tiistai 31. maaliskuuta 2015

Paul Auster: Oraakkeliyö

Sairaudesta toipuva kirjailija Sidney Orr osuu päiväkävelyllään hieman erikoislaatuisen miehen omistamaan uuteen paperikauppaan ja ostaa sinikantisen portugalilaisen muistikirjan. Se auttaa häntä pääsemään pitkästä aikaa taas työnteon makuun. Lukija saattaa välillä joutua hieman pinnistelemään tarkkaavaisuuttaan, kun yhdellä tasolla seurataan Sidneyn elämää, toisella edistyy hänen luonnostelemansa tarina johon sekoittuu vaikutteita Sidneyn tuntemista henkilöistä, ja sitten on vielä tarinan päähenkilön käsiinsä saama käsikirjoitus nimeltä Oraakkeliyö, jonka kulku myös kerrotaan - lyhyesti sentään. Lisäksi Sidney sijoittaa toisinaan selventäviä sivuhuomautuksia alaviitteisiin, joiden teksti saattaa jatkua pitkäänkin, niin että parin-kolmen aukeaman verran sivun yläreunassa kulkee yksi tarina ja alareunassa toinen.

Tämä on osin aika samankaltainen kuin Sattumuksia Brooklynissa, siis kokoelma odottamattomia sattumuksia ja tuttavuuksia sekä hienosti luotujen henkilöiden tarinoita. Ihan mitä tahansa voi odottaa tapahtuvaksi -tunnelma taas on tuttu varsinkin Illuusioiden kirjasta. Noissa kahdessa aiemmin lukemassani nuo ominaisuudet kuitenkin ovat täyteläisempiä, ja siksi tämä jää vähän niiden varjoon.

Kirjan lopetus aiheutti myös pienen pettymyksen. Tähänastisen Auster-kokemukseni perusteella olisin muuten varmaan osannutkin pitää odotukseni oikeanlaisina - siis sellaisina, ettei erityistä loppuhuipennusta ole tulossakaan - mutta kertoja vihjaili tulevista tapahtumista siihen malliin että jotain suurta ja mystistäkin olisi tiedossa. Eikä ollut. Tapahtuihan lopussa toki asioita, mutta sen vihjailun perusteella kuvittelin vielä jotain muuta. Sekin kummastuttaa, mikä pointti on sillä että kertojana toimiva Sidney muistelee tapahtumia kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tällaisessa tapauksessa kaipaisin jotain vihjettä siitä, miten kerrotut asiat vaikuttivat myöhempiin vuosiin tai mikä tilanne on kertojan nykyhetkessä, jotain syytä sille että tapahtumista kerrotaan niin pitkän ajan kuluttua. En ainakaan muista sellaista kirjassa olleen, joten kai se pitää kuvitella itse.

Vahvuutena tässä sen sijaan on Sidneyn ja Gracen avioliiton kuvaus. Vähän kuin lukisi ronskimpiotteista Carol Shieldsiä! Ja Austerin kerronta sekä Erkki Jukaraisen käännöshän kyllä toimivat taas niin loistavasti että nautinnollista luettavaa tämä oli joka tapauksessa!

Ensimmäinen lause: Olin ollut sairaana pitkään.

Englanninkielinen alkuteos: Oracle Night (2003)

Ulkoasu: Kadunkulman ja muistikirjojen yhdistelmä sopii tähän just hyvin. Päällys: Laura Lyytinen, kannen alkup.kuva: Anna Pena/Getty Images.

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 2006), 265 s.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Tohtori Montague tahtoo havainnoida yliluonnollisia ilmiöitä aidossa kummitustalossa. Talo on jo katsottuna; syrjäisessä, synkeässä Hill Housessa ei ole vuosikausiin kukaan viihtynyt muutamaa päivää pidempään. Avustajikseen tohtori saa yksinäisen Eleanor Vancen, taiteilijasieluisen Theodoran ja talon omistavaan sukuun kuuluvan, varasteluun taipuvaisen Luke Sandersonin.

Eleanor, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, on sukulaistensa väheksymä vähän päälle kolmekymppinen huomaamaton hissukka. Kirjan alussa, kehitellessään kuvitelmia lumotuista palatseista, hän tuo mieleen Sinisen linnan Valancyn. Ystävystyttyään nopeasti muiden taloon saapuneiden kanssa hän nauttii vapaudestaan ja ihmettelee, onko se todella hän joka sopii näin hyvin porukkaan ja juttelee nauraen vasta tapaamiensa ihmisten seurassa.

Kummittelun alkaessa alkaa myös todellisuudentajun hämärtyminen, niin Eleanorin kuin lukijankin. Hiljalleen asiat alkavatkin näyttää erilaisilta. Eivät kai muut vain juonittele Eleanoria vastaan? Ehkä se on synkeä talo, yksi hahmo itsekin, joka vaikuttaa henkilöiden välisiin suhteisiin ja sekoittaa sitä, miten kukin asiat näkee. Onko kummittelukaan lopulta todellista vai vain yhteistä harhaa?

Odotin löytäväni kirjasta kunnon kummitustalon vimmaista ryöpytystä, mutta se jäi vähiin. Pidän kyllä psykologisestakin kauhusta, mutta tällaiset todellisuudentajuongelmat eivät yleensä ole makuuni vaan niistä lukeminen tuntuu jostain syystä lievästi ärsyttävältä (siis ainakin jos ne johtuvat yliluonnollisuuksista tms, oikeat mielenterveydelliset ongelmat ovat oma lukunsa). Tarina ei lopulta suuremmin pelottanut, ja sen päätyttyä ajattelin että jaa, tähänkö tämä nyt jäi. Jonkinmoinen pettymys siis, joka kuitenkin johtuu puhtaasti makuasioista eikä siitä, että laadussa olisi puutteita. The Haunting of Hill House on monen mielestä kauhuromaaninen aatelia, ja jos tuo kirjan kuvailuni herättää kiinnostusta, tämä kannattaa ilman muuta lukea. Ja vielä enemmän suosittelen toista Shirley Jacksonin kirjaa We Have Always Lived in the Castle. Se ei ole kauhua vaan muuten vaan outo. :)

(Kyllä tämä sen verran kuitenkin jänskätti että voin sijoittaa kirjan lukuhaasteen kohtaan "a book that scares you". :)

Ensimmäinen lause: No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream.

Ulkoasu: Tämä Penguinin Modern Classics -sarja näyttää yleensäkin hyvältä, ja onhan tuo kansikuva sopivasti karmiva.

Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. Viking Penguin 1959), 246 s.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Tunnistatko kirjojen alut?

Pikainen kirjavisa ajankuluksi! Alla luetellut kirjojen aloitukset on poimittu romaaneista, jotka ovat esiintyneet paljon blogeissa tai jotka arvelen monen lukeneen ennen blogiaikaa. (Ja joista jokainen vielä odottaa omassa hyllyssäni lukemattomana...) Montako tunnistat tai onnistut arvaamaan? Laitan oikeat vastaukset kommentteihin.

  1. Kukaan ei tiennyt paremmin kuin vanhat kertojat: jokaisella tarinalla on alkunsa.
  2. 124 oli kaunainen.
  3. Ukkonen jyrähtää, terävästi ja lähellä.
  4. Olin silloin kolmekymmentäseitsemän ja istuin valtavassa Boeing 747:ssä, joka sukelsi paksun pilvipeitteen läpi lähestyessään Hampurin lentokenttää.
  5. Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.
  6. Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa.
  7. Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.
  8. Kipu käy päälle kuin maininki.
  9. Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.
  10. Minulle on käynyt niin, että elän juuri nyt suuren surun ja menetyksen aikaa.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Juha Vuorinen: Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa

En tiennyt Juha Vuorisen runoja kirjoittaneenkaan ennen kuin tämä kokoelma osui käsiini tarjouskirjakaupan valikoimista jokunen vuosi sitten. Juoppohullun päiväkirjat olen naureskellen lukenut ennen blogia. (Suosikkini on kakkososa Tolppa-apina, jonka tapahtumat iskevät parhaiten irstaaseen huumorintajuuni.) Tämä pikku kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen antamalla ymmärtää olevansa jotain ihan muuta.

Niinhän tämä onkin, vaikkei se tutumman vuorismainen tyylikään kokonaan kateissa ole. Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa on rouheaa rehellisyyttä. Miehisiä rakkaudentunnustuksia vaimolle ja lapsille, ihmissuhteiden pohdiskelua, koettuja mustia hetkiä ja alkoholinhuuruisia aikoja joina ei ole voinut olla turhan ylpeä itsestään. Ja välissä hymyn huulille tuovia heittoja. Ei ollenkaan hullumpaa!

"EREHDYKSESTÄ VIISASTUNEENA

anna minun erehtyä
anna minun erehtyä yhä uudelleen

sillä mistä vitusta voit tietää
kuinka perinpohjaisesti aion oppia"

Ulkoasu: Tykkään kyllä kannestakin. Mukavan maanläheinen. Ulkoasu: Ville Sutinen, kannen kuva: Sari Vehmaskangas.

Kustantaja Diktaattori 2005, 75 s.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Andre Agassi: Andre Agassi

Vieroksuin pitkään elämäkertoja, ajatellen etteivät ne taida olla oikein oma juttuni. Mutta kun lukemistoni on tässä blogiaikana muutenkin laajentunut niin tämänkin kirjallisuudenlajin testaaminen on ollut mielessä jo jonkin aikaa, ja Reetan elämäkertahaaste kannusti viimein toimimaankin. Andre Agassin omaelämäkerta valikoitui luettavaksi, koska kirja on jäänyt mieleen jo useamman vuoden vanhasta Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin kehuvasta jutusta, jossa sanottiin että kirjasta pitääkseen ei ole tarpeen olla ennakkoon ollenkaan kiinnostunut sen kummemmin tenniksestä kuin Agassista henkilönäkään. Sittemmin olen nähnyt kirjasta puhuttavan positiiviseen sävyyn muuallakin, ja nyt voin sanoa, että hyvästä syystä.

Ehkä kirjan lukemisen kannalta on jopa parempi, jos ei ole ennestään Agassin fani. Jos on ihaillen seurannut hänen uraansa, ehkä jopa saanut siitä innostusta omaan pelaamiseensa, voi olla aika karua lukea, miten hän itse sen kaiken on kokenut.

Oma kiinnostukseni aiheeseen kyllä heräsi heti kun aloin lukea. Kirja alkaa kroppansa loppuun ajaneen 36-vuotiaan miehen tuskaisesta heräämisestä aamuna, jota seuraa hänen viimeisen turnauksensa toisen kierroksen ottelu. Teksti sieppaa saman tien mukaansa. Mainitun ottelun kulkua seuratessani silmäni eivät meinanneet malttaa pysyä tekstin tahdissa vaan hyppivät jatkuvasti edelle, sivun alalaitaan, aukeaman toiselle laidalle, vilkuilemaan miten tässä oikein käy. Tuota vuonna 2006 pelattua ottelua voikin ilmeisesti kutsua klassikoksi. Ennen sen alkua raihnainen Agassi katselee huolestuneena nuoren vastustajansa Marcos Baghdatisin notkeaa valmistautumista, mutta helppoa ei ole kummallakaan kun ottelun ratkaisu siirtyy yhä eteenpäin toisen aina tasoittaessa. Toinen ei meinaa saada henkeä ja toinen nojaa mailaansa kaameiden jalkakramppien kourissa. Lukiessani siitä, kuinka ottelun jälkeen molemmat makaavat pukuhuoneessa kutakuinkin liikuntakyvyttöminä, tajusin etten oikeastaan koskaan ole tullut kunnolla ajatelleeksi, kuinka kuluttavaa fyysistä työtä ammattiurheilijana oleminen todella on.

Noiden hetkien jälkeen aloitetaan tarina alusta. Seitsemänvuotias Andre lyö palloa yhä uudestaan, taistelee, vastustajanaan ohjeita karjuvan isän muokkaama pallokone, joka pojan silmissä näyttää lohikäärmeeltä. Kolme vanhempaa lasta ovat jo kukin vuorollaan aiheuttaneet pettymyksen, ja nyt on käsillä viimeinen mahdollisuus. Andresta tulee ammattimainen tenniksenpelaaja. Piste.

Kyllä pojalla lahjoja onkin. Mutta hän myös vihaa tennistä. Silti hän ei lopeta, eikä syynä edes ole pelkästään isän reaktion pelko, vaan jokin vetää häntä pelaamaan. Hän ei pysty lopettamaan. Sama ristiriita jatkuu läpi koko uran, vielä siinä viimeisessä turnauksessaankin hän vihaa tennistä.

Alku- ja loppupisteen väli ei todellakaan ole helppo. Siihen mahtuu aika karussa tennisakatemiassa, koulun jääminen kesken, nuoruuden kapinointi, sydänsuruja, ainainen, loputon epävarmuus itsestä ja siitä, mitä elämällään oikeasti haluaisi tehdä. Pikkuhiljaa ympärille löytyy oikeita ihmisiä, mutta menestys vuorottelee silti romahdusten kanssa, idolinsa pukeutumista matkivien fanien vastapainona on lehdistön pilkka ja epäusko. Lukiessa on helpottavaa tietää (kirjan alun perusteella), että uransa lopussa Agassi on krempoistaan huolimatta onnellinen perheenisä. Muuten huolestuttaisi, mihin hän oikein päätyy.

Jonkun muun silmin asiat epäilemättä näyttäisivät enemmän tai vähemmän erilaisilta, mutta tämä kirja sisältää Agassin totuuden joka on tosiaankin lukemisen arvoinen. Eikä sen tenniksen päälle ole tarpeen suuria ymmärtää.

Mutta kuinkas ne elämäkerrat noin muuten? No, kyllähän näitäkin selvästi voi lukea. :) En nyt saman tien ole ryntäämässä haalimaan mitään kasaa haltuuni, mutta ehkä en ainakaan niin automaattisesti ohita jatkossa. Eli tiedossa lisää kirjoja lukulistalle. Niitähän multa just puuttuikin. Hah!

Ensimmäinen lause: Avaan silmäni enkä tiedä missä olen tai kuka olen.

Englanninkielinen alkuteos: Open. An Autobiography (2009)

Ulkoasu: Katse on yhtä avoin kuin kirjakin. Kannen kuva: Martin Schoeller/Corbis Outline/SKOY.

Suomentanut Pekka Tuomisto

Kustantaja Otava 2010, 508 s.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirsti Kuronen: Paha puuska


Lauri meni junan alle. Hillan pikkuveli, seitsemännen luokan ensimmäisenä päivänä, Lauri, jolla piti olla kaikki aivan hyvin. Kukin perheenjäsen reagoi suruun omalla tavallaan, mutta kaikki haluavat löytää syyn. Syyn, minkä tahansa, edes yhden joka selittäisi miksi. Mutta ehkä sitä ei ole, ehkä se oli vain paha puuska, hetki jonka aikana kaikki on mustaa, joka saa pelkäämään elämää ja säikkymään tulevaa?

Hilla etsii vastauksia metsästä, istuen Laurin lempikivellä ja käyden keskustelua veljen kanssa. Hiljalleen löytyy jotain, jonka voi hyväksyä totuudeksi joka riittää.

Paha puuska on runomuotoinen tarina. Nuorille, aikuisille, runojen ystäville ja niitä vieroksuville. Se on todella hieno. Ja todella koskettava. Jo aiheensa puolesta, tietysti, mutta iso osansa on taidokkaalla tekstilläkin. Lyhyisiin riveihin mahtuu valtavia määriä surua, kaipausta, syyllisyyttä ja paljon muuta. Suosittelen luettavaksi jossain, missä voi itkeä rauhassa.

"Junankuljettaja:
yleensä ne katsovat silmiin

ne?
ne kaikki junien alle jonottajat,
laumoina

Lauri oli Lauri, ei mikään ne

eikä Lauri ikinä katsonut
tuntemattomia silmiin

kuolemaa katsoi

ensimmäisen kerran,

ja vitun viimeisen"


Ulkoasu: Ohut, pehmeäkantinen, mustavalkoinen kirjanen linnunratoineen näyttää siltä, että siihen on helppo tarttua. Hyvä niin. Kansi: Tuija Kuusela.

Kustantaja Karisto 2015, 75 s.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailma muuttui mutta ihmisetkö sen muuttivat, siitä ei ole enää varmuutta, sillä historiasta on paljon palasia kateissa. Mutta se tiedetään että joskus, kauan sitten, oli talvia joiden aikana satoi lunta. Joskus käytettiin laitteita ja esineitä, joita nyt voi kaivaa esiin muovihaudasta etsiessään jotain hyödynnettäväksi kelpaavaa materiaalia. Ja joskus oli käytettävissä niin paljon juomakelpoista vettä, että sitä ei ollut tarpeen puhdistaa merivedestä, sen käyttöä ei säännöstelty sotilaiden valvonnassa eikä sen kätkeminen ollut rikoksista suurin.

17-vuotias Noria on valmistumassa teemestariksi isänsä opastuksessa. Monen sukupolven ajan teemestarit ovat hoitaneet seremoniaa, jossa arvokkaalla vedellä on oma tärkeä osansa - sekä vartioineet salaisuutta.

Eipä tätä ole turhan päiten kehuttu! Emmi Itärannan kuvitelma tulevaisuudesta on hätkähdyttävä. Mahdammeko tosiaan olla matkalla jotain tuollaista kohti? Mieleen jäi kohta, jossa Noria ajattelee entisen maailman asukasta seisomassa veden äärellä ja kuvittelemassa millaista joskus tulevaisuudessa voisi olla:

Haluaisin ajatella että hän kääntyy ja menee kotiin ja tekee yhden asian toisin kuin sinä päivänä sen vuoksi, mitä on kuvitellut, ja jälleen seuraavana päivänä, ja taas sitä seuraavana.
   Ja kuitenkin näen hänet uudelleen, toisena, joka kääntyy pois eikä tee mitään toisin, enkä tiedä, kumpi heistä on todellinen ja kumpi on heijastus kirkkaassa, liikkumattomassa vedessä, niin terävä että sitä voi melkein erehtyä luulemaan todelliseksi." (s. 30)

Niin. Olisihan sitä itsellänikin mahdollisuuksia tehdä asioita toisin. Teemestarin kirja on sitä ajatellen aika hyvä motivaattori.

Tarinakin toimii. Tunnelma on sellainen että lukiessa suorastaan ahdistaa kun on varma ettei Norian salaisuus voi mitenkään säilyä loppuun asti, ja odottaa, milloin ja miten se paljastuu, mitä siitä seuraa ja miten siitä selvitään. Itämaiselta tuntuvan viisauden sävyttämä teksti vasta hienoa onkin. Muutamat toistuvat lauseet ja aiheet rytmittävät kerrontaa ja kiertävät sen aina uudelleen itsensä ympäri samoihin ajatuksiin. Tämän voisi hyvin lukea uudelleen keskittyen vain siihen, mitä oikeastaan sanotaan ja miten.

Ensimmäinen lause: Kaikki on nyt valmista.

Ulkoasu: Juuri hyvä! Seesteisen tyylikäs. (Meinasin jo jossain vaiheessa ostaa pokkarin mutta en sitten kuitenkaan halunnut sitä koska tämä kovakantinen näyttää niin paljon paremmalta.) Graafinen suunn.: Ville Tiihonen.

Kustantaja Teos 2012, 266 s.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Sophie tuskin muistaa äitiään joka muutti New Yorkiin kun tytär oli pieni, jättäen Sophien Haitiin Atie-tädin luo. Atie on tytölle kuin äiti, mutta kun Sophie on 12-vuotias, postissa tulee lentolippu ja edessä on matka toisenlaiseen maahan, tutustumaan naiseen jota ei edes tunnista samaksi kuin tädin yöpöydällä olevassa kuvassa.

Näen, muistan, hengitän on useamman naissukupolven tarina, jossa äitien kokemukset ja vanhan kotimaan perintö seuraavat perässä, voimavarana mutta myös taakkana. Olisiko jälkimmäisestä sittenkin mahdollista jossain vaiheessa puhdistua?

Esiin tulevat myös olot Haitissa. Väkivaltaisuuksia ei varsinaisesti erikseen käsitellä, mutta ne tulevat ilmi kerronnan sivussa. Sokeriruokopelloilla tehdään kovaa työtä. Ja äiti on vastuussa tyttären puhtaudesta siihen asti kun tämä luovutetaan aviomiehelle. Omat ongelmansa on silti uudessakin kotimaassa, ja Sophie tuntuukin reagoivan mieltään painaviin asioihin hyvin länsimaisin oirein.

Tämä oli niitä lukukokemuksia, joissa tunnistan laadun, mutten onnistu uppoamaan tarinaan niin että sen lukeminen ihan tosissaan tuntuisi joltain. Asioiden katsominen muusta kuin länsimaisesta näkökulmasta on kuitenkin aina terveellistä ja tervetullutta, joten kyllä tämä ehdottomasti kannatti lukea. Innostuneempaa tekstiä kirjasta voi käydä kurkkaamassa Kristan melko tuoreesta postauksesta ja on tätä muutenkin paljon kehuttu! :)

Ensimmäinen lause: Pienestä kortista, jonka olin tehnyt Atie-tädille äitienpäiväksi, roikkui prässätty ja kuivahtanut narsissi.

Englanninkielinen alkuteos: Breath, Eyes, Memory (1994)

Ulkoasu: Sopivan massasta erottuvan eksoottinen! Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen, kuva: Joseph Stella.

Suomentanut Leena Tamminen

Kustantaja Gummerus 1999, 229 s.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Alkuvuonna hankitut kirjat

Viime vuonna hamstasin kirjoja pari-kolme kuukautta mutta yllätin itseni olemalla loppuvuoden hyvinkin maltillinen. Saapa nähdä kuinka nyt käydään. Tammi-helmikuussa kerääntynyt vuoden kirjakasan pesämuna on ainakin huolest... eikun siis mukavan runsas... :)


Ylärivi on peräisin tammikuun alennusmyynneistä. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on juuri luvussa ja hyvin kulkee. A. S. Byattin järkäle Lasten kirja saattaa joutua odottelemaan ajan x mutta kiehtoo kyllä. Taiye Selasin Ghana ikuisesti -teoksesta on kuulunut hyvää. Sahar Delijanin Jakarandapuun lapsista olen tainnut onnistua ohittamaan useimmat blogijutut mutta kaunis kansi jo houkuttelee ja aihe vielä lisää.

Maailman parhaat luontokuvat -sarjan kirjoista on tullut vuosittainen automaattiostos.

Book Riotin viime vuoden parhaiden lista oli täynnä herkkuja. Olisin voinut tilailla vähän enemmänkin mutta tyydyin nyt kolmeen. (Ei lasketa sitä, että yhdestä on vielä pehmeäkantinen painos ennakkotilauksessa. Ja The Martianin jätin ainakin toistaiseksi tilaamatta vain siksi, että siitä saattaisi hyvinkin olla vaikka käännös tulossa.) Amy Bloomin Lucky Us, Jennifer McMahonin The Winter People ja William Ritterin Jackaby ovat siis tuon listan innoittamia hankintoja.

Joshua Foerin Moonwalking with Einstein menee myös Book Riotin piikkiin, esiinnyttyään parhaiden tammikuussa luettujen kirjojen listalla. Tohtiskohan mennä katsomaan joko niillä on helmikuun parhaat listattuina??

Neil Gaimanin American Godsia olen välillä etsiskellyt käännöksenä, mutta huuto.netin hinnat ovat olleet turhan korkeita. Joten tilasinpa sitten alkukielisen. Ja kun tilailemaan ryhdyin niin napsautin koriin myös C. Robert Cargillin kirjan Dreams and Shadows, jonka olen jonkin, en muista missä lukemani, arvion vuoksi kirjoittanut muistiin.

Sitten tulikin postissa Suomalaisen bonusseteli. Jihuuuuuu!! Summa oli yllättävänkin reilu vaikka tosiaan kirjojen ostelu jäikin viime vuonna vähän vähemmälle. Taisin kyllä tehdä siellä useammatkin lahjaostokset. Oikeastaan menin hiplaamaan uutuuksia joihin ajattelin bonukseni sijoittaakin, mutta hups: tulinkin kotiin kymmenen kirjan kanssa! 3 pokkaria/15 € -pöydän valikoima oli ihan liian houkutteleva. Siitä tarttuivat lopulta mukaan kaikki nämä:

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat. Tuhat loistavaa aurinkoa oli hyvä lukukokemus, ja vaikka Leijapoika onkin odotellut vuoroaan jo aika kauan niin haluan kyllä lukea Hosseinia vielä lisääkin.

Antonio Hill: Kauniit kuolemat. Jälleen kerran sarjan ensimmäinenkin osa on vielä lukematta, mutta nämä espanjalaisdekkarit vaikuttavat niin kiinnostavilta että tulin hankkineeksi toisenkin.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia. Nimi jäi mieleen eräästä kirjaston tapahtumasta, jossa Syyllisyys-teosta kehuttiin vakuuttavasti.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus. Blogeista on pistänyt silmään kiinnostusta herättäviä juttuja.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret. Ennen blogiaikaa luettu Vaiennetut äänet oli vaikuttava.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tätä kirjaa olen kierrellyt ja kaarrellut, mutta Blogistanian äänestyksessä menestyminen löi viimein kiinnostuksen lukkoon.

Raisa Porrasmaa: Japani pintaa syvemmältä. Eri kulttuurit ja arki muissa maissa kiinnostavat aina, ja jos ei kaunokirjallisuus jyräisi lukulistallani, lukisin aiheesta mielelläni enemmänkin asiatekstiä.

Roope Lipasti: Rajanaapuri. Aloitin tätä kerran äänikirjana mutta kuuntelu ei ole oikein huvittanut viime aikoina. Kuulosti kuitenkin hauskalta joten kokeillaanpa ihan paperilla.

Kjell Westö: Kangastus 38. Westön tuotanto on vielä korkkaamatta mutta jotenkin on hänenkin kirjojaan päässyt kertymään hyllyyn jo kolme kappaletta. No, nehän ovat varmasti hyviä, eikö?? :)

Se kymmenes samalta reissulta kotiin kantamani kirja oli sitten Colin Meloyn & Carson Ellisin Sysimetsä-trilogian päätösosa, jonka edeltäjätkin ovat hyllyssä.

Siis 21 kirjaa. On se ainakin vähän vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan... :)