perjantai 29. toukokuuta 2015

Valkoiset varpaat - kauhutarinoita

Valkoiset varpaat -kauhunovelliantologian lukemiseen liittyi kutkuttavaa uteliaisuutta. Millaista jälkeä ovat saaneet aikaan kirjailijat, joista vain antologian toimittanut Marko Hautala ja ruotsalaisvahvistus Anders Fager ovat ennestään kauhun parista tunnettuja? Mukana olevista kirjailijoista olin aiemmin ehtinyt lukea vain Sami Hilvoa, mutta kaikkien tyylistä oli jonkinlainen käsitys. Pidän tällaisesta rajojen häivyttämisestä, ja lukisin mielelläni vastaavaa muihinkin genreihin liittyen.

Eikä valikoiman kiinnostavuus onneksi lopu vain ideaan, vaan mukana on koko joukko onnistuneita tarinoita. Kirjan avaa Virpi Hämeen-Anttilan kirjastoon sijoittuva novelli Suljettu osasto. Se on lähimpänä sitä, mikä monille varmaankin ensimmäiseksi tulee mieleen sanasta kauhutarina. Erityisen mieleenpainuva se ei ole, mutta toimivaa ja viihdyttävää luettavaa kyllä. Essi Kummun Vapaapäivä taas lähtee taiteellisempaan suuntaan. Nautin paljon novellin kielestä sekä siitä miten kauhuelementti jää ilmaan leijumaan (myös sananmukaisesti ;). Henkilöille sen sijaan en juuri lämmennyt, eikä heidän seksielämänsä jaksanut suuremmin kiinnostaa - mikä kyllä epäilemättä on ihan vaan oma ongelmani, koska jostain syystä seksistä lukeminen on mielestäni useimmiten muulloinkin lähinnä haukotuttavaa.

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (suom. Satu Grönroos) jättää jälkeensä epätodellisen olotilan. Seurasin öisellä saarella suoritettua sotilasoperaatiota iltamyöhällä, vähän jo väsyksissä, ja seuraavana päivänä oli pakko palata tarkistamaan, mitä ihmettä siellä oikein tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tehokasta tavaraa, mutta ehkä novelli olisi saanut olla vähän lyhyempi. Alkuosa, jossa lähestytään kohdetta pikkuhiljaa, toimii kyllä toisaalta hyvin odottavan tunnelman nostattajana, mutta ehtii myös tarjota mahdollisuuden lukijan pitkästymiseen.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan ja Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kuuluvat suosikkeihini. Molemmissa toivoisi päähenkilön voivan paeta pois, pois, pois - mutta kahdesta aivan erilaisesta ympäristöstä. Hilvo vie lukijan kaameaan dystopiaan, jossa ihmiskunta elää tarkasti ohjelmoituja päiviään valtavan kaupunkinsa kammioissa. Grönroosin tarinassa nuori nainen, seuranaan pieni avioton poikansa, saa työtä kotiapulaisena. Hiljalleen merenrantatalon tunnelma hiipii niin ahdistavaksi, että hengittäminenkin alkaa tuntua vaikealta.

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm yhdistää kansalaissodan ja salatieteet. Tarina jäi itselleni etäisimmäksi, mutta kieltä sain taas ihailla. Tekstissä on vanhahtava sävy, jonka vuoksi kuulin sen jatkuvasti päässäni luettuna sellaisella vuosikymmenten takaisella, vähän rahisevalla radioäänellä, joka ponnekkaasti selostaa sotatapahtumia. Antologian päättävä Marko Hautalan Varpaat taas on klaustrofobinen tarina matkailevasta pariskunnasta, luolasta - ja varpaista. Novelli nousi myös suosikkieni joukkoon. Puistattavan kiehtovaa.

Monipuolinen, kiinnostava valikoima siis on kyseessä ja jokaisesta tarinasta löysin jotain itseäni puhuttelevaa, oli se sitten juoni, kieli, tunnelma tai parhaimmillaan kaikki yhdessä. Ja tosiaan - minkäs genren pariin haastettaisiin kirjailijoita seuraavaksi? :)

Ulkoasu: Ensivilkaisulla näin kannessa vain kaupungin, ennen kuin huomasin että ohoh, siinähän on kasvotkin. Yksi yllätys siis siinäkin vaikkeivät ne kasvot varsinaisesti piilossa olekaan. :) Pidän myös punaisen ripauksella tehostetusta mustavalkoisuudesta. Kannen kuvat: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 129 s.

torstai 28. toukokuuta 2015

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämö on asettunut asumaan Islantiin, maahan, jossa erämaassa purkautuva tulivuori on arkinen uutinen ja ongelmat vain järjestelykysymyksiä. Siellä asuu reippaalla itsetunnolla varustettuja ihmisiä, jotka onnekkaasti selviävät mitä erilaisimmista vaikeuksista ja ovat sitä mieltä että kotimaasta löytyy monta maailman parasta juttua. He myös tietävät tarkasti mistä ovat tulleet, sillä saaren n. vuonna 874 tapahtuneesta asuttamisesta lähtien jokainen islantilainen on kirjattu asutuksen kirjaan. Nykyään se löytyy netistä, ja oman sukuluettelonsa aina ensimmäiseen islantilaiseen asti saa näkyviin tuosta vaan. Wau!

Sukuluetteloa on kyllä syytäkin tutkia, ettei tule vahingossa treffailleeksi ketään liian läheltä liippaavaa. Pienessä maassa kaikki tuntuvat muutenkin tosiaan tuntevan toisensa. Entisen presidentin puhelinnumeron saa yliopiston opettajalta, ja kun vain pirauttaa, saa kutsun aamukahville haastattelua tekemään. Rosvot ja poliisit ovat juhlimassa yhteisen ystävänsä häitä, ja kodin läheisessä pusikossa saattaa könytä kompastunut Björkin äiti.

Rämö kuvaa mukaansatempaavasti islantilaista kansanluonnetta ja arkea maassa. Hän on koulutukseltaan ekonomi, ja osaa avata ymmärrettävästi myös sitä miten taannoiseen pankkikriisiin päädyttiin. Ennen sitä meno oli huimaa: rahaa oli ja se sai näkyä, ja jos ei ollut niin pankista sai lisää.

Ihan kaikessa ei siis ehkä kannata ottaa islantilaisista mallia, mutta epäilemättä sitä maailman parhauttakin sieltä todella löytyy. Esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo vanhempina ja työelämässä tuntuu tosiaan toimivan. Maassa on myös niin turvallista, että poliisin käsiaseitakin joutaa säilyttää lukkojen takana.

Lukuisia muitakin kiinnostavia seikkoja Rämön uudessa kotimaassa on tullut vastaan, ja kirjaan kannattaakin ehdottomasti tarttua jos haluaa kurkistaa islantilaiseen elämään!

Ulkoasu: Hauskannäköinen kansi houkuttelee tutustumaan tarkemmin! Kansi: Satu Kontinen, kannen kuva: Guðný Hilmarsdóttir.

Kustantaja WSOY 2015, 205 s.

maanantai 25. toukokuuta 2015

12 kirjaa riippukeinuun



Lumiomenan Katjan laatiman vastaavan listan kautta löysin tieni Katveita-blogiin, jossa kirjabloggaajia haastettiin tekemään omia riippukeinulukemistojaan. Tokihan tämä haaste täytyy ottaa vastaan! Enpä muuten ole tainnut ikinä lukea riippukeinussa. Mutta jos sellainen tänä ihan juuri alkamaisillaan olevana kesänä sattuisi osumaan kohdalle, niin nämä kirjat pystyisin hyvin kuvittelemaan pideltävikseni:

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Sumuisessa puutarhassa vietetään juhlia, joiden osallistujista riittää moneen suuntaan rönsyävää kerrottavaa. Ullmann kuvaa todella taitavasti monin tavoin ongelmaisia ihmissuhteita. Postauksessani harmittelin kirjan hiipuvan mielestä turhan nopeasti, mutta onneksi olin sittenkin väärässä. Tunnelma on kyllä jäänyt talteen.

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart
"Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää." Mendelsohn on kuvitellut, mitä lentäjätähti Amelia Earhartille ja hänen navigoijalleen Fred Noonanille tapahtui sen jälkeen, kun he katosivat jäljettömiin Tyynenmeren yllä. Kaunis pieni kirja!

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
Arsenikkimyrkytys, eristäytyneet sisarukset ja itse kehiteltyä noituutta. Tämänkaltainen omalaatuinen karmivuus sopii kesäpäiväänkin!

Steven Hall: Haiteksti
Tämä vasta omaperäinen onkin. Jännäri, jossa vaara uhkaa odottamattomalta taholta. Luulitko että sanojen ja tiedon virrat ovat steriilejä?

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Salaisuuksia kartanossa! Tarina, johon on ihanaa uppoutua kunnolla. (Linkitetyssä postauksessa olen myös määritellyt oman käsitykseni lukuromaani-sanasta, joka jokin aika sitten oli blogien puheenaiheena. :)

Renate Dorrestein: Kivisydän
Vaikka aiheena onkin yhden perheen hirvittävä tragedia, siitä on kerrottu sellaisella rakkaudella ja keveällä tyylillä että rohkenen silti suositella tätäkin riippukeinuun.

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Selkeämmin hyvän mielen luettavaa taas on Linnanneidon lokikirja, joka on sukua tyttökirjoille, vähän hassu ja sopivasti romanttinen. Vaikka en bloggausta kirjoittaessani olekaan ihan hyppinyt innosta, niin nyt pidemmän ajan kuluttua tähän tekisi kuitenkin mieli palata.

Murray Bail: Eukalyptus
Monessa sadussa kauniin tyttären käden saa se kokelas, joka pystyy suorittamaan isän määräämän vaativan tehtävän. Murray Bail on istuttanut samaisen juonikuvion lähemmäs nykypäivää, australialaiselle tilalle, satojen erilaisten eukalyptuspuiden keskelle.

Susan Vreeland: Sininen neito
Kirja seuraa tuntemattomaksi jääneen Vermeerin maalauksen matkaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, aina taiteilijan ateljeehen asti.

Iain Pears: Stone's Fall
Todella hyvin kirjoitettu tarina erään finanssineron kuolemaan liittyvistä arvoituksista. Lontoota, Pariisia ja Venetsiaa 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Pears kertoo vetävästi sellaisestakin mikä ei ennakkoon ehkä olisi niin kiinnostanutkaan.

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
Suosikkidekkaristini Vargasin Adamsberg-sarja kuuluu niihin kirjoihin, joita tyrkytän aina sopivan tilaisuuden tullen. :) Sisältää ihan omanlaistaan leppoisuutta, mutta myös riittävästi särmää.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Rivertonin lisäksi vielä toinenkin englantilainen kartano. Tässä tapauksessa juoni saattaa kiepahtaa yhtäkkiä ihan eri suuntaan!

Listalle ei näköjään tällä kertaa päätynyt muuta kuin ulkomaisia romaaneja, mutta näillä nyt mennään! :)

maanantai 18. toukokuuta 2015

Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltusen romaanin päähenkilö Anni Kantto on työtön yksineläjä. 37 vuotta, 138 kiloa, iso nainen joka on saanut kokonsa vuoksi osakseen aivan riittävästi kaikkea ikävää. Mutta ei Annin ongelma ole hänen painonsa. Hänen ongelmansa ovat kaikki ne muut ihmiset, joita se häiritsee. Törkeyksiä huutelevat pojat, yhden yön tuttavuus joka tulee aamulla katumapäälle kun näkee petikumppaninsa selväpäisenä, ministeri joka aloittaa sodan läskiä vastaan, nekin jotka mielestään ajattelevat Annin parasta yrittäessään kannustaa häntä laihtumaan. Koska heidänkin ajatuksissaan Annissa siis on jokin vika. Mutta jotain on kypsymässä hänen sisällään - rohkeutta olla sellainen kuin on, halua saada muutkin näkemään että hän saa olla juuri sellainen. Yhä uudestaan Anni harjoittelee mielessään puheita, joita haaveilee vielä jonain päivänä pitävänsä:

 "Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä, ihminen jollaista ette ole aiemmin kohdanneet.
  Minä olen lihava ihminen, joka ei aio pudottaa painoaan väkisin. Voin pudottaa painoani jos itse tahdon, mutta hyväksyn tämän painon tai enemmänkin.
  Monen mielestä minussa on liikaa. Itse ajattelen, että olen iso. Jotkut meistä ovat isoja. Me olemme tavallaan uusi ihmisryhmä, uudenlaista elävän kudoksen arkkitehtuuria. Ihmiskunta lihoo, aina on ollut lihavia ihmisiä, mutta nyt meitä on enemmän kuin koskaan.
  Se on monella tapaa ihan ok asia.
  Sen toteaminen ääneen on radikaalia, koska ajatus on joidenkin mielestä hullu." (s. 16)

Anni on terve. Hän latoo pöytään faktoja, jotka kyseenalaistavat lihavuuden sairauksiin yhdistävien tutkimusten toteutustavat, ja osoittaa jo omalla esimerkilläänkin että lihava voi voida aivan hyvin. Sille hän ei voi mitään että lihavuus on joidenkin mielestä rumaa, mutta pitäisikö hänen muuttua toisenlaiseksi muiden mukavuudenhalun tähden?

Annilla riittää ajatuksia herättelevää sanottavaa, ja ISO on tärkeä kirja. Suvaitsevaisuus on yksi nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan merkki, joten olisikohan aika suvaita myös lihavia? Kaikkia heitä, joille nykyään niin monin tavoin ja joka puolelta toitotetaan viestiä: laihdu, laihdu, laihdu, olet vääränlainen.

Painosta on tullut kummallinen tabu, luku jota ihan normaalimitoissa olevatkaan eivät usein halua ääneen sanoa. Sitä tabua haluan rikkoa omalta pikku osaltani ja kertoa että olen 163 cm pitkä ja painan 74 kg. Kuten Anni toteaa, tärkeämpiä lukuja ovat elämän aikana nostetut maljat, puhki kävellyt kengät ja muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.

Vaikka kaipasin kerrontaan hieman lisää lentoa, niin hienoa tätä oli lukea ja iloita Annin kanssa onnistumisen hetkistä. Kirjan päätyttyä jäin miettimään miten hänelle kävi eräässä jutussa, ja päähän pälkähti pikainen ajatus: Kokeile googlata, kyllä siitä varmaan löytyy video! Vaikka tämä harha kestikin vain silmänräpäyksen ennen kuin totesin hölmöyteni, kertoo se silti kirjallisuuden voimasta. Siitä kuinka pieneksi hetkeksi saattaa oikeasti unohtaa ettei se ihminen, jonka seurassa vietin joitakin tunteja, ollutkaan todellinen.

Ensimmäinen lause: Ajattelen tätä joka ilta.

Ulkoasu: Kansikin on kiva, ei ihan tavanomainen, mutta kirjailijan nimi kyllä erottuu aika huonosti! Kansi: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2013, 300 s.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät

Vampyyri, ihmissusi, maahisia, Tukholman metro, Antarktis ja avaruusasema. Jussi Katajalan kauhunovellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita sisältää sekä hyvin perinteisiä aiheita että ihan jotain muutakin. Niin pohjoismaista kuin kauempaakin kotoisin olevaa mytologiaa on käytetty monin paikoin, onnistuneesti.

Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan edustaa "peruskummitusjuttua", ja aiheutti ainoana varsinaisia hyi olkoon -väristyksiä. Myöhemmissä tarinoissa kauhu saa toisenlaisia muotoja. Saattaa olla, että muistan kyseisen novellin kun otan kuvia ensi juhannuksen mökkireissulla. Saattaa olla myös, että joudun vilkaisemaan niitä hieman normaalia tarkemmin, ettei vaan...

Ihmissudet ja vampyyrit on ehkä jonkun mielestä jo niin nähty, mutta yhä niistä tuntuu uutta kerrottavaa irtoavan. Pidin sekä Jos lähtee sutta karkuun -novellista, jonka metsäntuoksuisuus on itselleni aina mieluista, että tyylikkään tunnelmallisesta Verenperinnöstä. Muiksi suosikeiksini nousivat Vuoronvaihto ja Korkea kiertorata. Ensin mainittu tuo vainajat metroon, joka kieltämättä sopiikin kauhutarinan kulissiksi erinomaisesti, jälkimmäistä taas voisi sanoa scifiksikin. Molemmat ovat omalla tavallaan hyytävän hienoja.

Sellaisia novellikokoelmia ei juuri tule vastaan joissa jokaisesta tarinasta pitäisi, eikä niin käynyt nytkään. Tällä kertaa kuitenkin ihan jokaisessa oli jokin kiinnostava elementti, jonka löytäminen lukiessa ilahdutti niissäkin (harvoissa) tapauksissa kun kokonaisuus ei ollut niin mieleinen. Koko paketista jäi siis oikein hyvä maku!

Ulkoasu: Näyttävä ja soveliaan synkeä on kansikin. :) Kannen kuva: Jarno Kantelinen.

Kustantaja Osuuskumma 2015, 172 s.