maanantai 28. helmikuuta 2011

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin minihaasteen ensimmäistä osaa varten Alice Munron Kerjäläistytön. Tämä kertomuskokoelma on uskoakseni romaanimaisuudessaan vähän epätyypillinen Munron teos, eikä tainnut ainakaan omalla kohdallani olla paras mahdollinen vaihtoehto kirjailijaan tutustumiseen. Mutta tämän olin tullut hankkineeksi hyllyyni, ja senpä vuoksi tämän nyt myös luin.

Kaikki tarinat kertovat Rosesta, joka kasvaa Hanrattyn pikkukaupungin köyhemmässä puoliskossa ja päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen näyttelijäksi ja tv-tähdeksi, pysyen sydämessään kerjäläistyttönä jonka elämässä ei ole oikein mitään selkeää kiintopistettä. Kirja häilyy jossain novellikokoelman ja romaanin rajamailla: kaikki tarinat kertovat kyllä selkeästi oman kokonaisuutensa ja varmasti ne osittain toimisivat yksittäisinäkin, mutta luulen että ne kuitenkin jäisivät aika orvoiksi ilman muita siinä ympärillä.

Munro osaa kirjoittaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ihmisten tekojen vaikuttimet on huomioitu tarkkanäköisesti ja tyylikkäästi, heidän suhteensa kuvattu hienovireisesti. Teksti kulkee sujuvasti. Mutta ongelmaksi muodostui se, että Rose jäi minulle liian etäiseksi - ja koska en ollut tosissani kiinnostunut hänen kohtalostaan, koko tarinan hohto himmeni. Perinteisempi novellikokoelma olisi ollut siinä mielessä parempi luettava, että mahdollisen epäkiinnostavan henkilön tai kertomuksen jälkeen olisin päässyt siirtymään seuraavaan, mutta nyt sitä mahdollisuutta ei ollut.

En siis rakastunut Munroon ainakaan vielä ensilukemalla, harmillista kyllä, mutta ihan näin helpolla en aio luovuttaa vaan lukea myöhemmin jotain muuta. Varsinkin tuorein suomennos Liian paljon onnea kiinnostaa blogiarvioiden perusteella kovasti!

Englanninkielinen alkuteos: The Beggar Maid (1977) (ilm. ensin nimellä Who Do You Think You Are?)

Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1985), suom. Kristiina Rikman, 259 s.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

The Gorgeous Blogger

Jälleen saan nöyrästi kiittää blogipalkinnosta, siis kiitos Amma! :)



The Gorgeous Blogger -palkinnon kanssa samassa paketissa tulee muutama blogin kirjoittamiseen liittyvä kysymys:

1) Milloin aloitit blogisi?

Huhtikuussa 2009.

2) Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Kirjoja, kirjoja, kirjoja - hyvin satunnaisesti vähän jotain muuta. :)

3) Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?

Hmm, kai se jokaisen oma tyyli tekee itse kunkin blogista erityisen. Kenties kirjavalintani ovat myös välillä erityisen sekalaisia! :)

4) Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Kirjoista juttelemisen kaipuu! Löysin tieni kirjablogien lukijaksi pari vuotta sitten ja ihmettelin, miksi en ollut tajunnut etsiä sellaisia aiemmin. Aika pian sitten alkoi tuntua siltä että omakin blogi olisi kiva juttu.

5) Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

No, olisi tietysti kiva jos ehtisin kirjoittaa vähän nykyistä useammin (ja jos ehtisin lukea enemmän, niin että olisi enemmän kirjoitettavaakin :D), mutta tähän nyt täytyy tyytyä. Ja kirjoista voisi tietysti kertoa vähän pitemmästi!

Palkinto lähtee eteenpäin
Laurenille sekä
peikkoneidolle olkaa hyvät!

perjantai 25. helmikuuta 2011

Minihaaste 2/11: Latinalainen Amerikka

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on tarkoituksena lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Luettuasi kirjan kerro mielipiteesi siitä joko omassa blogissasi tai tämän postauksen kommenteissa. Jos päädyt jättämään valisemasi kirjan kesken, kerro toki siitäkin! Voit osallistua niin kauno- kuin tietokirjallakin, samoin äänikirjalla. Tervetuloa mukaan! :)

Ja sitten siihen tämänkertaiseen aiheeseen. Vaikka ehkä kuvittelenkin lukevani kirjoja sieltä sun täältä ympäri maailmaa, saattaa hyvinkin isoja alueita jäädä puolivahingossa lähes huomiotta. Tuskin olen ainoa jolle näin käy! Eräs alue joka ei ihan kauheasti tunnu olevan esillä, on Latinalainen Amerikka, ja sen halusinkin valita maalis-huhtikuun haasteen teemaksi.

Voit lukea
  • kirjan latinalaisamerikkalaiselta kirjailijalta*
  • aluetta tavalla tai toisella käsittelevän tietokirjan
  • tai vaikka matkakirjan!
*hyväksytään niin muualta ko. alueelle muuttaneet, kuin nekin joilla on latinalaisamerikkalaiset sukujuuret mutta asuvat muualla :)

Löysin alueen suomennetusta kaunokirjallisuudesta tällaisen listan, jolla on kiinnostavia nimiä sen verran monta että en tiedä pystynkö tyytymään yhteen! :)

Tervetuloa siis mukaan - ja vinkatkaa jos olette lukeneet jonkin hyvän, aiheeseen sopivan kirjan!

lauantai 19. helmikuuta 2011

Shane Jones: Light Boxes

Light Boxes vaikuttaa jo ulkoasunsa vuoksi hyvin herkulliselta: pikkuinen kirja, jonka sivuilta paljastuu lyhyitä lukuja - toisinaan sivulla on vain yksi lause - joiden fonttikoko välillä vaihtelee, ja joiden väliin on silloin tällöin sijoitettu listoja milloin mistäkin.

Ja ulkoasu tuntuu olevan sopusoinnussa mielikuvitusta kutkuttavan alkuasetelman kanssa: Nimettömässä, aiemmin onnellisessa pikkukaupungissa talvi on kestänyt jo yli kolmesataa päivää. Metsässä kaupungin ulkopuolella asuu itse Helmikuu, seuranaan tyttö joka tuoksuu hunajalta ja savulta. Helmikuu on kieltänyt kaiken lentämisen: leijat eivät nouse ilmaan, ja linnutkin vain istuvat puissa. Lapsia on alkanut kadota.

Kerronta ei varsinaisesti seuraa suoraviivaista juonta vaan poimii tarinasta palasia, kronologisesti kylläkin. Asioita ei juuri selitetä eikä henkilöitäkään esitellä vaan hypätään suoraan mukaan heidän tekemisiinsä. Kaikki tämä sai kirjan tuntumaan aluksi melko sekavalta, mutta tunne hälveni onneksi jo muutamien sivujen jälkeen, kunhan sain selkoa esimerkiksi päähenkilö Thaddeuksen perhesuhteista - ja ylipäätään siitä että Thaddeus on päähenkilö - ja pääsin mukaan tapahtumien kummallisuuteen. Kunhan vauhtiin pääsee, niin kerrontatapa sopii tarinaan erinomaisesti.

Light Boxes on lumoavan maaginen ja siinä voi tapahtua mitä tahansa. Joihinkin käänteisiin petyin ihan pikkuisen, enkä olisi pistänyt pahakseni vaikka outoutta olisi ollut ihan vähän vähemmän, mutta pidin kyllä kirjasta kovasti. Se on sekä kaunis, surullinen että paikoitellen myös julma ja raaka, mutta ennen kaikkea kiehtovan omaperäinen!

Ensimmäinen lause: We sat on the hill.


Kustantaja Hamish Hamilton 2010 (alkuteos 2009 USA), 168 s.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Emily Brontë: Humiseva harju

Intohimoinen tarina 1800-luvun alusta: ottopojan ja kartanon tyttären täyttymätön rakkaus johtaa seuraavaan sukupolveen yltävään koston kierteeseen.

Emily Brontë ei hienostele, vaan antaa kiihkeiden tunteiden vyöryä lukijan ylle: vihan ja raivon, pelon, hätäännyksen ja kuoleman yli yltävän pakonomaisen rakkauden. Tunnemyrskyjen lisäksi kirjassa riittää myös epämiellyttäviä henkilöitä. Ei välttämättä normaalisti mikään lukemaan innostava seikka, mutta tähän se jotenkin sopi. Tietysti se oli osittain ihan tarinan perustanakin - eihän suurta osaa koko jutusta olisi tapahtunut elleivät tietyt henkilöt olisi olleet juuri niin epämiellyttäviä kuin olivat - mutta sopimisella tarkoitan sitä, että moni kohtaus olisi tuntunut ällöromanttiselta ja yliteatraaliselta, mikäli henkilöt olisivat olleet ihastuttavan rakastettavia.

Kertojana toimivan herra Lockwoodin olemattoman pieni rooli tuntuisi nykykirjassa oudolta. Hänellä ei ollut juuri muuta tehtävää kuin olla olemassa, jotta hänelle voitiin kertoa tarina. Humisevassa harjussa tämäkin seikka kuitenkin vaikutti aivan asianmukaiselta.

Tämä oli ensimmäinen klassikkohaastetta varten lukemani kirja, ja klassikoiden kaanonissa Humiseva harju kyllä onkin paikkansa ansainnut. Tätä helppolukuista, vahvaa ja mukanaan vievää tarinaa voin suositella vaikkapa muillekin haasteeseen osallistuville!

Ensimmäinen lause: Olen juuri palannut vuokraisäntäni luota, ainokaisen naapurin, joka minulla täällä ylimalkaan on vaivoinani.


Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847)


Kustantaja Otava 2006 (1. kerran suomeksi julk. 1927), suom. Juhani Lindholm, 598 s.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Löytämisen ilo

Kirjablogien maailmassa oleiluun liittyy kasakaupalla hyviä puolia ja mukavia asioita. Yhtenä niistä se, että saa suosituksia erinomaisista kirjoista joita ei muuten olisi tajunnut edes etsiä. Asialla on kuitenkin pieni miinusmerkkinen kääntöpuoli: jos kaikki lukeminen tapahtuu suositusten perusteella, kirjoista on aina olemassa jokin ennakko-odotus joka toisinaan saattaa aiheuttaa pettymyksen, ellei kirja sitten olekaan ihan niin hyvä kuin lukija oli kuvitellut. Ja koska niitä kiinnostavia suosituksia riittää enemmän kuin ehtii lukea, ei ehkä tule juurikaan tartuttua ihan tuntemattomiin nimiin.

Vaikka olenkin blogivinkkien perusteella saanut lukea jo ties kuinka monta mahtavaa, mieleenpainuvaa kirjaa, huomaan toisinaan kaipaavani vanhaa kunnon löytämisen iloa. Sitä, että valitsen luettavakseni itselleni täysin tuntemattoman kirjan joka sattuu vaikuttamaan kiinnostavalta, ja saan riemukseni huomata että hei, tämähän on tosi hyvä!! Siksipä sain SPR-kirpputorin kirjahyllyjen välissä harhaillessani inspiraation ostaa muutaman juuri edellämainitun kaltaisen kirjan:


Mukaani lähtivät Edwidge Danticatin Näen, muistan, hengitän, Elaine Clark McCarthyn Haukkamies ja Peter Cameronin Andorra. Ihanaa tarttua johonkin ihan puhtaalta pöydältä! Riippumatta siitä, osoittautuvatko nämä helmiksi, huonoiksi vai keskinkertaisuuksiksi, teen saman vielä uudelleen.

Näiden kimppuun ajattelin käydä sitten kun olen hoidellut Humisevan harjun (loppusuoralla), minihaaste-Munron ja lainassa olevan Sade lankeaa, sekä yhden pikkuisen kirjan jonka välttämättä haluaisin ehtiä lukea juuri helmikuussa. Ja jos nyt sattumalta jollain on valmisteilla arvio jostain näistä ostoksistani, niin täytyy vaan jättää kyseinen teksti toistaiseksi lukematta. :)

tiistai 8. helmikuuta 2011

Keskenjääneitä

Anni.m:n he, jotka hylkäsin -postaus palautti mieleeni aikomuksen listata omia kesken jääneitä kirjojani. Mielenrauhaani hieman häiritsee se, etten ole tullut niitä lainkaan maininneeksi, enkä edes kirjoittanut itselleni ylös. En siis välttämättä edes muista kaikkia, koska nämä yritykset ovat vähän yli vuoden ajalta. Mutta nämä ainakin muistan:


Michael Cunningham: Säkenöivät päivät
Tähän aion kyllä palata vielä, mutta aika pian kirjan aloitettuani tuli sellainen olo että juuri silloin ei yhtään huvittanut jatkaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Jossain sivun 70 paikkeilla alkoi tuntua että vitsi meni jo, eikä asia siitä enää kummemmaksi muuttuisi. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä että kirjan idea on todella hyvä!


Yasunari Kawabata: Kämmenenkokoisia tarinoita
Luin muutaman Kawabatan lyhyen novellin, ja vaikka toisaalta pidinkin niistä, en tuntunut saavan niistä irti oikein mitään mikä olisi itseäni puhutellut. Todennäköisesti en vaan tajunnut. :) Uusi yritys joskus myöhemmin ei ole poissuljettu, koska jokin tässä keskeyttämisessä jäi kaihertamaan.


Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Kiinnostus vain lopahti. En edes muista miksi!

Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Jun'ichirō Tanizaki: Avain
Nämä kaksi ovat ehkä harmillisimpia, koska molemmat olivat lukupiirikirjoja. Mutta niin vain kävi että kumpaakin lukiessani hyydyin suunnilleen sivulle 50. Lessingin kirjassa uuvahdin loputtomaan keskusteluun aiheesta joka ei erityisesti kiinnostanut, Tanizakin kohdalla tympäännyin ikäviin henkilöihin sekä heidän kieroutuneeseen julmuuteensa ja sairaisiin puuhiinsa.

Ei mikään paha määrä, kun nämä tosiaan ovat vähän pitemmältä ajalta. Aika harvoin tunnen tarvetta edes harkita kesken jättämistä, mutta kun kohdalle sattuu kirja jonka lukeminen tavalla tai toisella tympii, päätös napata kirjanmerkki pois sivujen välistä ja antaa kirjan olla on ihanan vapauttava. Suosittelen siis kesken jättämisen opettelemista niillekin jotka puurtavat jokaisen kirjan loppuun vaikka vastentahtoisestikin! :) Aiemmin tein itsekin niin mutta sittemmin olen todennut että mieluummin kulutan rajallista lukuaikaani johonkin mistä pidän. Joskus voisi jopa olla syytä tehdä nykyistä raaempiakin keskenjättämispäätöksiä, jos tuntuu siltä ettei kirjasta ole tulossa mitään erityistä elämystä.

P.S. En ajattele että ainutkaan mainituista kirjoista olisi huono, ne vain eivät sopineet minulle, ainakaan juuri silloin kun niitä yritin lukea!

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kristoffer Albrecht: Memorabilia

Aiemmin olen ihastellut Kristoffer Albrechtin matkoillaan ottamia kuvia kirjassa Zigzag Euroopassa. Tällä kertaa aiheet ovat enimmäkseen hyvin arkisia - vesilasi, aidanpätkä, rasiallinen nuppineuloja - mutta sama tunnelmallisuus on tallessa.

Pienessä tekstiosuudessa Albrecht kirjoittaa:
"Tämän kirjan valokuvat yhdistyvät omiin muistoihini, memorabiliaan pitkältä ajanjaksolta. Kuvat liittyvät omiin kokemuksiini ja elämyksiini, ne palauttavat tapahtumia ja aistimuksia. Ne tuovat takaisin rannalle ajautuneen levän, ratapölkkyjen tai vastapestyjen mattojen tuoksun."


Kun kuvia katsellessani yritin kuvitella millaisia muistoja niihin voisi liittyä, mieleni teki välillä alkaa kirjoitella niistä pieniä tekstinpätkiä. Mikä tarina saattaisikaan kuulua hämärällä järvellä laiturin päässä seisovaan lamppuun tai ohuen jääkerroksen alle pujotettuun käteen?


Pidän Albrectin kuvista yhä enemmän. Zigzag täytyy hakea uudestaan lainaan. Jos haluan katsella kaikessa rauhassa ja ajatuksen kanssa yhä uudestaan, moneen kertaan ja edestakaisin kananmunia, heiniä ja nurin käännettyjä veneitä, niin kuvaajan otteessa täytyy olla jotain taikaa. :)


Kustantaja Musta Taide 2004, 158 s.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Amin Maalouf: Samarkand

Amin Maalouf kuljettaa lukijaa Persian historiassa ensin 1000-1100-luvuilla ja sitten 1800-1900-lukujen taitteessa, punaisena lankanaan runoilija-tiedemies Omar Khaijamin välillä vuosisadoiksi kadonnut käsikirjoitus.

Kirjassa sekoittuvat onnistuneesti fakta ja fiktio. Mukana on useita todellisia henkilöitä, Khaijamin itsensä lisäksi mm. visiiri Nizam al-Mulk sekä pelätyn assassiinien lahkon perustaja Hasan-e Sabbah. Khaijamin käsikirjoitus, esimerkiksi, on käsittääkseni mielikuvituksen tuotetta.

Samarkand on rikas historiasta molemmista ajoista kertovissa osissaan. Kiehtovia ovat niin muinaisten kaupunkien loisto kuin myöhemmät demokratian ensiaskeleetkin suurvaltojen puristuksessa. Ja Khaijamista kiinnostuin sen verran että tulin hankkineeksi hyllyyni kokoelman hänen runojaan.

Luin sujuvasanaisen kirjan mielelläni, mutta ihan vähän "sitä jotain" jäin kaipaamaan. Tätä on useammassakin paikassa moitittu hitaasti käynnistyväksi, minkä toisaalta ymmärränkin, mutta itselleni tämä jostain syystä sopi ja pidin kirjaa alusta lähtien kiinnostavana.

Ensimmäinen lause: Atlantin pohjassa lepää kirja.


Ranskankielinen alkuteos: Samarcande (1988)


Kustantaja Gummerus 2009, suom. Annikki Suni, 361 s.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Ilkka Remes: Hiroshiman portti (äänikirja)

Vanha KGB-aineisto vie sekä Suomen presidentin hämärän menneisyyden että jonkin paljon suuremmankin salaisuuden jäljille. Jälkimmäisen perässä ovat niin Kiinan kuin Yhdysvaltainkin häikäilemättömät huipputiedustelijat, ja siinä välissä seikkailee Antti Korpi joka haluaa totuuden tulevan julki.

Tämän toisen kokeiluni myötä olen entistä positiivisemmin yllättynyt kotimaisen jännityskirjallisuuden vetävyydestä. Hiroshiman portissa suihkitaan ympäri Eurooppaa sen verran vauhdikkaasti että välillä hengästyttää. Asiat etenevät sellaisiin sfääreihin että toisinaan mieleen hiipii epäilys koko jutun uskottavuutta kohtaan, mutta tarinan kiehtovuutta tämä epäkohta ei lainkaan vähennä. Tarjolla on myös mielenkiintoisia ajatuksia mm. ydinvoimasta ja arkeoastronomiasta.

Äänikirjan lukija-asiasta täytyy sanoa että ei näköjään mikään kelpaa: Ebola-Helsingin kohdalla moitin Jarmo Mäkisen tekstiin sopimatonta leppoisuutta, nyt taas päinvastoin Lars Svedbegin miehekäs möreys oli suorastaan liiallista. :) Mutta jälleen totean että kaikkeen tottuu, ei häirinnyt enää toisella levyllä.

Kustantaja WSOY 2004 (alkuteos 2004), lukija Lars Svedberg, 13 h