Baskimaan murhat -dekkaritrilogian avausosassa Baztanin laaksoa piinaa sarjamurhaaja joka valitsee uhreikseen teinityttöjä ja jättää heidät metsään rituaalinomaisesti aseteltuina. Jotkut puhuvat sen olevan peräti itse basajaun, metsän myyttinen vartija. Tapauksen tutkinnan saa johdettavakseen konstaapeli Amaia Salazar, ja se taas ei miellytä kaikkia hänen miespuolisia kollegojaan.
Amaia joutuu vastentahtoisesti palaamaan tutkinnan vuoksi kotikyläänsä, käymään taas läpi samoja vanhoja erimielisyyksiä sisartensa kanssa ja kohtaamaan myös viimein tapahtuman jonka hän on lapsena työntänyt pois muististaan. Murhajuoneen sekoittuukin paljon Amaian perheasioiden selvittelyä. Vai liittyvätkö asiat jopa toisiinsa?
Redondo heittää sekaan myös mytologiaa, joka onkin varsin mukava mauste. Näkymätön vartija on kyllä melko vakuuttava paketti jossa yhdistyvät erilaiset teemat, ja juoni vie sopivan reippaasti eteenpäin, mutta niin ihastunut en ole että tuntisin erityistä tarvetta lukea sarjan muita osia. Lievä nihkeys taitaa mennä aika suurelta osin sen piikkiin että lukiessani ajattelin etten nyt vaan oikein jaksaisi näitä ihmisiä. Kenenkään muun kuin Amaian tekemiset eivät ihan hirvittävästi kiinnostaneet, eivätkä hänenkään niin paljoa että sillä olisi kuitattu kaikki ne muut. Mutta haa, arvasinpas murhaajan. :)
Ensimmäinen lause: Ainhoa Elizasu oli basajaunin toinen uhri, vaikka tytön kuolinhetkellä lehdistö ei vielä tappajaa tällä nimellä kutsunutkaan.
Espanjankielinen alkuteos: El guardián invisible (2013)
Suomentanut Sari Selander
Kustantaja Gummerus 2015, 397 s.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espanja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espanja. Näytä kaikki tekstit
tiistai 24. toukokuuta 2016
lauantai 28. helmikuuta 2015
Taina Latvala: Välimatka
Synkkylän kylä on fiktiivinen mutta sijaitsee selvästikin tässä aika lähellä, jossain päin Lapuaa. Sieltä on kotoisin Taina Latvalan romaanin kertoja, nuori nainen. Isosisko, joka jo rippikuvassa näytti vanhemmalta ja tietävämmältä kuin kertoja omassaan, asuu perheensä kanssa Helsingissä ja merillä kulkenut isä on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Kotiseudulla ovat jäljellä Seinäjoen Suurmarkettiin töihin jämähtänyt kertoja, äiti jonka aviomiehen kohtalosta kyläläisillä on omat teoriansa ja paappa joka hidastuneiden askeltensa ja muistinsa kanssa yrittää pärjätä omassa talossaan.
Äidin 60-vuotispäivän lähestyessä tyttäret ostavat lahjaksi matkan Teneriffalle, mutta ei tätä sinne niin vain saada. Mitä sinne ny lähtis, yksin vielä, parempi pysyä kotona ja katsoa olympialaisia. Kertoja päätyy seuraksi matkalle jonka aikana edellisen sukupolven salaamat asiat selviävät, välit ensin rakoilevat ja sitten puhdistuvat ja oikea, itsenäinen aikuisuus tekee tuloaan.
Tässähän tietysti lämmitti kovasti kotoisa murre! Leviää pohojalaasta esiintyy dialogissa, lähinnä äidin repliikeissä, ja kerronnan väliin ripotelluissa, äidin äänellä puhutuissa pienissä muistelmamonologeissa. Harvoin tunnen erityistä halua lukea kirjaa ääneen, mutta noiden muistelmapätkien rytmi houkutti mukaansa niin että oli ihan pakko kokeilla. Ja loistavastihan ne suuhun sopivat!
"Kahareksantoistavuatiaana mä pääsin Hilikan kenkäkauppahan töihin. Mä olin hoikka ku elämänlanka ja mulla oli vaalia polokkatukka. Palijo oli luaja mulle suanu muttei laskupäätä. Heti, jos Hilikan silimä vältti, mä räknäsin vaihtorahat sormiilla.
Yhtenä keskiviikkona kauppahan pöllähti poika, joka oli komia ku asema ja pitkä niinku pirjakanpussi. Sillä oli Piitlesin poikia matkiva hiustyyli ja vanahuuttansa nauravat kengänkärijet. Se kiärteli hyllyjen välis muina miähinä ja kysyy, notta mikäs tämä tälläänen kylä on, johona ei näy ristin sialua. Se oli itte kotoosin Lappajärveltä ja oli olevinansa niinku Euroopan omistaja.
Mä sanoon, että tämä on Synkkylä ja täälä on viissataayhyreksän asukasta." (s. 45)
Murteen lisäksi nautin Latvalan tekstin tyylistä ja monista sanankäänteistä muutenkin. Äiti laittaa lapaset patterille, kuten on tehnyt "siitä saakka, kun minulla on ollut sormet". Hotellihuoneessa "tuoksuvat puhtaat lakanat ja vieraan maan saippua, seiniin imeytyneet huolettomat päivät".
Vaan eipä tarinakaan onneksi häviä kielelle. Heti kirjan suljettuani en sitä vielä kunnolla tajunnut, mutta muutaman päivän odottelu ennen blogiin kirjoittamista on tehnyt hyvää. Kyllä siellä rivien välissä asiaa riittää, varsinkin monivuotista surua jossa koko elämä hiljalleen hautuu. Välimatkojakin on monenlaisia; aikojen, paikkojen ja ihmisten välisiä, lyhyempiä ja pitempiä, ja välillä, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi, päästään käännekohtaan ja voidaan katsoa asioita uusin silmin. Lopulta olen tullut siihen tulokseen että tämä on oikeastaan hyvinkin hieno kirja.
Ensimmäinen lause: Airan portti oli jääny auki niinku se olis härän erestä lähteny.
Ulkoasu: Kansi ei ole ihan sellainen että se mua erityisesti houkuttelisi, mutta olen oppinut pitämään siitäkin kun sitä nyt olen katsellut! Päällys: Anna Makkonen, kannen kuva: Stuart Hercher/Arcangel/Fennopress.
Kustantaja WSOY 2012, 252 s.
Äidin 60-vuotispäivän lähestyessä tyttäret ostavat lahjaksi matkan Teneriffalle, mutta ei tätä sinne niin vain saada. Mitä sinne ny lähtis, yksin vielä, parempi pysyä kotona ja katsoa olympialaisia. Kertoja päätyy seuraksi matkalle jonka aikana edellisen sukupolven salaamat asiat selviävät, välit ensin rakoilevat ja sitten puhdistuvat ja oikea, itsenäinen aikuisuus tekee tuloaan.
Tässähän tietysti lämmitti kovasti kotoisa murre! Leviää pohojalaasta esiintyy dialogissa, lähinnä äidin repliikeissä, ja kerronnan väliin ripotelluissa, äidin äänellä puhutuissa pienissä muistelmamonologeissa. Harvoin tunnen erityistä halua lukea kirjaa ääneen, mutta noiden muistelmapätkien rytmi houkutti mukaansa niin että oli ihan pakko kokeilla. Ja loistavastihan ne suuhun sopivat!
"Kahareksantoistavuatiaana mä pääsin Hilikan kenkäkauppahan töihin. Mä olin hoikka ku elämänlanka ja mulla oli vaalia polokkatukka. Palijo oli luaja mulle suanu muttei laskupäätä. Heti, jos Hilikan silimä vältti, mä räknäsin vaihtorahat sormiilla.
Yhtenä keskiviikkona kauppahan pöllähti poika, joka oli komia ku asema ja pitkä niinku pirjakanpussi. Sillä oli Piitlesin poikia matkiva hiustyyli ja vanahuuttansa nauravat kengänkärijet. Se kiärteli hyllyjen välis muina miähinä ja kysyy, notta mikäs tämä tälläänen kylä on, johona ei näy ristin sialua. Se oli itte kotoosin Lappajärveltä ja oli olevinansa niinku Euroopan omistaja.
Mä sanoon, että tämä on Synkkylä ja täälä on viissataayhyreksän asukasta." (s. 45)
Murteen lisäksi nautin Latvalan tekstin tyylistä ja monista sanankäänteistä muutenkin. Äiti laittaa lapaset patterille, kuten on tehnyt "siitä saakka, kun minulla on ollut sormet". Hotellihuoneessa "tuoksuvat puhtaat lakanat ja vieraan maan saippua, seiniin imeytyneet huolettomat päivät".
Vaan eipä tarinakaan onneksi häviä kielelle. Heti kirjan suljettuani en sitä vielä kunnolla tajunnut, mutta muutaman päivän odottelu ennen blogiin kirjoittamista on tehnyt hyvää. Kyllä siellä rivien välissä asiaa riittää, varsinkin monivuotista surua jossa koko elämä hiljalleen hautuu. Välimatkojakin on monenlaisia; aikojen, paikkojen ja ihmisten välisiä, lyhyempiä ja pitempiä, ja välillä, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi, päästään käännekohtaan ja voidaan katsoa asioita uusin silmin. Lopulta olen tullut siihen tulokseen että tämä on oikeastaan hyvinkin hieno kirja.
Ensimmäinen lause: Airan portti oli jääny auki niinku se olis härän erestä lähteny.
Ulkoasu: Kansi ei ole ihan sellainen että se mua erityisesti houkuttelisi, mutta olen oppinut pitämään siitäkin kun sitä nyt olen katsellut! Päällys: Anna Makkonen, kannen kuva: Stuart Hercher/Arcangel/Fennopress.
Kustantaja WSOY 2012, 252 s.
maanantai 29. syyskuuta 2014
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Semperejen kirjakauppaan ilmaantuu uhkaava hahmo, joka ostaa yhden kaupan kalleimmista kirjoista ja omistaa sen Semperejen ystävälle Fermín Romero de Torresille, "joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen". Otettuaan asian esille Daniel saa kuulla totuuden Fermínin karuista vankila-ajoista ja samalla uutta tietoa omankin perheensä menneisyydestä.
Tuttu Barcelonan maagisuus kyllä kuiskii taustalla, mutta muuten tästä jäi puoliheppoinen välityön maku. Tuulen varjon ja Enkelipelin jännitys ja mystisyyden tuntu ovat kateissa, ja juonikin olisi kaivannut lisää jäntevyyttä. Nyt kokonaisuudesta jäi vähän hajanainen vaikutelma. Se oli kyllä mukavaa, että eri osista tuttujen henkilöiden välille punottiin lisää yhteyksiä, joten toisaalta koko sarjaa ajatellen paketti meni entistä paremmin kasaan. Taivasten vanki tuntuikin olevan pohjustusta päätösosaa varten, ja sitä kyllä odottelen mielenkiinnolla. Asiaan sen tarkemmin perehtymättä kuvittelin, että viime vuonna suomeksi ilmestynyt Marina olisi jo se neljäs osa, mutta sehän onkin yksi Ruiz Zafónin ennen tätä sarjaa kirjoittamista nuortenkirjoista. Se päätösosa ei kai ole ilmestynyt vielä espanjaksikaan.
Joskus tulevaisuudessa täytyy kyllä lukea koko juttu vielä alusta asti uudelleen. Nyt nimittäin huomasin, että vaikka tunnelma onkin vahvana mielessä, en juuri lainkaan muista mitä kahdessa ensimmäisessä oikeastaan tapahtui.
Ensimmäinen lause: Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena.
Espanjankielinen alkuteos: El prisionero del cielo (2011)
Ulkoasu: Kauniin seepiainen kansi tässäkin osassa! Alkup. kannen suunn.: Compañía.
Suomentanut Antero Tiittula
Kustantaja Otava 2012, 332 s.
Tuttu Barcelonan maagisuus kyllä kuiskii taustalla, mutta muuten tästä jäi puoliheppoinen välityön maku. Tuulen varjon ja Enkelipelin jännitys ja mystisyyden tuntu ovat kateissa, ja juonikin olisi kaivannut lisää jäntevyyttä. Nyt kokonaisuudesta jäi vähän hajanainen vaikutelma. Se oli kyllä mukavaa, että eri osista tuttujen henkilöiden välille punottiin lisää yhteyksiä, joten toisaalta koko sarjaa ajatellen paketti meni entistä paremmin kasaan. Taivasten vanki tuntuikin olevan pohjustusta päätösosaa varten, ja sitä kyllä odottelen mielenkiinnolla. Asiaan sen tarkemmin perehtymättä kuvittelin, että viime vuonna suomeksi ilmestynyt Marina olisi jo se neljäs osa, mutta sehän onkin yksi Ruiz Zafónin ennen tätä sarjaa kirjoittamista nuortenkirjoista. Se päätösosa ei kai ole ilmestynyt vielä espanjaksikaan.
Joskus tulevaisuudessa täytyy kyllä lukea koko juttu vielä alusta asti uudelleen. Nyt nimittäin huomasin, että vaikka tunnelma onkin vahvana mielessä, en juuri lainkaan muista mitä kahdessa ensimmäisessä oikeastaan tapahtui.
Ensimmäinen lause: Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena.
Espanjankielinen alkuteos: El prisionero del cielo (2011)
Ulkoasu: Kauniin seepiainen kansi tässäkin osassa! Alkup. kannen suunn.: Compañía.
Suomentanut Antero Tiittula
Kustantaja Otava 2012, 332 s.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Marokkolainen Rashid kamppailee elättääkseen vaimonsa ja sairastelevan pienen tyttärensä. Kun työpaikka menee alta, vaihtoehdot ovat vähissä; Rashid taipuu viimein ystävänsä suostutteluun ja matkustaa tämän mukana Eurooppaan yli öisen meren, laittomaksi siirtolaiseksi, etsimään mitä tahansa työtä jolla saisi rahaa kotiin lähetettäväksi. Espanjan vihannestarhoilla kaivataan halpoja käsipareja mutta ihmisarvoa siellä ei Rashidille ja hänen kohtalotovereilleen ole tarjolla.
Sosiaaliantropologi Marko Juntunen kirjoittaa esipuheessaan: "Tämän teoksen tarina ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta." Niinhän niitä varmasti on, ja se tosiasia ahdistaa, surettaa ja tuntuu kouristuksena vatsanpohjassa, kun sitä ajattelee. Ville Tietäväinen on tehnyt upean ja tärkeän työn nostaessaan noiden minkä tahansa paremman elämän etsijöiden äänen kuuluviin. Muistelen jonkun muunkin sanoneen tästä blogatessaan, ettei enää koskaan osta espanjalaisia tomaatteja, enkä minäkään ehkä enää ikinä voi olla muistamatta Rashidia kun sellaisia kaupassa näen.
Ulkoasu: Kun nyt lukemisen jälkeen tiedän, mihin tilanteeseen kansikuva viittaa, se näyttää entistä vaikuttavammalta.
Kustantaja WSOY 2011, 216 s.
Sosiaaliantropologi Marko Juntunen kirjoittaa esipuheessaan: "Tämän teoksen tarina ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta." Niinhän niitä varmasti on, ja se tosiasia ahdistaa, surettaa ja tuntuu kouristuksena vatsanpohjassa, kun sitä ajattelee. Ville Tietäväinen on tehnyt upean ja tärkeän työn nostaessaan noiden minkä tahansa paremman elämän etsijöiden äänen kuuluviin. Muistelen jonkun muunkin sanoneen tästä blogatessaan, ettei enää koskaan osta espanjalaisia tomaatteja, enkä minäkään ehkä enää ikinä voi olla muistamatta Rashidia kun sellaisia kaupassa näen.
Ulkoasu: Kun nyt lukemisen jälkeen tiedän, mihin tilanteeseen kansikuva viittaa, se näyttää entistä vaikuttavammalta.
Kustantaja WSOY 2011, 216 s.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Nuori kirjailijalupaus, jännityskertomuksia tehtaileva David Martín saa tarjouksen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta. Corelli on mies jolla on nälkäisen suden hymy, ja hän lupaa palkita Davidin sillä mitä tämä eniten haluaa, jos itse saa tältä tarvitsemansa.
Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.
Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)
Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.
Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)
Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.
Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)
Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.
Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.
Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)
Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.
Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)
Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.
Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)
Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kirjakauppiasisä vie vuonna 1945 10-vuotiaan Danielin vierailulle Barcelonan vanhassa kaupungissa sijaitsevalle, salatulle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Siellä Danielin käteen osuu Tuulen varjo, kirja joka tuntuu odottaneen juuri häntä siellä vuosikaudet. Sen salaperäisen kirjoittajan, Julián Caraxin, kerrotaan kuolleen epämääräisissä olosuhteissa ja Danielin hallussa oleva kirja on ainut olemassa oleva kappale - muut on poltettu. Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Daniel selvittää Caraxin elämän vaiheita, ja kirjailijan tarina alkaa toistua hänen omassakin elämässään.
Takakannessa mainitaan Tuulen varjon olevan jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina. Pitää paikkansa, mutta itse koin sen olevan ennen kaikkea tarina mysteeristä ja sen selviämisestä - mikä johtuu kenties siitä, että satun rakastamaan mysteereitä. :) Vaan oli määritelmä mikä vain, niin erittäin hyvä ja mukaansatempaava kirja ainakin on!
Tarinan itsensä lisäksi kiehtovaa on sitä ja kaupunkia ympäröivä maaginen tunnelma. Barcelona on kuin yksi päähenkilö muiden joukossa. Toisinaan mainitaan kirjailijoiden kirjoittaneen rakkaudentunnustuksia kotikaupungeilleen, mutta mahtaako Ruiz Zafónin kohdalla olla kyse viha-rakkaussuhteesta?
Jacinta tiesi ensi päivästä asti, että se kaupunki oli nainen, julma ja turhamainen, ja oppi pelkäämään sitä ja väistämään sen katsetta.
Ennen lukemista mietin, että jos pidän tästä, haluanko lukea ristiriitaisia mielipiteitä herättänyttä Enkelipeliä, koska vaarana on lässähtävä pettymys samaan maailmaan palaamisen sijaan. No, tuskin maltan vastustaa kiusausta kuitenkaan. Parasta pitää vain odotukset matalina etten ainakaan tipu kovin korkealta! :)
Ensimmäinen lause: Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.
Espanjankielinen alkuteos: La Sombra del Viento (2001)
Kustantaja Loisto/Otava 2007, 7. painos (1. painos 2004), suom. Tarja Härkönen, 647 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




