Näytetään tekstit, joissa on tunniste perheet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perheet. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (äänikirja)

Pikkupoikana Aslak oli iloinen lapsi joka sai kaikki muutkin hymyilemään. Ensimmäisenä koulupäivänään hän tiesi, että kaikilla muilla on jo kaveri. Monin yksinäisten vuosien jälkeen hänestä on tullut nuori mies, joka kiipeää Helsingin keskustassa rakennuksen katolle ja alkaa ampua.

Kun aika loppuu sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän. Sen tulevaisuudenkuva on epämukavan realistinen. Ilmastonmuutos etenee edelleen ja tarpeelliset ratkaisut odottavat tekemistään. Romanikerjäläisten lisäksi kadulla näkee suomalaisiakin vanhuksia. Voisiko niin todella käydä?

Enimmäkseen äänessä on Aslakin äiti Laura, joka pitää luentoa ilmastokatastrofista sinä iltana, jolloin sellainen palapelin palanen, josta hän ei voi puhua kenellekään, tuntuu loksahtavan kohdalleen. Hän on miehensä Eerikin kanssa yrittänyt jo pitkään tarjota apua pojalleen, joka ei ota sitä vastaan. Laura tietää jonkin olevan vialla, ja sitten, sinä iltana poliisit odottavat häntä. Välillä kertojana on Somaliassa lääkärinä työskentelevä isosisko Aava, joka myös aavistaa jo kuulleessaan uutisen ampumisesta ja miettii syyllisenä omaa lähtöään ja Aslakin jättämistä.

Aina rakkaus ei riitä. Aivan tavallisten, hyvien vanhempien tavallisesta lapsesta voi kasvaa tappaja. Romaanissa on monta vaikuttavaa asiaa, mutta ehkä eniten vaikutuin Hirvosen piirtämästä Aslakin muotokuvasta. Hän on kaukana pahasta. Surua, yksinäisyyttä, ahdistusta, ja sitten viimein, joku jonka kanssa on samalla aaltopituudella...

Äänikirjan loppuun kuuntelemisesta on jo kuukauden verran joten kaikki ei ole enää tuoreimmassa muistissa, mutta kyllä tämä erinomainen ja rintaa puristava kirja on. Ville Tietäväisen taiteilema kansikin on samaa sarjaa. Krista Putkonen-Örn äänikirjan lukijana oli vähän turhankin herkkävireinen ja nosti repliikkien loppuja hieman häiritsevästi, mutta tottuipa tuohonkin taas kuuntelun edetessä.

Kustantaja WSOY 2015, 6 h 39 min

maanantai 10. elokuuta 2015

Herman Koch: Illallinen

Tunnettu poliitikko ja todennäköinen seuraava pääministeri Serge Lohman, hänen vaimonsa Babette, Sergen pikkuveli Paul ja tämän vaimo Claire ovat kalliissa ravintolassa illastamassa. On tapahtunut jotain heidän teini-ikäisiä lapsiaan koskevaa, josta on tarpeen keskustella.

Näkökulma on Paulin, ja aluksi lukijan onkin helppo olla hänen puolellaan, ärsyyntyen veljen pätemisestä ja annoksia pikkurillillään osoittelevan hovimestarin selostuksista. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, millainen Paulin oma historia on ja miten Claire siihen vaikuttaa suhtautuvan. He tuntuvat tosiaan sopivan toisilleen, mikä yleensä on iloinen asia, mutta tässä tapauksessa jotenkin...pöyristyttävää. Kirjan päätyttyä jäin kulmiani kohotellen ajattelemaan että ohhoh, jopas...jopas nyt jotakin.

Paulin ajatuksissa toistuu Anna Kareninan kuuluisa aloitus: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Paul on päättänyt pitää oman perheensä onnellisten joukossa, mitä se sitten vaatiikin. Ihan tavanomaiseksi onnellisuudeksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Moraaliset ongelmat eivät ole kaikille ongelmia ollenkaan.

Vaikutuin Herman Kochin karmaisevasta psykologisesta tarkkanäköisyydestä, pidin kirjan jaottelusta ruokalajien mukaan ja Sanna van Leeuwenin käännöstäkin oli ilo lukea. Tykkäsin siis, mutta jostain syystä en silti tunne mitään välttämätöntä tarvetta lukea lisää Kochia. Katsotaan, tuleeko muihin jossain vaiheessa tartuttua.

Ensimmäinen lause: Menimme syömään ravintolaan.

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner (2009)

Ulkoasu: En olisi tätä kannen perusteella valinnut luettavakseni, mutta nyt jälkeenpäin täytyy myöntää että jollain tapaa tuo sopii tunnelmaan.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kustantaja Siltala 2012, 340 s.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti

Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.

Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.

Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.

Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.

Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.

Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!

Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!

Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?

Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.

lauantai 28. helmikuuta 2015

Taina Latvala: Välimatka

Synkkylän kylä on fiktiivinen mutta sijaitsee selvästikin tässä aika lähellä, jossain päin Lapuaa. Sieltä on kotoisin Taina Latvalan romaanin kertoja, nuori nainen. Isosisko, joka jo rippikuvassa näytti vanhemmalta ja tietävämmältä kuin kertoja omassaan, asuu perheensä kanssa Helsingissä ja merillä kulkenut isä on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Kotiseudulla ovat jäljellä Seinäjoen Suurmarkettiin töihin jämähtänyt kertoja, äiti jonka aviomiehen kohtalosta kyläläisillä on omat teoriansa ja paappa joka hidastuneiden askeltensa ja muistinsa kanssa yrittää pärjätä omassa talossaan.

Äidin 60-vuotispäivän lähestyessä tyttäret ostavat lahjaksi matkan Teneriffalle, mutta ei tätä sinne niin vain saada. Mitä sinne ny lähtis, yksin vielä, parempi pysyä kotona ja katsoa olympialaisia. Kertoja päätyy seuraksi matkalle jonka aikana edellisen sukupolven salaamat asiat selviävät, välit ensin rakoilevat ja sitten puhdistuvat ja oikea, itsenäinen aikuisuus tekee tuloaan.

Tässähän tietysti lämmitti kovasti kotoisa murre! Leviää pohojalaasta esiintyy dialogissa, lähinnä äidin repliikeissä, ja kerronnan väliin ripotelluissa, äidin äänellä puhutuissa pienissä muistelmamonologeissa. Harvoin tunnen erityistä halua lukea kirjaa ääneen, mutta noiden muistelmapätkien rytmi houkutti mukaansa niin että oli ihan pakko kokeilla. Ja loistavastihan ne suuhun sopivat!

"Kahareksantoistavuatiaana mä pääsin Hilikan kenkäkauppahan töihin. Mä olin hoikka ku elämänlanka ja mulla oli vaalia polokkatukka. Palijo oli luaja mulle  suanu muttei laskupäätä. Heti, jos Hilikan silimä vältti, mä räknäsin vaihtorahat sormiilla.
   Yhtenä keskiviikkona kauppahan pöllähti poika, joka oli komia ku asema ja pitkä niinku pirjakanpussi. Sillä oli Piitlesin poikia matkiva hiustyyli ja vanahuuttansa nauravat kengänkärijet. Se kiärteli hyllyjen välis muina miähinä ja kysyy, notta mikäs tämä tälläänen kylä on, johona ei näy ristin sialua. Se oli itte kotoosin Lappajärveltä ja oli olevinansa niinku Euroopan omistaja.
   Mä sanoon, että tämä on Synkkylä ja täälä on viissataayhyreksän asukasta." (s. 45)

Murteen lisäksi nautin Latvalan tekstin tyylistä ja monista sanankäänteistä muutenkin. Äiti laittaa lapaset patterille, kuten on tehnyt "siitä saakka, kun minulla on ollut sormet". Hotellihuoneessa "tuoksuvat puhtaat lakanat ja vieraan maan saippua, seiniin imeytyneet huolettomat päivät".

Vaan eipä tarinakaan onneksi häviä kielelle. Heti kirjan suljettuani en sitä vielä kunnolla tajunnut, mutta muutaman päivän odottelu ennen blogiin kirjoittamista on tehnyt hyvää. Kyllä siellä rivien välissä asiaa riittää, varsinkin monivuotista surua jossa koko elämä hiljalleen hautuu. Välimatkojakin on monenlaisia; aikojen, paikkojen ja ihmisten välisiä, lyhyempiä ja pitempiä, ja välillä, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi, päästään käännekohtaan ja voidaan katsoa asioita uusin silmin. Lopulta olen tullut siihen tulokseen että tämä on oikeastaan hyvinkin hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Airan portti oli jääny auki niinku se olis härän erestä lähteny.

Ulkoasu: Kansi ei ole ihan sellainen että se mua erityisesti houkuttelisi, mutta olen oppinut pitämään siitäkin kun sitä nyt olen katsellut! Päällys: Anna Makkonen, kannen kuva: Stuart Hercher/Arcangel/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2012, 252 s.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Sumuisessa puutarhassa vietettävien syntymäpäiväjuhlien vastentahtoinen sankari on humalassa ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, pahasta kirjoitusjumituksesta kärsivän menestyskirjailijan trilogian päätösosa on jo vuosia myöhässä, nuori nainen katoaa jäljettömiin kesänä jonka aikana halusi tulla aivan uudeksi, vanhemmilleen vieraaksi muuttunut tyttö leikkaa opettajansa palmikon poikki, pieni poika kuoli kauan sitten eikä kukaan puhunut sisarelle sen jälkeen mitään.

Siinä aineksia, joita Linn Ullmann kietoo ristiin rastiin toisiinsa, liikkuen sulavasti näkökulmasta toiseen ja ajassa eteen, taakse ja takaisin. Aarteemme kallis sisältää todella taitavaa ja vielä kauniskielistäkin solmuun menneiden ihmissuhteiden kuvausta. Asioiden katselu eri henkilöiden näkökulmista näyttää hienosti hahmojen toistensa ohi puhumisen erityisesti Sirin ja Jonin avioliiton kuvauksessa. Mutta ongelmia on muuallakin: Sirin suhteessa äitiinsä Jennyyn on omat vuosikymmenien aikana kertyneet kipupisteensä, eivätkä Siri ja Jon tiedä, mitä ihmettä tekisivät tyttärensä Alman kanssa. (Nuorempi tytär Liv sen sijaan jää pääasiassa sivulliseksi.) Ja sitten on Mille, lapsenvahti joka aiheuttaa perheessä omat hankauksensa ja katoaa jo mainituista puutarhajuhlista, joista tapahtumat rönsyävät eteen ja taakse. Sivujuonteita on vielä muitakin: Sirin suhde varhain muualle muuttaneeseen isäänsä, Millen vanhempien kaipaus ja epätietoisuus, Jonin salaiset suhteet naisiin joista hän ei edes pidä, Millen ruumiin kahden vuoden kuluttua löytävien poikien tarina, Jennyn luona asuva hieman kummallinen Irma, jonka asemasta kellään sivullisella ei oikeastaan ole käsitystä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu vähääkään liian runsaalta, vaan on erittäin toimiva paketti. Hienoa kerrontaa! Vähän utuista, pinnan alla väreilevän synkkää, mutta ei vailla toivoa. Ullmannin katse on tarkka. Huomaan tosin, että ainakin omalla kohdallani tämä on niitä kirjoja, jotka tuntuvat lukemisen aikana vahvoilta mutta hiipuvat mielestä turhan nopeasti jälkeenpäin. Tai yksityiskohdat ainakin, tunnelma sentään jää vaikkei sitä enää osaisi sanoiksi pukeakaan.

Ensimmäinen lause: Jenny Brodal ei ollut juonut pisaraakaan yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Norjankielinen alkuteos: Det dyrebare (2011)

Ulkoasu: Jotenkin jännä ja sopivasti silmäänpistävä, tykkään! Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr.

Suomentanut Tarja Teva

Kustantaja WSOY 2012, 360 s.