Tammi-helmikuussa pääsin ihan pikkuisen taas villiintymään kirjojen ostelun kanssa. Sittemmin olen kuitenkin ottanut sen verran rauhallisesti että hankinnat maaliskuusta huhtikuuhun mahtuvat näin näppärästi lähikuvaan:
Maaliskuussa en itse asiassa hankkinut yhtäkään kirjaa. Koskahan sellaista on viimeksi tapahtunut? :) Huhtikuussa postilaatikkoon saapui Margret Aldrichin kirjoittama The Little Free Library Book, joka kertoo USA:sta lähtöisin olevista pikkukirjastoista joita ihmiset pystyttävät pihoilleen.
Toukokuussa kävin kirjakaupassa ihan nautiskelumielessä tutkailemassa kirjoja kaikessa rauhassa, ja toin sitten mukanani kotiin pari kehuttua romaania, Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Blake Crouchin Wayward Pines - Ei pakotietä, jonka jo luinkin, tarttui mukaan ihan tuosta paikallisesta ruokakaupasta jonka lehtihyllyllä se tuli sopivasti vastaan alettuaan juuri kiinnostaa. Kesäkuu onkin sitten menty taas nollilla, joten kirjasaldo on nyt vuoden puolessa välissä 25.
Mutta mutta... Sitten seuraa P.S.-osuus. :D Yllä ovat siis ostamani painetut kirjat. Tässä alkuvuoden aikana on vaan päässyt käymään niinkin, että olen päässyt e-kirjojen kanssa entistä paremmin sinuiksi. Lähtiessämme keväällä viikoksi reissuun totesin mukana raahattavaa olevan sen verran reilusti että täytyy nipistää mistä voi, ja päätin kokeilla ottaa mukaan vain sähköistä luettavaa. Ja kas, sehän meni oikein mukavasti! Olen sen jälkeen lukenut muitakin e-kirjoja. Tuota reissua varten piti tietysti ensin hankkia luettavaa ja olen myöhemminkin käynyt aina välillä tiirailemassa Elisa Kirjan tarjouksia. Mutta vaikka lukukokemuksina e-kirjoja arvostankin yhtä lailla, huomaan kyllä että muistiin merkitsemiseni syrjii niitä. :) Aineettomina niiden olemassaolo on helppo sivuuttaa, enkä ole tullut merkanneeksi niitä sen kummemmin ostettujen listalle kuin tuonne TBR-välilehdellekään, vaikka luettaviksihan ne on hankittu siinä kuin painetutkin. Joten lähdetään nyt edes siitä että listaan ne tähän:
Pekka Hiltunen: ISO
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Anni Nupponen: Joen jumala
Mia Vänskä: Musta kuu
Mia Vänskä: Valkoinen aura
Jukka Laajarinne: 72
Anne Leinonen: Viivamaalari
Kummalinnun munia 1/2015
Tarkennettu saldo siis 25 painettua kirjaa ja 11 e-kirjaa. Vähän vaatii vielä ajatustyötä että suvaitsen laskea ne samaan kasaan, mutta eiköhän sekin vielä onnistu... :)
tiistai 30. kesäkuuta 2015
torstai 25. kesäkuuta 2015
Lukumaratoonaamaan!
Kirjabloggaajien viides kesälukumaraton järjestetään huomenna 26.6. Tarkempaa tietoa asiasta löytyy Hyllytontun höpinöistä, jossa ehtii myös vielä ilmoittautua mukaan, oli blogia tai ei!
Itse aion aloittaa vielä tämän päivän puolella, hyvinkin pian. Eiköhän tuossa 22.30 ole kaikki valmista. Nuorimmaisenkin sain juuri yöunille ja itseni tankattua iltapalalla, joten nyt aion lukea niin pitkään kuin silmät pysyvät auki - mikä toivottavasti tarkoittaa pidempään kuin puoli tuntia... :P Huomenna jatkan sen verran kuin ehdin. Kovin huikeaa suoritusta tuskin on luvassa, kyseessä on ihan normipäivä lasten kanssa kotona ja kaikenlaista tekemistä taitaa huomiselle kertyä vaikka olen sitä yrittänyt välttääkin. Mutta eiköhän siinä aina jokusen sivun ehdi välissä vetäistä!
Päivittelen edistymistä sitten tähän postaukseen.
Tämän maratonin lukemiseni ovat vanhoja tuttuja. Esittelin aiemmin kirjoja, joita haluaisin lukea tänä kesänä uudelleen, ja aion valita maratonkirjani tuolta listalta. Poimin tarjolle niistä lyhyimmät, niin eiköhän jostain edes tule valmistakin!
Pinossa siis:
Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Ben Rice: Pobby ja Dingan
Elke Schmitter: Rouva Sartoris
Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä
Lukuisaa maratonia kaikille osallistujille! Minä taidan lähteä liikkeelle tuolla Rakkauden hedelmällä.
Klo 01:10
Pääsin sivulle 124. Tulipa taas todettua etten ole mikään hirmuisen nopea lukija! Mutta muuten sujui kyllä mukavasti, kirja vie hyvin mukanaan. Ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa yli kymmenen vuotta, erään oleellisen paljastuksen tarinasta muistan mutta muu on matkan varrelta enimmäkseen unohtunut. Nyt nukkumaan!
Klo 10:15
Yllättäen en sitten jaksanutkaan nousta lukemaan niin aikaisin kuin haaveilin. :D Mutta eiköhän tässä pian ole aamuhommat siinä vaiheessa että pääsen taas avaamaan kirjan...
Klo 14:30
Ei oo nyt kuulkaa mun maratoonauspäivä ollenkaan! Arkielämä heittelee viivästyksiään tielle siihen malliin etten ole lukenut tänään vielä riviäkään. Nyt pitää lähteä kauppaan, koska totesin kuitenkin unohtaneeni yhden jutun vaikka tarkoitus oli hoitaa homma niin ettei tänään tarvitse poistua mihinkään. Ja sitten saakin ryhtyä ruoanlaittoon ja muutakin tekemistä löytyy... Joten oma maratoonaukseni nyt kyllä lässähti, katsotaan saanko illemmalla kerrytettyä vielä vähän sivuja osallistujien kokonaispottiin. Ehkäpä heinäkuun maratonilla onnistaa paremmin? :)
Loppukommentti puoliltaöin:
Maraton oli ja meni, ja suoritukseksi jäi tuo melko säälittävä 124 sivua. :P Aina ei voi onnistua! NYT mä sitten varmaan ehdin istahtaa lukemaan ihan muuten vaan, vai vieläköhän oli jotain esteitä tiedossa?
Itse aion aloittaa vielä tämän päivän puolella, hyvinkin pian. Eiköhän tuossa 22.30 ole kaikki valmista. Nuorimmaisenkin sain juuri yöunille ja itseni tankattua iltapalalla, joten nyt aion lukea niin pitkään kuin silmät pysyvät auki - mikä toivottavasti tarkoittaa pidempään kuin puoli tuntia... :P Huomenna jatkan sen verran kuin ehdin. Kovin huikeaa suoritusta tuskin on luvassa, kyseessä on ihan normipäivä lasten kanssa kotona ja kaikenlaista tekemistä taitaa huomiselle kertyä vaikka olen sitä yrittänyt välttääkin. Mutta eiköhän siinä aina jokusen sivun ehdi välissä vetäistä!
Päivittelen edistymistä sitten tähän postaukseen.
Tämän maratonin lukemiseni ovat vanhoja tuttuja. Esittelin aiemmin kirjoja, joita haluaisin lukea tänä kesänä uudelleen, ja aion valita maratonkirjani tuolta listalta. Poimin tarjolle niistä lyhyimmät, niin eiköhän jostain edes tule valmistakin!
Pinossa siis:
Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Ben Rice: Pobby ja Dingan
Elke Schmitter: Rouva Sartoris
Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä
Lukuisaa maratonia kaikille osallistujille! Minä taidan lähteä liikkeelle tuolla Rakkauden hedelmällä.
Klo 01:10
Pääsin sivulle 124. Tulipa taas todettua etten ole mikään hirmuisen nopea lukija! Mutta muuten sujui kyllä mukavasti, kirja vie hyvin mukanaan. Ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa yli kymmenen vuotta, erään oleellisen paljastuksen tarinasta muistan mutta muu on matkan varrelta enimmäkseen unohtunut. Nyt nukkumaan!
Klo 10:15
Yllättäen en sitten jaksanutkaan nousta lukemaan niin aikaisin kuin haaveilin. :D Mutta eiköhän tässä pian ole aamuhommat siinä vaiheessa että pääsen taas avaamaan kirjan...
Klo 14:30
Ei oo nyt kuulkaa mun maratoonauspäivä ollenkaan! Arkielämä heittelee viivästyksiään tielle siihen malliin etten ole lukenut tänään vielä riviäkään. Nyt pitää lähteä kauppaan, koska totesin kuitenkin unohtaneeni yhden jutun vaikka tarkoitus oli hoitaa homma niin ettei tänään tarvitse poistua mihinkään. Ja sitten saakin ryhtyä ruoanlaittoon ja muutakin tekemistä löytyy... Joten oma maratoonaukseni nyt kyllä lässähti, katsotaan saanko illemmalla kerrytettyä vielä vähän sivuja osallistujien kokonaispottiin. Ehkäpä heinäkuun maratonilla onnistaa paremmin? :)
Loppukommentti puoliltaöin:
Maraton oli ja meni, ja suoritukseksi jäi tuo melko säälittävä 124 sivua. :P Aina ei voi onnistua! NYT mä sitten varmaan ehdin istahtaa lukemaan ihan muuten vaan, vai vieläköhän oli jotain esteitä tiedossa?
Carol Shields: Ruohonvihreää
Charleen Forrest on runoilija, joka ei ole viime vuosina kirjoittanut ainuttakaan runoa, eronnut yksinhuoltaja jolla, kuten takakannessa todetaan, on "kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa". Hän on myös Pikkuseikkoja-romaanin Judithin nuorempi sisar. Perhe kokoontuu pitkästä aikaa lapsuudenkotiin, kun sisarusten leskiäiti kutsuu tyttäret yllättäen häihinsä.
Luettuani Shieldsiltä kaksi romaania ja novellikokoelman en vieläkään osaa päättää, pidänkö hänen tuotannostaan oikeasti. Hanna Tarkan kääntämä tekstihän kyllä soljuu eteenpäin melkein itsestään ja Shieldsin tarkkanäköisyys ihmissuhteiden kuvauksessa on ihailtavaa. Mutta olenko oikeastaan kovinkaan kiinnostunut näistä ihmisistä joista hän kertoo, saanko heidän tarinoistaan irti mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi jatkaa? Jossain määrin kyllä, mutta riittävästi? En tiedä. Häälyn ja poukkoilen edestakaisin jossain kiinnostuksen ja sen puutteen rajamailla. Tätäkin lukiessani välillä ihastelin kerrontaa ja havaintoja, välillä lievästi puuduin henkilöihin joista en jaksanut juuri välittää. Charleen on aika haukotuttava ja hänen suhteensa miesystäväänsä Eugeneenkin hajuton ja mauton. Sisarusten äiti sentään edes ärsyttää ankealla marinallaan.
Jos ei omassa hyllyssäni olisi enempää Shieldsiä, lopettaisin varmaan lukemisen tähän. Mutta mitähän tekisin niille jotka olen tullut sinne aiemmin hamstranneeksi? Rakkauden tasavalta, Kivipäiväkirjat ja Ellei odottavat vuoroaan. Enpä voi sanoa että ihan hihkuisin innostuksesta, eivätkä takakannetkaan säväytä, mutta toisaalta kaikkien alut sitten kyllä taas vähän kutkuttavat. Ovathan ne toki uudempaa tuotantoa kuin nämä kaksi lukemaani romaania. Olisiko Shields saanut myöhemmin sisällytettyä kirjoihinsa sen jonkin puuttuvan ainesosan joka saa mut vakuuttumaan? Kai siitä täytyy ainakin kerran vielä kokeilla ottaa selvää.
Shields-fanien tsemppaushehkutuksia otetaan vastaan! :) Mikä noista kolmesta lukemattomasta on suosikkinne? Tuota kirjojen kirjoittamista molemmista sisaruksista täytyy kyllä vielä kehua, hieno ja kiinnostava idea!
Ensimmäinen lause: Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?
Englanninkielinen alkuteos: The Box Garden (1977)
Ulkoasu: Yksinkertaisen kaunis, raikas kansi! Kannen kuva: SKOY.
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja Otava 2013 (1. painos 2012), 261 s.
Luettuani Shieldsiltä kaksi romaania ja novellikokoelman en vieläkään osaa päättää, pidänkö hänen tuotannostaan oikeasti. Hanna Tarkan kääntämä tekstihän kyllä soljuu eteenpäin melkein itsestään ja Shieldsin tarkkanäköisyys ihmissuhteiden kuvauksessa on ihailtavaa. Mutta olenko oikeastaan kovinkaan kiinnostunut näistä ihmisistä joista hän kertoo, saanko heidän tarinoistaan irti mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi jatkaa? Jossain määrin kyllä, mutta riittävästi? En tiedä. Häälyn ja poukkoilen edestakaisin jossain kiinnostuksen ja sen puutteen rajamailla. Tätäkin lukiessani välillä ihastelin kerrontaa ja havaintoja, välillä lievästi puuduin henkilöihin joista en jaksanut juuri välittää. Charleen on aika haukotuttava ja hänen suhteensa miesystäväänsä Eugeneenkin hajuton ja mauton. Sisarusten äiti sentään edes ärsyttää ankealla marinallaan.
Jos ei omassa hyllyssäni olisi enempää Shieldsiä, lopettaisin varmaan lukemisen tähän. Mutta mitähän tekisin niille jotka olen tullut sinne aiemmin hamstranneeksi? Rakkauden tasavalta, Kivipäiväkirjat ja Ellei odottavat vuoroaan. Enpä voi sanoa että ihan hihkuisin innostuksesta, eivätkä takakannetkaan säväytä, mutta toisaalta kaikkien alut sitten kyllä taas vähän kutkuttavat. Ovathan ne toki uudempaa tuotantoa kuin nämä kaksi lukemaani romaania. Olisiko Shields saanut myöhemmin sisällytettyä kirjoihinsa sen jonkin puuttuvan ainesosan joka saa mut vakuuttumaan? Kai siitä täytyy ainakin kerran vielä kokeilla ottaa selvää.
Shields-fanien tsemppaushehkutuksia otetaan vastaan! :) Mikä noista kolmesta lukemattomasta on suosikkinne? Tuota kirjojen kirjoittamista molemmista sisaruksista täytyy kyllä vielä kehua, hieno ja kiinnostava idea!
Ensimmäinen lause: Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?
Englanninkielinen alkuteos: The Box Garden (1977)
Ulkoasu: Yksinkertaisen kaunis, raikas kansi! Kannen kuva: SKOY.
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja Otava 2013 (1. painos 2012), 261 s.
tiistai 23. kesäkuuta 2015
John Irving: Ystäväni Owen Meany
Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.
Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?
Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.
Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!
Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.
Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)
Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.
Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?
Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.
Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!
Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.
Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)
Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä
Salaisen palvelun agentti Ethan Burke herää tuntemattomasta pikkukaupungista joen rannalta muistinsa menettäneenä. Vaikka aiemmat tapahtumat pian palaavatkin mieleen ja hän muistaa tulleensa Wayward Pinesiin etsimään kahta kadonnutta kollegaansa, mikään muu ei ala asettua kohdalleen. Kulkiessaan kaupungissa ilman tavaroitaan tai yhteyttä ulkomaailmaan Ethanista alkaa yhä enemmän tuntua siltä että tuossa vuorten ympäröimässä idyllissä on jotain todella pahasti vialla.
Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.
Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.
Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!
Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.
Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.
Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)
Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja Tammi 2015, 327 s.
Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.
Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.
Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!
Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.
Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.
Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)
Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja Tammi 2015, 327 s.
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Bo Carpelan: Kulkeva varjo
Hyvää Dekkariviikkoa! Sellaista vietetään juuri nyt, ja sattumalta tulin sopivasti lukeneeksi ei-niin-tavanomaisen dekkarin. Samalla aloitin myös Bo Carpelanin tuotantoon tutustumisen kirjasta, joka ei kai ole ihan hänelle tyypillisin.
On kesäkuu, yksi 1800-luvun viimeisistä. Pienessä Uudenlahden rannikkokaupungissa poliisimestari Werner Frid istuu vanhan, kuluneen työpöytänsä ääressä ja tuntee levottomuutta jota ei osaa selittää. "Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle?" Kun Werner kuulee taidemaalari Frans Almgrenin juoksevan kadulla ja huutavan että Anna Pers on kuollut, hän tietää että se on alkanut.
Kaunis, nuori Anna, turmeltunut mutta silti viaton ja rakastettava, viihdytti monia kaupungin miehiä. Heidän joukossaan oli niin paikkakunnan merkkihenkilöitä kuin Wernerin oma poikakin. Ja nyt hänet on kuristettu kuoliaaksi.
Asioita seurataan vuorotellen usean eri henkilön näkökulmista. Henkilöiden suhteet limittyvät ja lomittuvat: Wernerin poika Per on ihastunut ystävänsä Eugénin sisareen Louiseen, joka vihaa isäpuoltaan, joka haluaisi nähdä kiihkon vaimonsa kasvoilla, mutta tämä näyttää sen mieluummin taidemaalari Fransille, joka maalaa myös Annaa... Kulkeva varjo ei sisällä huikeita juonenkäänteitä eikä koukuttavaa johtolankojen perässä juoksemista, mutta vangitsevaa tunnelmaa sitäkin enemmän. Annan murhan luoman tiheän painostavuuden myötä Wernerin yllä tuntuu roikkuvan koko elämän raskaus. Ihailen myös sitä kuinka poliisimestarista, jonka mukana kirjassa eniten kuljetaan, on hyvin vähäeleisesti luotu henkilö joka päästää lukijan lähelleen. Ja kun Kyllikki Villan käännöskin vielä on hieno, niin tämähän oli yllättävänkin vahva lukukokemus. Ehdin jo välillä poistaa kirjan hyllystäni lukemattomana, mutta olipa hyvä että tulin katumapäälle!
Ensimmäinen lause: Hän makaa käsivarsi vuoteen reunan yli riippuen ja kasvot poispäin käännettyinä.
Ruotsinkielinen alkuteos: Vandrande skugga (1977)
Ulkoasu: Ihan loistavan tunnelmallinen kansi! Kannen suunn.: Timo Numminen.
Suomentanut Kyllikki Villa
Kustantaja Otava 2010 (1. suomenk. painos 1978), 222 s.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Leena Paasio: Melkein äiti
Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.
Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.
Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.
Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.
Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.
Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!
Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!
Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?
Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.
Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.
Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.
Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.
Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.
Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!
Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!
Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?
Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.
Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.
tiistai 2. kesäkuuta 2015
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
KonMari on japanilaisen Marien Kondon kehittelemä menetelmä kodin tavaramäärän karsimiseen ja järjestämiseen. Naureskeltuani Maijan arviolle tästä oppaasta ajattelin, että ehkäpä joudan jättää lukemattakin. Mutta olisi kai pitänyt tietää, että olen sen verran koukussa aiheeseen etten malta kuitenkaan jättää väliin.
Lukukokemus oli jokseenkin kaksijakoinen. Useaan kertaan jouduin pyörittelemään silmiäni jos jonkinlaisille hörhöyksille ja muille kummallisuuksille, mutta sopivasti suodattamalla kirjasta kyllä löytyy paljon hyvääkin asiaa ja käyttökelpoisia työkaluja siihen ajatustyöhön jota tavarasta luopuminen välillä vaatii.
KonMarin ydinajatus on se, että kotiin jätetään vain tavaroita jotka tuottavat omistajalleen iloa. No, tässähän on sellainen ilmiselvä ongelma että kodissa on myös tavaroita jotka ovat siellä tarpeellisuutensa vuoksi. Enpä nyt sanoisi että esimerkiksi paistinpannu tuottaa mulle mitään erityistä iloa, mutta ihan hyvä se on silti olemassa. Ei myöskään olisi erityisen ekologista lähteä ostamaan uutta paistinpannua täysin kelvollisen tilalle vain siksi, että haluan löytää aivan ihanan jolla on ilo laittaa ruokaa. (Voisin tietysti etsiä sellaisen siinä vaiheessa, kun nykyinen täytyy muutenkin uusia. En tosin ajatellut vaivautua.) (EDIT: Kirjassa on kai myös maininta tarpeellisten tavaroiden säilyttämisestä, meni vain itseltäni ohi. :)
Joissakin tapauksissa iloa tuottavien tavaroiden säästäminen taas saattaa johtaa liian monen tavaran jemmaamiseen. Jos ihmisellä on vaikka muutama kymmenen käsilaukkua, jotka kaikki kyllä tuottavat iloa, mutta joista suurinta osaa ei ehdi ikinä käyttää, niin onko niitä kaikkia mitään järkeä säilyttää? Mutta kyllä ilon etsimisellä on paikkansa myös. Eräs kohde, johon se sopii oikein hyvin, on kirjahylly! Varsinkin se kenties (khöh khöh) runsaanpuoleinen lukemattomien kirjojen jemma joka sinne on saattanut päästä kertymään. Entä jos unohdat kaikki "kyllä tämä pitäisi lukea koska tämä on klassikko/tätä on se ja se kehunut/maksoin tästä niin ja niin paljon" -jutut ynnä muut, ja käyt kirjat läpi mielessäsi kysymys: "Tuottaako iloa, että tämä on odottamassa lukemista?" Jos vastaus on "ei tuota" tai "no eeeehkä joo vähän...", niin kannattaako kirjan silloin pysyä hyllyssäsi? (Ammattikirjallisuus tms voi toki olla oma lukunsa, ajattelin tässä nyt ihan näitä vapaa-ajan lukemisia.)
Oma neuvoni siis on että tavaran karsimisessa kannattaa käyttää sopivassa suhteessa sekä järkeä että iloa, kohteen mukaan soveltaen.
KonMaria noudattaessa ensin karsitaan ne iloa tuottamattomat tavarat pois (ei oikeastaan valita poistettavia vaan valitaan säilytettävät ja laitetaan loput pois, mikä kuulostaakin hyvältä lähestymistavalta) ja sen jälkeen etsitään jäljelle jääneille oikeat paikat. Kondo sanoo useampaan kertaan että koko homma on syytä suorittaa nopeasti ja yhtäjaksoisesti, mistä saa sen käsityksen että pitäisi pystyä keskittymään jonkin aikaa vain kyseiseen projektiin. Helppo juttu jos on muutakin elämää, vai kuinka? Kerran hän kuitenkin mainitsee että "nopeasti" tarkoittaa yleensä noin puolta vuotta. Se kuulostaa jo järkevämmältä. Hyvä tietysti jos pystyy hoitamaan asian kunnon kertarysäyksellä, mutta kokemuksesta voin vakuuttaa, että tulosta saa kyllä aikaan rauhallisemmallakin tahdilla. En sitä paitsi usko, että kaikkea turhaa tulisi edes poistaneeksi ensiyrittämällä.
Olen harrastanut tavaran karsimista jo useamman vuoden, käynyt kaapit läpi moneen kertaan, ja joka kierroksen jälkeen ollut sitä mieltä että nyt ei jäänyt mitään turhaa. Kunnes olen taas katsonut uudelleen, todennut ajatusteni joidenkin tavaroiden suhteen muuttuneen ja miettinyt, miksi ihmeessä tämä oikeastaan on vielä täällä. Olen poistanut tavaroita, joiden olisin aiemmin sanonut tuottavan iloa tai olevan vielä tarpeen. Vähintäänkin lapsiperheessä karsiminen on jatkuva prosessi, kun pieneksi jää niin vaatteita kuin lelujakin.
Kondo suosittelee karsimista tavaralaji kerrallaan, mikä on kyllä hyvä neuvo, mutta hän ei jätä yksilöllisyydelle mitään sijaa tavaralajien määrittelyssä vaan toitottaa vain listaansa vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset ja esineet joihin liittyy tunnearvoa (esim. valokuvat). Ehkä tämä sitten heijastelee tyypillisen japanilaiskodin tavaravalikoimaa. Olisi tietysti kiva juttu jos joka talossa olisi kirjoja niin paljon että ne kannattaa aina ylentää omaksi ryhmäkseen, mutta eipä taida olla. Järkeviä kategorioita huushollin mukaan sovellettaviksi olisivat esimerkiksi astiat/muut keittiötarvikkeet, kodintekstiilit, lelut ja harrastukseen liittyvät tavarat, kuten vaikka käsityötarvikkeiden varasto. Kondo tuuppaisi nämä kaikki sekalaisiin.
Karsiminen pitäisi myös suorittaa tuossa luetellussa järjestyksessä. Siinä on taas pointtinsa, ettei pidä käydä suin päin tunnearvoa sisältävien tavaroiden kimppuun ennen kuin on harjoittanut luopumiskykyään neutraalimpien kapistusten parissa. Mutta muuten sanoisin että ihan sama. Aloita ihan mistä vaan tuntuu helpoimmalta. (Kurkkaa vaikka tätä listaa.)
Hyviin neuvoihin kuuluu sekin, että tavarat kannattaa ottaa yksitellen käteen. Olen huomannut, että jos vain katselee vaikkapa hyllyllä olevia tavaroita, on helpompaa todeta että eipä täällä näytä mitään turhaa olevan. Mutta jos kaiken poimii erikseen tarkasteltavakseen, jokaisen tavaran kohdalla joutuu tekemään myös päätöksen erikseen, ja sitä turhaa saattaakin yllättäen löytyä.
Kondo pitää hyvin tärkeänä tavaroiden arvostamista. Totta kai omaisuuttaan onkin syytä mm. huoltaa, säilyttää oikein jne. Kondo vie kuitenkin asian "hieman" pidemmälle: Tavaroita täytyy muistaa jatkuvasti kiittää palveluksista, joita ne tekevät sinulle. Käsilaukku täytyy tyhjätä joka päivä, että se saa levätä kovan työn jälkeen. Sivuun varastoituja toisen vuodenajan vaatteita pitää aina välillä käydä tervehtimässä ja osoittaa että välittää niistä. Tämä yhteydenpito auttaa vaatteita pysymään elinvoimaisina. Yleensäkin, kun käsittelemme vaatteita ja viikkaamme niitä kauniisti, käsistämme siirtyy niihin energiaa jolla on positiivinen vaikutus. Kullekin tavaralle täytyy myös osoittaa koti, sillä "tavarat, joilla on oma paikka ja jotka pääsevät sinne joka päivä lepäämään, ovat vireämpiä". Tavarasi myös haluavat olla sinulle hyödyksi, jopa niin vahvasti että pois heitetyistäkin tavaroista jää jäljelle palvelualttiuden energia. Jaa jaa. Vai niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.
Eiköhän vaan siirrytä eteenpäin tarttumalla tuohon kohtaan "pois heitetyt tavarat". Tätä on moni muukin kummastellut, ja on myös epäilty että kyseessä saattaisi olla englannin kautta tehdyn käännöksen virhe. Kierrätys mainitaan parissa kohtaa ohimennen, mutta lähinnä kirjassa vain puhutaan jatkuvasti tavaran heittämisestä pois jätesäkkikaupalla. Vaikka kyseessä käännösvirhe olisikin ja Kondo sisällyttäisi poisheittämiseen myös myymisen, lahjoittamisen ja kierrättämisen, niin poistettujen tavaroiden jatkokäsittelyä ei neuvota mitenkään. Sehän kun usein juuri on se hankalin vaihe, kun ne tavaravuoret pitäisi saada menemään jonnekin. Ja raivausoperaatioon on tietysti syytä liittää myös tulevan ostoskäyttäytymisen miettimistä - mistä ei myöskään puhuta mitään.
Keksisin kirjasta vielä runsaasti lisääkin kommentoitavaa. Enhän ole edes maininnut vielä Kondon suosittelemia säilytysratkaisuja! Niistäkin löytyy sekä fiksuja juttuja että ihan höpöhöpöä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tulen kohta selostaneeksi kirjan koko sisällön, joten ehkäpä pitää jättää jotain muidenkin löydettäväksi.
Ihan kaikkea ei siis kirjasta kannata sellaisenaan nielaista, mutta kyllä tämä on monia innostanut ja itsekin löysin uusia näkökulmia aiheeseen. Ja siitä olemme ainakin Kondon kanssa täysin samaa mieltä että tavaramäärän karsiminen ja jäljelle jäävän omaisuuden järjestäminen todellakin kannattavat. Inspiraatioksi operaatioon suosittelen sekä KonMaria että asiaa järkiperäisemmin lähestyvää Kaaoksen kesyttäjää, ja vielä tsemppaukseksi ja vertaistueksi Facebookin Paikka kaikelle -ryhmää. Onnea matkaan, onnistut kyllä!
Japaninkielinen alkuteos: Jinsei ga tokimeku katazuke no maho (2011)
Ulkoasu: Kyllähän tämä kivalta näyttää ja houkuttelee tutkimaan tarkemmin. Kansi: Satu Kontinen.
Suomentanut (englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying Up) Päivi Rekiaro
Kustantaja Bazar 2015, 122 s.
Lukukokemus oli jokseenkin kaksijakoinen. Useaan kertaan jouduin pyörittelemään silmiäni jos jonkinlaisille hörhöyksille ja muille kummallisuuksille, mutta sopivasti suodattamalla kirjasta kyllä löytyy paljon hyvääkin asiaa ja käyttökelpoisia työkaluja siihen ajatustyöhön jota tavarasta luopuminen välillä vaatii.
KonMarin ydinajatus on se, että kotiin jätetään vain tavaroita jotka tuottavat omistajalleen iloa. No, tässähän on sellainen ilmiselvä ongelma että kodissa on myös tavaroita jotka ovat siellä tarpeellisuutensa vuoksi. Enpä nyt sanoisi että esimerkiksi paistinpannu tuottaa mulle mitään erityistä iloa, mutta ihan hyvä se on silti olemassa. Ei myöskään olisi erityisen ekologista lähteä ostamaan uutta paistinpannua täysin kelvollisen tilalle vain siksi, että haluan löytää aivan ihanan jolla on ilo laittaa ruokaa. (Voisin tietysti etsiä sellaisen siinä vaiheessa, kun nykyinen täytyy muutenkin uusia. En tosin ajatellut vaivautua.) (EDIT: Kirjassa on kai myös maininta tarpeellisten tavaroiden säilyttämisestä, meni vain itseltäni ohi. :)
Joissakin tapauksissa iloa tuottavien tavaroiden säästäminen taas saattaa johtaa liian monen tavaran jemmaamiseen. Jos ihmisellä on vaikka muutama kymmenen käsilaukkua, jotka kaikki kyllä tuottavat iloa, mutta joista suurinta osaa ei ehdi ikinä käyttää, niin onko niitä kaikkia mitään järkeä säilyttää? Mutta kyllä ilon etsimisellä on paikkansa myös. Eräs kohde, johon se sopii oikein hyvin, on kirjahylly! Varsinkin se kenties (khöh khöh) runsaanpuoleinen lukemattomien kirjojen jemma joka sinne on saattanut päästä kertymään. Entä jos unohdat kaikki "kyllä tämä pitäisi lukea koska tämä on klassikko/tätä on se ja se kehunut/maksoin tästä niin ja niin paljon" -jutut ynnä muut, ja käyt kirjat läpi mielessäsi kysymys: "Tuottaako iloa, että tämä on odottamassa lukemista?" Jos vastaus on "ei tuota" tai "no eeeehkä joo vähän...", niin kannattaako kirjan silloin pysyä hyllyssäsi? (Ammattikirjallisuus tms voi toki olla oma lukunsa, ajattelin tässä nyt ihan näitä vapaa-ajan lukemisia.)
Oma neuvoni siis on että tavaran karsimisessa kannattaa käyttää sopivassa suhteessa sekä järkeä että iloa, kohteen mukaan soveltaen.
KonMaria noudattaessa ensin karsitaan ne iloa tuottamattomat tavarat pois (ei oikeastaan valita poistettavia vaan valitaan säilytettävät ja laitetaan loput pois, mikä kuulostaakin hyvältä lähestymistavalta) ja sen jälkeen etsitään jäljelle jääneille oikeat paikat. Kondo sanoo useampaan kertaan että koko homma on syytä suorittaa nopeasti ja yhtäjaksoisesti, mistä saa sen käsityksen että pitäisi pystyä keskittymään jonkin aikaa vain kyseiseen projektiin. Helppo juttu jos on muutakin elämää, vai kuinka? Kerran hän kuitenkin mainitsee että "nopeasti" tarkoittaa yleensä noin puolta vuotta. Se kuulostaa jo järkevämmältä. Hyvä tietysti jos pystyy hoitamaan asian kunnon kertarysäyksellä, mutta kokemuksesta voin vakuuttaa, että tulosta saa kyllä aikaan rauhallisemmallakin tahdilla. En sitä paitsi usko, että kaikkea turhaa tulisi edes poistaneeksi ensiyrittämällä.
Olen harrastanut tavaran karsimista jo useamman vuoden, käynyt kaapit läpi moneen kertaan, ja joka kierroksen jälkeen ollut sitä mieltä että nyt ei jäänyt mitään turhaa. Kunnes olen taas katsonut uudelleen, todennut ajatusteni joidenkin tavaroiden suhteen muuttuneen ja miettinyt, miksi ihmeessä tämä oikeastaan on vielä täällä. Olen poistanut tavaroita, joiden olisin aiemmin sanonut tuottavan iloa tai olevan vielä tarpeen. Vähintäänkin lapsiperheessä karsiminen on jatkuva prosessi, kun pieneksi jää niin vaatteita kuin lelujakin.
Kondo suosittelee karsimista tavaralaji kerrallaan, mikä on kyllä hyvä neuvo, mutta hän ei jätä yksilöllisyydelle mitään sijaa tavaralajien määrittelyssä vaan toitottaa vain listaansa vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset ja esineet joihin liittyy tunnearvoa (esim. valokuvat). Ehkä tämä sitten heijastelee tyypillisen japanilaiskodin tavaravalikoimaa. Olisi tietysti kiva juttu jos joka talossa olisi kirjoja niin paljon että ne kannattaa aina ylentää omaksi ryhmäkseen, mutta eipä taida olla. Järkeviä kategorioita huushollin mukaan sovellettaviksi olisivat esimerkiksi astiat/muut keittiötarvikkeet, kodintekstiilit, lelut ja harrastukseen liittyvät tavarat, kuten vaikka käsityötarvikkeiden varasto. Kondo tuuppaisi nämä kaikki sekalaisiin.
Karsiminen pitäisi myös suorittaa tuossa luetellussa järjestyksessä. Siinä on taas pointtinsa, ettei pidä käydä suin päin tunnearvoa sisältävien tavaroiden kimppuun ennen kuin on harjoittanut luopumiskykyään neutraalimpien kapistusten parissa. Mutta muuten sanoisin että ihan sama. Aloita ihan mistä vaan tuntuu helpoimmalta. (Kurkkaa vaikka tätä listaa.)
Hyviin neuvoihin kuuluu sekin, että tavarat kannattaa ottaa yksitellen käteen. Olen huomannut, että jos vain katselee vaikkapa hyllyllä olevia tavaroita, on helpompaa todeta että eipä täällä näytä mitään turhaa olevan. Mutta jos kaiken poimii erikseen tarkasteltavakseen, jokaisen tavaran kohdalla joutuu tekemään myös päätöksen erikseen, ja sitä turhaa saattaakin yllättäen löytyä.
Kondo pitää hyvin tärkeänä tavaroiden arvostamista. Totta kai omaisuuttaan onkin syytä mm. huoltaa, säilyttää oikein jne. Kondo vie kuitenkin asian "hieman" pidemmälle: Tavaroita täytyy muistaa jatkuvasti kiittää palveluksista, joita ne tekevät sinulle. Käsilaukku täytyy tyhjätä joka päivä, että se saa levätä kovan työn jälkeen. Sivuun varastoituja toisen vuodenajan vaatteita pitää aina välillä käydä tervehtimässä ja osoittaa että välittää niistä. Tämä yhteydenpito auttaa vaatteita pysymään elinvoimaisina. Yleensäkin, kun käsittelemme vaatteita ja viikkaamme niitä kauniisti, käsistämme siirtyy niihin energiaa jolla on positiivinen vaikutus. Kullekin tavaralle täytyy myös osoittaa koti, sillä "tavarat, joilla on oma paikka ja jotka pääsevät sinne joka päivä lepäämään, ovat vireämpiä". Tavarasi myös haluavat olla sinulle hyödyksi, jopa niin vahvasti että pois heitetyistäkin tavaroista jää jäljelle palvelualttiuden energia. Jaa jaa. Vai niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.
Eiköhän vaan siirrytä eteenpäin tarttumalla tuohon kohtaan "pois heitetyt tavarat". Tätä on moni muukin kummastellut, ja on myös epäilty että kyseessä saattaisi olla englannin kautta tehdyn käännöksen virhe. Kierrätys mainitaan parissa kohtaa ohimennen, mutta lähinnä kirjassa vain puhutaan jatkuvasti tavaran heittämisestä pois jätesäkkikaupalla. Vaikka kyseessä käännösvirhe olisikin ja Kondo sisällyttäisi poisheittämiseen myös myymisen, lahjoittamisen ja kierrättämisen, niin poistettujen tavaroiden jatkokäsittelyä ei neuvota mitenkään. Sehän kun usein juuri on se hankalin vaihe, kun ne tavaravuoret pitäisi saada menemään jonnekin. Ja raivausoperaatioon on tietysti syytä liittää myös tulevan ostoskäyttäytymisen miettimistä - mistä ei myöskään puhuta mitään.
Keksisin kirjasta vielä runsaasti lisääkin kommentoitavaa. Enhän ole edes maininnut vielä Kondon suosittelemia säilytysratkaisuja! Niistäkin löytyy sekä fiksuja juttuja että ihan höpöhöpöä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tulen kohta selostaneeksi kirjan koko sisällön, joten ehkäpä pitää jättää jotain muidenkin löydettäväksi.
Ihan kaikkea ei siis kirjasta kannata sellaisenaan nielaista, mutta kyllä tämä on monia innostanut ja itsekin löysin uusia näkökulmia aiheeseen. Ja siitä olemme ainakin Kondon kanssa täysin samaa mieltä että tavaramäärän karsiminen ja jäljelle jäävän omaisuuden järjestäminen todellakin kannattavat. Inspiraatioksi operaatioon suosittelen sekä KonMaria että asiaa järkiperäisemmin lähestyvää Kaaoksen kesyttäjää, ja vielä tsemppaukseksi ja vertaistueksi Facebookin Paikka kaikelle -ryhmää. Onnea matkaan, onnistut kyllä!
Japaninkielinen alkuteos: Jinsei ga tokimeku katazuke no maho (2011)
Ulkoasu: Kyllähän tämä kivalta näyttää ja houkuttelee tutkimaan tarkemmin. Kansi: Satu Kontinen.
Suomentanut (englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying Up) Päivi Rekiaro
Kustantaja Bazar 2015, 122 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)