Seuraaja sijoittuu Albaniaan Enver Hoxhan kommunistisena ja sulkeutuneena valtakautena. Kirjassa hänet tosin tunnetaan vain Johtajana. Hän on valinnut itselleen Seuraajan, joka löydetään aamuvarhaisella kuolleena kotoaan. Oliko se itsemurha? Seuraaja oli ollut epäsuosiossa ja huhujen kohteena jo kuukausia, tekemänsä virheen vuoksi. Mutta kuka nähtiin yöllä talon ulkopuolella? Entä onko totta, että kellarista johtaa salainen käytävä Johtajan taloon?
Eristäytyneessä massa vallitsee vainoharhaisuus ja pelko. Asemansa voi menettää koska tahansa, tai joutua vastaamaan asiasta johon ei edes ole syyllinen. Ehkä joutumalla internoiduksi, ehkä hengellään.
Kansipapereissa puhutaan trilleristä ja rikosromaanista, mutta jos tätä ryhtyy normaaliin dekkarinnälkään lukemaan, seurauksena on todennäköisesti pettymys. Tämä on kertomus sisäänpäinkääntyneestä hulluudesta. Arvostan kurkistusta maan rajojen taakse ja nautin Tuula Nevalan kääntämän tekstin virtauksesta, mutta muuten tämä pääsi välillä vähän puuduttamaan, eikä osunut omaan makuuni niin hyvin kuin aiemmin Kadarelta lukemani Kolme surulaulua Kosovolle ja Särkynyt huhtikuu. Mutta jos aihe vaan kiinnostaa, kannattaa kirjaan tutustua! Nobelistiksikin moneen kertaan tyrkyllä ollut Kadare tekee laatutyötä.
Ensimmäinen lause: Seuraaja löydettiin kuolleena makuuhuoneestaan aamunkoitteessa 14. joulukuuta.
Albaniankielinen alkuteos: Pasardhësi (2003)
Suomentanut Tuula Nevala, avustajanaan Eset Feka
Kustantaja Into 2012, 158 s.
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
torstai 4. helmikuuta 2016
Katharina Hagena: Omenansiementen maku
"Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja." (s. 59)
Omenatarha, säilöttyjä kyyneleitä ja kolme sukupolvea naisia. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha. Anna kuoli nuorena, Bertha paljon myöhemmin hoitokodissa kadotettuaan muistinsa harmaaseen utuun jo vuosia aiemmin. Sitten Berthan tyttäret Christa, Inga ja Harriet, ja lopulta serkukset Iris ja Rosmarie sekä heidän paras ystävänsä Mira. Yksi kuoli, toinen lähti pois, jäljelle jäi Iris joka perii Berthalta talon ja kaikki sen sisältämät muistot.
Iris asettuu taloksi muutamaksi päiväksi miettimään mitä perinnölleen tekisi. Hän muistelee lapsuuden lomia talossa ja suvustaan kuulemiaan tarinoita. Lopulta on ajateltava sitäkin yötä, jona Rosmarie kuoli. Iris pukeutuu tätiensä vanhoihin leninkeihin. Ja huomaa tuntevansa asianajajansa. Sehän on Max. Miran pikkuveli, joka silloin vuosia sitten roikkui tyttöjen perässä. Nulikka. Joka on kasvanut aikuiseksi. Ja käy myös mielellään uimassa suojärven tummassa vedessä.
Tarina on kirpeällä tavalla kaunis. Haikea, mutta hauskakin, koska Iris on välillä melkoinen nolojen tilanteiden nainen, ja hänen ja Maxin kemiat tuottavat sujuvaa sanailua. Siinä muistetaan ja unohdetaan, ja siinä on pikkuinen ripaus maagista realismia joka saa omenapuun räjähtämään kukkaan väärään aikaan ja viinimarjat muuttumaan murheesta valkoisiksi. Matkalla kohtaa suruja, mutta lopussa on lämmin olo.
"Ei. Ennen kyllä, silloin luin taukoamatta, sängyssä, syödessäni, pyörällä ajaessani. Se oli kuitenkin loppunut. Lukeminen on yhtä kuin keräily, ja keräily yhtä kuin säilyttäminen, ja säilyttäminen yhtä kuin muistaminen, ja muistaminen yhtä kuin ei täysin tarkasti tietäminen, ja ei tarkasti tietäminen yhtä kuin unohtaminen ja unohtaminen yhtä kuin putoaminen, ja putoamisesta oli tultava vihdoin loppu." (s. 17)
Ensimmäinen lause: Anna-täti kuoli 16-vuotiaana keuhkokuumeeseen, jota ei pystytty parantamaan hänen särkyneen sydämensä ja vielä keksimättä olleen penisilliinin johdosta.
Saksankielinen alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen (2008)
Suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja Minerva 2009, 242 s.
Omenatarha, säilöttyjä kyyneleitä ja kolme sukupolvea naisia. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha. Anna kuoli nuorena, Bertha paljon myöhemmin hoitokodissa kadotettuaan muistinsa harmaaseen utuun jo vuosia aiemmin. Sitten Berthan tyttäret Christa, Inga ja Harriet, ja lopulta serkukset Iris ja Rosmarie sekä heidän paras ystävänsä Mira. Yksi kuoli, toinen lähti pois, jäljelle jäi Iris joka perii Berthalta talon ja kaikki sen sisältämät muistot.
Iris asettuu taloksi muutamaksi päiväksi miettimään mitä perinnölleen tekisi. Hän muistelee lapsuuden lomia talossa ja suvustaan kuulemiaan tarinoita. Lopulta on ajateltava sitäkin yötä, jona Rosmarie kuoli. Iris pukeutuu tätiensä vanhoihin leninkeihin. Ja huomaa tuntevansa asianajajansa. Sehän on Max. Miran pikkuveli, joka silloin vuosia sitten roikkui tyttöjen perässä. Nulikka. Joka on kasvanut aikuiseksi. Ja käy myös mielellään uimassa suojärven tummassa vedessä.
Tarina on kirpeällä tavalla kaunis. Haikea, mutta hauskakin, koska Iris on välillä melkoinen nolojen tilanteiden nainen, ja hänen ja Maxin kemiat tuottavat sujuvaa sanailua. Siinä muistetaan ja unohdetaan, ja siinä on pikkuinen ripaus maagista realismia joka saa omenapuun räjähtämään kukkaan väärään aikaan ja viinimarjat muuttumaan murheesta valkoisiksi. Matkalla kohtaa suruja, mutta lopussa on lämmin olo.
"Ei. Ennen kyllä, silloin luin taukoamatta, sängyssä, syödessäni, pyörällä ajaessani. Se oli kuitenkin loppunut. Lukeminen on yhtä kuin keräily, ja keräily yhtä kuin säilyttäminen, ja säilyttäminen yhtä kuin muistaminen, ja muistaminen yhtä kuin ei täysin tarkasti tietäminen, ja ei tarkasti tietäminen yhtä kuin unohtaminen ja unohtaminen yhtä kuin putoaminen, ja putoamisesta oli tultava vihdoin loppu." (s. 17)
Ensimmäinen lause: Anna-täti kuoli 16-vuotiaana keuhkokuumeeseen, jota ei pystytty parantamaan hänen särkyneen sydämensä ja vielä keksimättä olleen penisilliinin johdosta.
Saksankielinen alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen (2008)
Suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja Minerva 2009, 242 s.
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (äänikirja)
Pikkupoikana Aslak oli iloinen lapsi joka sai kaikki muutkin hymyilemään. Ensimmäisenä koulupäivänään hän tiesi, että kaikilla muilla on jo kaveri. Monin yksinäisten vuosien jälkeen hänestä on tullut nuori mies, joka kiipeää Helsingin keskustassa rakennuksen katolle ja alkaa ampua.
Kun aika loppuu sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän. Sen tulevaisuudenkuva on epämukavan realistinen. Ilmastonmuutos etenee edelleen ja tarpeelliset ratkaisut odottavat tekemistään. Romanikerjäläisten lisäksi kadulla näkee suomalaisiakin vanhuksia. Voisiko niin todella käydä?
Enimmäkseen äänessä on Aslakin äiti Laura, joka pitää luentoa ilmastokatastrofista sinä iltana, jolloin sellainen palapelin palanen, josta hän ei voi puhua kenellekään, tuntuu loksahtavan kohdalleen. Hän on miehensä Eerikin kanssa yrittänyt jo pitkään tarjota apua pojalleen, joka ei ota sitä vastaan. Laura tietää jonkin olevan vialla, ja sitten, sinä iltana poliisit odottavat häntä. Välillä kertojana on Somaliassa lääkärinä työskentelevä isosisko Aava, joka myös aavistaa jo kuulleessaan uutisen ampumisesta ja miettii syyllisenä omaa lähtöään ja Aslakin jättämistä.
Aina rakkaus ei riitä. Aivan tavallisten, hyvien vanhempien tavallisesta lapsesta voi kasvaa tappaja. Romaanissa on monta vaikuttavaa asiaa, mutta ehkä eniten vaikutuin Hirvosen piirtämästä Aslakin muotokuvasta. Hän on kaukana pahasta. Surua, yksinäisyyttä, ahdistusta, ja sitten viimein, joku jonka kanssa on samalla aaltopituudella...
Äänikirjan loppuun kuuntelemisesta on jo kuukauden verran joten kaikki ei ole enää tuoreimmassa muistissa, mutta kyllä tämä erinomainen ja rintaa puristava kirja on. Ville Tietäväisen taiteilema kansikin on samaa sarjaa. Krista Putkonen-Örn äänikirjan lukijana oli vähän turhankin herkkävireinen ja nosti repliikkien loppuja hieman häiritsevästi, mutta tottuipa tuohonkin taas kuuntelun edetessä.
Kustantaja WSOY 2015, 6 h 39 min
Kun aika loppuu sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän. Sen tulevaisuudenkuva on epämukavan realistinen. Ilmastonmuutos etenee edelleen ja tarpeelliset ratkaisut odottavat tekemistään. Romanikerjäläisten lisäksi kadulla näkee suomalaisiakin vanhuksia. Voisiko niin todella käydä?
Enimmäkseen äänessä on Aslakin äiti Laura, joka pitää luentoa ilmastokatastrofista sinä iltana, jolloin sellainen palapelin palanen, josta hän ei voi puhua kenellekään, tuntuu loksahtavan kohdalleen. Hän on miehensä Eerikin kanssa yrittänyt jo pitkään tarjota apua pojalleen, joka ei ota sitä vastaan. Laura tietää jonkin olevan vialla, ja sitten, sinä iltana poliisit odottavat häntä. Välillä kertojana on Somaliassa lääkärinä työskentelevä isosisko Aava, joka myös aavistaa jo kuulleessaan uutisen ampumisesta ja miettii syyllisenä omaa lähtöään ja Aslakin jättämistä.
Aina rakkaus ei riitä. Aivan tavallisten, hyvien vanhempien tavallisesta lapsesta voi kasvaa tappaja. Romaanissa on monta vaikuttavaa asiaa, mutta ehkä eniten vaikutuin Hirvosen piirtämästä Aslakin muotokuvasta. Hän on kaukana pahasta. Surua, yksinäisyyttä, ahdistusta, ja sitten viimein, joku jonka kanssa on samalla aaltopituudella...
Äänikirjan loppuun kuuntelemisesta on jo kuukauden verran joten kaikki ei ole enää tuoreimmassa muistissa, mutta kyllä tämä erinomainen ja rintaa puristava kirja on. Ville Tietäväisen taiteilema kansikin on samaa sarjaa. Krista Putkonen-Örn äänikirjan lukijana oli vähän turhankin herkkävireinen ja nosti repliikkien loppuja hieman häiritsevästi, mutta tottuipa tuohonkin taas kuuntelun edetessä.
Kustantaja WSOY 2015, 6 h 39 min
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)