Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.

Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?

Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.

Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!

Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)

Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.

Suomentanut Kristiina Rikman

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

"Siinä vaiheessa mies yhtäkkiä tajuaa tuolini olemassaolon ja tulee siihen tulokseen, että on päästänyt suustaan sammakon.
-Pyörätuolillakin voi tietysti urheilla, hän sopertaa.
-Toki voi. Aitajuoksu tuottaa tosin hankaluuksia. Erityisesti vesiesteet ovat vähän ikäviä.
  Tässä vaiheessa iskisin silmää, mutta en ole koskaan oppinut tekemään sitä näyttämättä idiootilta, joten yritän virnistää. Sen piti olla hauska heitto, mutta mies tuntuu ottavan sen kovin tosissaan. Hän painaa käteeni nipun seteleitä ja kävelee ulos kaupasta katsomatta taakseen, peläten jähmettyvänsä suolapatsaaksi. Minua huvittaa, mutta pian alan miettiä, miten hän kotona kärsisi tunnontuskia siitä, että oli loukannut ehtaa vammaista, jonka elämä oli varmaan muutenkin tarpeeksi vaikeaa."

Kirjailijalta PDF:nä saamani arvostelukappale (Kiitos!!) Marian ilmestyskirjasta on lojunut lukemattomana tietokoneeni uumenissa nolottavan kauan. Ei siksi etteikö olisi kiinnostanut, mutta jotenkin en vain ole saanut otettua asiaksi sen lukemista - katse kun etsiytyy seuraavaa kirjaa valitessa aina automaattisesti tuonne hyllyn suuntaan. Vaan nytpä se on viimein luettu ja hyvä niin, sillä pidin sen verran paljon että päädyin tilaamaan kirjan itselleni ihan kovakantisena kappaleena. Viivyttelynkin suhteen voin rauhoitella omatuntoani sillä, että eikös se ole vain hyvä jos kirja saa ajallisesti laaja-alaista blogihuomiota. ;)

Kirjassa tutustutaan Mariaan, joka sairastuu kesällä ennen viidettä luokkaa ja palaa kouluun pyörätuolissa. No eihän se helppoa ole. Tuijotusta, ihmettelyä, hyvää tarkoittavaa mutta turhauttavaa lässytystä. Maria sopeutuu ja selviytyy - vaihtoehtoja kun on heikosti tarjolla - ja kasvaa siksi nuoreksi aikuiseksi naiseksi joka hän on romaanin lopussa.

Suurin syy siihen, että pidin kirjasta, on Maria itse. Hän tuntuu ihan oikealta ihmiseltä, johon tutustuisin mielelläni todellisuudessakin. Kiinnostavia, mietityn oloisia tyyppejä löytyy paljon myös sivuhenkilöiden joukosta, pienissäkin osissa olevista. Mieleen jäivät varsinkin itsetuhoinen, sosiaalisia tilanteita kammoava taiteilija Sini, yksinäinen kodinkonemyyjä Sakari ja Sakarin ikuisesti pois antamaansa lasta kaipaava ex-vaimo Eija. Jäi suorastaan harmittamaan kun kirja loppui. Ei siksi että lopussa olisi ollut mitään vikaa, kunhan vain olisin viihtynyt seurassa vielä pitempäänkin. Henkilöiden joukosta Marian äitiä voisi varsinkin erään tietyn keskustelun perusteella pitää täysin epäuskottavanakin, mutta kylläpä joitakin niin käsittämättömiäkin kommentteja ja mielipiteitä tulee välillä vastaan ihan oikeassakin maailmassa, että pakko tuollaisenkin henkilön olemassaoloon on vaan uskoa.

Oli avartavaa katsella hetki maailmaa Marian näkökulmasta. Ensinnäkin tietysti sairastumisen vuoksi: huomaten pyörätuolin käyttämisen käytännön hankaluudet, tarkkaillen ihmisten suhtautumista (jossa olisi melkoisesti toivomisen varaa...), turhautuen korvausbyrokratiaan, loukkaantuen kun lääkärit eivät löydä vikaa ja ajattelevat tytön ehkä sittenkin keksineen koko jutun. Mutta siksikin, etten ainakaan näin yhtäkkiä muista törmänneeni aiemmin päähenkilöön, jolle piirtäminen on yhtä luonnollinen ja välttämätön tapa katsella elämää ja jäsentää maailmaa kuin lukeminen kirjabloggarille.

Tykkäsin siis, ja aika paljonkin. Marian kertojanääni on luonteva ja pääosin sujuva, jonkin verran lyöntivirheitä tekstissä oli (tai oikolukuvirheiksi niitä kai pitäisi kutsua, sellaisen kommentin muistan joskus lukeneeni) mutta eivätpä ne juuri tahtia haitanneet. Tietokoneelta lukiessa oli pakko pitää taukoja ja luin yleensä vain pari lukua päivässä, mutta luulen että jos kirja olisi jo siinä vaiheessa ollut hallussani kovakantisena, olisin saattanut helposti ahmaista sen sopivan tilaisuuden tullen yhdeltä istumaltakin. Rankoista aiheista huolimatta jäi hyvä fiilis, sellainen että kyllä asiat järjestyvät, tavalla tai toisella.

Ensimmäinen lause: Ei ole hauskaa palata takaisin kouluun kesäloman jälkeen.

Ulkoasu: Kansi on ihana! Ja kun kirja nyt on fyysisesti kädessä, se tuntuu muutenkin mukavalta; sivujen tukevahkon paperin vuoksi jämäkältä mutta kuitenkin taittonsa puolesta ilmavalta. Sivunvalmistus: Jukka-Pekka Heinola, kansikuva: Reinhard Schmid.

Kustantaja Muruja 2011, 229 s.

Regina McBride: Ennen sarastusta

On nuori kiertolaistyttö, joka päätyy rikkaan miehen vaimoksi.
Kaksi tytärtä, toinen sairas, toinen tuntee jäävänsä äidin rakkautta vaille.
Meri ja Irlannin rantakalliot.
Vanha tarina hyljenaisesta, jonka mies houkuttelee rantaan, ottaa vaimokseen ja piilottaa hylkeennahan ettei nainen voi palata mereen...
Iso talo erikoisine stukkokoristeineen,
säröisiä posliiniastioita, joiden viat paljastavat esineen sielun.
On nainen, joka palaa kiertolaisten leiristä kulkumiehensä luota ennen sarastusta, tuoksuen savulta ja mereltä,
hylkeennahkainen leninki, helmassa simpukankuoria...

Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja.

Jäin tarinaan kiinni jo näillä ensimmäisillä riveillä, enkä ollut lukenut montakaan sivua kun mieleen tuli kuvaus "elinvoimainen". Voimaa tässä todella on. Alkuvoimaa, joka kumpuaa jostain Irlannin myyteistä, sateesta ja surumielisyydestä. Tapahtumat ulottuvat 1960-luvulta -80-luvun alkuun, mutta olin niin meren, hyljenaisten ja kiertolaisten vankkureiden lumoissa että sijoitin tarinan mielessäni jatkuvasti jonnekin paljon kauemmas, ja hätkähdin aina jonkun matkustaessa bussilla tai puhuessa puhelimeen.

En taitaisi tietää koko kirjasta mitään, ellei Leena Lumi olisi tästä kertonut, ja monessa yhteydessä muutenkin suositellut. Toivon, että kirjaan tarttuu vielä moni muukin. Lähde siis Clodaghin matkaan, nuotion savuun ja vankkureiden keinuntaan, kuulemaan tarinaa levottomuudesta joka periytyi äidiltä tyttärelle...

Ensimmäinen lause: Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa.

Englanninkielinen alkuteos: The Nature of Water and Air (2001)

Ulkoasu: Meren ja ylvään rannan kohtaaminen jatkuu selkämykseen ja takakanteenkin - voisiko parempaa tälle kirjalle olla! Kansi: Ville Laihonen, taitto: DTP Sisko Honkala.

Kustantaja Avain 2004, suom. Sari Karhulahti, 351 s.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin minihaasteen ensimmäistä osaa varten Alice Munron Kerjäläistytön. Tämä kertomuskokoelma on uskoakseni romaanimaisuudessaan vähän epätyypillinen Munron teos, eikä tainnut ainakaan omalla kohdallani olla paras mahdollinen vaihtoehto kirjailijaan tutustumiseen. Mutta tämän olin tullut hankkineeksi hyllyyni, ja senpä vuoksi tämän nyt myös luin.

Kaikki tarinat kertovat Rosesta, joka kasvaa Hanrattyn pikkukaupungin köyhemmässä puoliskossa ja päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen näyttelijäksi ja tv-tähdeksi, pysyen sydämessään kerjäläistyttönä jonka elämässä ei ole oikein mitään selkeää kiintopistettä. Kirja häilyy jossain novellikokoelman ja romaanin rajamailla: kaikki tarinat kertovat kyllä selkeästi oman kokonaisuutensa ja varmasti ne osittain toimisivat yksittäisinäkin, mutta luulen että ne kuitenkin jäisivät aika orvoiksi ilman muita siinä ympärillä.

Munro osaa kirjoittaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ihmisten tekojen vaikuttimet on huomioitu tarkkanäköisesti ja tyylikkäästi, heidän suhteensa kuvattu hienovireisesti. Teksti kulkee sujuvasti. Mutta ongelmaksi muodostui se, että Rose jäi minulle liian etäiseksi - ja koska en ollut tosissani kiinnostunut hänen kohtalostaan, koko tarinan hohto himmeni. Perinteisempi novellikokoelma olisi ollut siinä mielessä parempi luettava, että mahdollisen epäkiinnostavan henkilön tai kertomuksen jälkeen olisin päässyt siirtymään seuraavaan, mutta nyt sitä mahdollisuutta ei ollut.

En siis rakastunut Munroon ainakaan vielä ensilukemalla, harmillista kyllä, mutta ihan näin helpolla en aio luovuttaa vaan lukea myöhemmin jotain muuta. Varsinkin tuorein suomennos Liian paljon onnea kiinnostaa blogiarvioiden perusteella kovasti!

Englanninkielinen alkuteos: The Beggar Maid (1977) (ilm. ensin nimellä Who Do You Think You Are?)

Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1985), suom. Kristiina Rikman, 259 s.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

31-vuotias Kathy H. kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän vietti viihtyisässä, ulkomaailmalta enimmäkseen suljetussa Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn ja muiden oppilaiden kanssa. Idyllissä on eräs särö. Hailshamin kasvattajien puheista ja Kathyn kerronnan lähimenneisyyttä väläyttävistä pilkahduksista lukijalle selviää pikkuhiljaa oppilaiden tausta ja heidän Hailshamissa olonsa todellinen syy.

Kathyn kertojanääni on selkeästi omantyylinen. Hän liikkuu vuodesta toiseen, eteenpäin ja taaksepäin, poiketen välillä selittämään jotain minkä tietäminen on tarpeen juuri mainitun asian ymmärtämiseksi. Tämä toimii hyvin, vaikka saattaakin vaatia lukijalta toisinaan ihan pikkuisen ylimääräistä keskittymistä.

Ishiguro luo melko eleettömin keinoin tarinan joka hätkäyttää ja tekee vaikutuksen. Kathy kertoo elämästään hyväksyvään sävyyn, tavallaan jopa aika laimean toteavaan. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja sille on todella tarvetta kun kaikki selviää.

Kathyn havaintojen kautta selviää monenlaista myös Ruthin ja Tommyn ajatuksista, teoista ja kasvamisesta. Kolmikon keskinäiset suhteet eivät ole lainkaan selkeän mutkattomat. Olen merkinnyt tunnisteeksi myös "scifin", mutta ei kannata jättää kirjaa väliin siksi ettei yleensä sellaista lue. Eräs scifihenkinen asia liittyy oleellisesti tarinaan, mutta ennen kaikkea Ole luonani aina on kertomus ihmisistä. Täytynee lisätä muutakin Ishiguron tuotantoa loputtomiin kasvavalle lukutoivelistalleni...

Ensimmäinen lause: Nimeni on Kathy H.


Englanninkielinen alkuteos: Never Let Me Go (2005)


Kustantaja Tammi 2005, suom. Helene Bützow, 394 s.

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Hopea on äitinsä ja maissa käyneen merimehen tapaamisen tulos. Äitinsä kuoltua hän päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo. Pew aikoo opettaa Hopeasta seuraajansa, mutta tärkeämpää on se, että hän kertoo Hopealle tarinoita joista muodostuu opastus ja tukiverkko tämän loppuiäksi.

Intohimon luettuani kirjoitin rakastuneeni Wintersonin tyyliin ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä. Kirja on muutenkin loistava, ja sen loistavuus on vain syventynyt mielessäni lukemisen jälkeen. Majakanvartijalla oli siis lunastettavanaan turhankin isot odotukset, ja vähän vajaaksi valitettavasti jäi.

Ihastus Wintersonin tyyliin kyllä vahvistui, taas jo ensimmäisissä lauseissa, ja tekstissä on paljon hienoja kohtia. Kokonaisuus, lähinnä tarinan puolesta, on kuitenkin turhan sekava. En oikein tajunnut, miten kaikki asiat liittyivät toisiinsa.

Suurin osa tekstistä on ajattoman tuntuista, ja aluksi luulinkin pitkään olevani jossain vanhoissa ajoissa. Kunnes vastaan tuli sana euro, ja myöhemmin kännykkä, McDonald's... Nuo kohdat hyppäsivät vähän ikävästi silmille, olisin mieluummin pysynyt siinä vanhahtavan ajattomassa olotilassani.

Paljon enemmän on silti hyvää kuin huonoa. Kirjassa on kiva, vähän epätodellinen tunnelma, ja Hopean kertojanääni on raikas, eloisa ja omaperäinen. Winterson on edelleen matkalla suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon.

Pew, kerro minulle tarina.
Minkälainen tarina, lapsukainen?
Tarina, joka päättyy onnellisesti.
Maailmassa ei ole sellaista asiaa.
Onnellista loppua?
Loppua.


Ensimmäinen lause: Äitini kutsui minua Hopeaksi.


Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping (2004)


Kustantaja Bazar 2005, suom. Mervi Sainio, 208 s.

Marjane Satrapi: Persepolis

Satrapin sarjakuvamuotoiset muistelmat iranilaisesta lapsuudestaan ovat erinomaisen toimivat: historiallisesti valaisevat ja hyvin ilmapiiriä kuvaavat, traagiset ja koskettavat, hymyilyttävätkin. Mustavalkoinen piirrosjälki on melko simppeliä mutta hyvin ilmeikästä.

Poliittista myllerrystä seurataan lapsen näkökulmasta. Kun vapaamielisen kasvatuksen saanut Marji on kymmenvuotias, maailma muuttuu: tytöt hunnutetaan, kaikki länsimainen kielletään. Perheen ystäviä ja sukulaisia kuolee ja joutuu vankilaan. Kodin seinien sisällä tehdään samoja asioita kuin ennenkin mutta varovainen on oltava. Kuinka hankalaa onkaan olla ihan tavallinen ihminen maassa, jossa se on kiellettyä?

Pois sarjakuvaepäluulot, tämä kannattaa lukea!

Ranskankielinen alkuteos: Persepolis (2000/2001)


Kustantaja Otava 2004, suom. Taina Aarne