa olikaan kysymys, vielä vähemmän nyt viikkoa myöhemmin. Luin tätä kyllä pitkähkön aikaa, pienissä pätkissä ja usein lievästi univajeisena, joten osittain sekavat mielikuvat menevät omaan piikkiin, mutta oli siihen syytä kirjassakin.

Ainakin sarjan ensimmäiseen osaan kannattaa kyllä tutustua jos historialliset dekkarit kiinnostavat! Goodwinin kirjoissa on omanlaistaan tyylikkyyttä. Täytyy kuitenkin varoittaa, ettei näitä kumpaakaan kannata lukea nälkäisenä, sillä Yashim tekee ihan liian hyvältä kuulostavaa ruokaa. Usein! :)

Ensimmäinen lause: Ääni oli matala ja karhea, se kuului hänen takaansa iltahämärän laskeutuessa.


Englanninkielinen alkuteos: The Snake Stone (2007)


Kustantaja Karisto, suom. Pekka Tuomisto, 338 s.

Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen

Haa! Sain kuin sainkin luettua tämän loppuun! :) Kirja on siis lojunut pahasti keskeneräisenä kesäkuun lopulta asti; välillä se oli kuukauden pakkolomalla kirjastolainojen eräpäivien pukatessa päälle, välillä se jäi vain muiden lukemisten jalkoihin koska ei oikein meinannut vetää mukanaan. Kunnes viime viikolla sain jonkin äkillisen inspiraation sen lukemiseen ja hoidin homman loppuun.

Nimeni on Punainen on kirja, jossa ei toisinaan tunnu tapahtuvan juuri mitään, mutta joka sisältää paljon.

Se sijoittuu Istanbuliin vuonna 1591. Sulttaani teettää Venetsian dogelle lahjaksi kirjaa joka on kuvitettu länsimaiseen tyyliin islamilaisen miniatyyritaiteen perinteiden vastaisesti, eikä ajatus sellaisen hankkeen mahdollisesta jumalanpilkasta miellytä edes kaikkia sen toteuttajia. Kirjan tekoa johtaa Enoksi kutsuttu mies, joka on värvännyt sen kuvien maalaamiseen neljä sulttaanin ateljeen miniatyristimestaria. Yksi heistä kuitenkin murhataan, ja murhaajan epäillään olevan joku kolmesta muusta maalarista.

Kaupunkiin palaa kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen Kara, Enon tyttären Şeküren nuoruudenrakastettu, joka alkaa Enon pyynnöstä selvittää murhaa. Jos hän onnistuu, hän ehkä saa kauniin Şeküren omakseen. Tämän mies on lähtenyt neljä vuotta sitten sotaan eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen, minkä vuoksi Şeküre on muuttanut kahden poikansa kanssa takaisin isänsä luo.

Kerrontaratkaisu on kätevä ja toimii hienosti. Tarinaa vievät vuorotellen eteenpäin lähes kaikki sen henkilöt sekä myös elottomat kuvat. Usein kertoja vaihtuu kesken kohtauksen, keikauttaen näkökulman sujuvasti toisaalle. Kaikilla on oma äänensä, mutta joukosta erottuu varsinkin kirpakka Şeküre.

Kirja on rikas historiasta ja vanhoista tarinoista sekä myös tapahtuma-aikansa elämästä. Ja varsinkin miniatyyritaiteesta. Sen perinteistä, maalarien sielunmaisemasta, muutoksen ja uudistusten uhasta, kaikesta. Kuvista, joille elämänsä antaneet kunnioitetuimmat mestarit palkittiin vanhoina Jumalan lahjoittamalla sokeudella.

Jos kulutan kirjan lukemiseen aikaa kuukausikaupalla, on ehkä arvattavissa ettei se ole ihan mikään uusi suosikkini. Pitkästyin välillä vahvastikin liian hitaaseen tempoon. Mutta silti kokonaisuus on upea; nyt jälkeenpäin vasta tajuan kuinka upea!

Ensimmäinen lause: Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla.


Turkinkielinen alkuteos: Benim Adım Kırmızı (1998)


Kustantaja Tammi 2007, 5. painos (1. painos 2000), suom. Tuula Kojo, 584 s.

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa

Olen katsellut kirjakaupoissa usein himoiten valokuvakirjoja, joissa kaikki muu on hienoa paitsi hintalappu. Joten kun näin upean Kauniiden hevosten maan hyvinkin kohtuullisessa tarjouksessa, tartuin nopsasti kiinni! :)

Ritva Kovalainen on valokuvannut Turkin Kappadokian karunkauniita maisemia ja siellä eläviä ihmisiä. Kuvissa näkyy pehmeään vulkaaniseen tuffimaahan kaiverrettuja ihmisasumuksia uskomattomissa paikoissa, lampaita laiduntamassa laajoilla ylängöillä, arkisia puuhia, varhaisten kristittyjen luolakirkkoihinsa maalaamia pyhimyksenkuvia, vuoria ja kukkuloita erikoisine pinnanmuotoineen. Mieleenpainuvimpia olivat yksittäisten ihmisten muotokuvat.

Kuvien lomassa on myös runoja, joita ensin luulin paikallisiksi mutta jotka ilmeisesti ovatkin Kovalaisen omia. Niin runot kuin kuvatkin luovat kirjaa selaillessa tunteen siitä, että aika on pysähtynyt. Tuula Sakaranaho on kirjoittanut kirjaan myös kuvia taustoittavan Kappadokian esittelyn, mutta muuten kuvien annetaan puhua puolestaan turhia selittelemättä.

Tätä kirjaa tulen varmasti katselemaan vielä monta monta kertaa uudelleen. Kirjan nimi, ja ilmeisesti alueen kutsumanimi Kauniiden hevosten maa jäi kyllä sikäli arvoitukseksi, että kirjassa hevosia ei juurikaan näkynyt eikä mainittu.

Kustantaja LIKE 2005, tekstien engl. käännökset Mark Waller, Susanne Ådahl, 171 s.