Ensi vuoden lukuhaasteista

Voisi ehkä sanoa, että haasteiden hamstraaminen on lähtenyt lapasesta. :) Mutta ei se mitään, en aio ottaa asiasta turhia paineita vaan enimmäkseen vain lähteä katsomaan kuinka käy.

Aiemmin alkaneista ensi vuoden puolelle jatkuvista haasteista, Lukudiplomista ja Kirjavuorelle kiipeämisestä, olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Ne ovat ihan mukavassa vauhdissa: Lukudiplomin kymmenestä kirjasta luettuina on neljä ja viides kesken, kirjavuorihaasteen viidestäkymmenestä taas luettuina yhdeksän ja kymmenes kesken. Siihen myös uppoavat näppärästi lähes kaikki muihin haasteisiin kaavailemani kirjat.

Noiden kahden lisäksi Kide-novellihaaste on sellainen, jonka suhteen olen eniten "tosissani". Sitä varten tavoitteenani on lukea ensi vuoden aikana 50 novellia, mikä käytännössä tarkoittanee neljää tai viittä kokoelmaa. (Seuraavaan haasteeseen listattu Shieldsin kirja tosin riittäisi yksinäänkin...) Tällä hetkellä suunnittelen toteuttavani tämän niin, että kesken on aina kokoelma tai pari, ja kirjoitan blogiin yhdestä novellista viikossa. Hyllyssäni tarjolla olevia vaihtoehtoja voi kurkata TBR-välilehdeltä.

Ja sitten olisi Sannan 24 kirjaa omasta hyllystä -haaste, joka tietysti limittyy täysin kirjavuorihaasteeseen. Tämän vuoksi innostuin kuitenkin tekemään vielä erillisen listan 24 kirjasta, jotka ovat odottaneet lukemista erityisen pitkään. Tällaisia nimiä sille päätyi:

1. Bram Stoker: Dracula
2. William Golding: Kärpästen herra
3. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
4. Alan Drew: Vesipuutarhat
5. Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
6. Pirjo Hassinen: Suistola
7. Lawrence Hill: The Book of Negroes
8. Rohinton Mistry: Tales from Firozsha Baag
9. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
10. Katherine Howe: The Lost Book of Salem
11. Natsuo Kirino: Out
12. Danny Scheinmann: Random Acts of Heroic Love
13. Leena Krohn: Valeikkuna
14. Katri Lipson: Kosmonautti
15. Carol Shields: Tavallisia ihmeitä
16. Lionel Shriver: Poikani Kevin
17. Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa
18. Abraham Verghese: Cutting for Stone
19. Helen Oyeyemi: White is for Witching
20. Richard Mason: Muistojen huoneet
21. Cormac McCarthy: Tie
22. Eugenia Kim: The Calligrapher's Daughter
23. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies
24. Paul Auster: Illuusioiden kirja

Maukan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste taas rohkaisee tietokirjojen pariin. Lähden varovaisesti tavoittelemaan alinta tasoa eli kolmea luettua. Hallussani olevat vaihtoehdot selviävät jälleen TBR-sivulta, kuten seuraavaankin haasteeseen tyrkyllä olevat teokset:

Susa käynnisti Seitsemän sarja -sarjishaasteen, joka tulee suoritetuksi nimensä mukaisesti seitsemällä sarjakuvateoksella. Sarjakuvat, samoin kuin tietokirjat ja novellitkin, tuppaavat jäämään lukemistossani romaanien jalkoihin, joten enpä malttanut jättää tätäkään väliin!

Viimeisenä ainakin toistaiseksi, ennen kuin joku taas keksii jotain vastustamatonta, on Riinan Lukemattomat kirjailijat -haaste, jonka puitteissa olisi tarkoitus viimein tutustua kuuteen jo pitkään lukulistalla roikkuneeseen kirjailijaan. Sopivia nimiä löytyy tuolta 24-listaltakin: Adichie, Shields, Shriver ja Auster. Lisäksi mielessä ovat mm. Byatt, Irving, Waltari, Le Guin, Oates ja Findley.

Siinä sivussa saanen taas ruksia nimiä myös TBR100-listalta.

Haaste jos toinenkin suunnitelmissa, siis. :) Mutta kuten todettu, eniten tosissani olen kolmen ensimmäisen suhteen, muiden kohdalla olen tyytyväinen jos saan niiden innoittamana luettua edes osan niihin kaavailemistani, monessa tapauksessa pitkään lukemista odottaneista kirjoista.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Satuklassikko jatko-osineen Liisan kokemuksista hyvin, hyvin kummallisissa paikoissa joissa asuu vielä kummallisempaa väkeä.

Tämä kirjakaksikko on sen tason kuuluisuus että monet asiat olivat tuttuja jo ennen lukemista, mutta paljon löysin silti itselleni uuttakin. Juonen puute vähän yllätti; pääosin homma etenee siten että yhdessä luvussa Liisa tapaa yhden henkilön ja seuraavassa toisen, eikä aiempien tuttavuuksien seuraan useinkaan palata. Ainakin ensimmäisen kirjan osalta asia varmaankin menee tarinan Wikipediassakin kerrotun alkuperän piikkiin. Sitä ei siis ole alkujaan ollenkaan suunniteltu kirjaksi. Mutta kysehän on toki ihmemaasta jossa tapahtuu ihmeellisyyksiä - mitäs siinä nyt niin juonella tekisikään. Parempi vain heittäytyä uteliaaseen hämmästelyyn!

Viihdyttävää luettavaa nämä kyllä ovat sanaleikkeineen ja kielikikkailuineen, eikä kirjoja ainakaan ennalta-arvattavuudesta voi moittia. John Tennielin kuvituskin on hienoa katseltavaa. Jotain Liisan tarinan yleisestä tuttuudesta kertoo sekin, että vaikka en ollut koskaan lukenut kirjaa enkä muista edes nähneeni mitään elokuvaa/animaatiota, pystyin silti häiriintymään siitä että Irvikissan nimi olikin tässä käännöksessä Mörökölli. Mörökölli! Mikä nimi se nyt muka on? Irvikissa on ainoa oikea!

Lukudiplomi-haasteen kategoria Fantasiaa tuli suoritettua, mutta päätin kyllä olla sen verran tylsimys että skippaan tehtävät ja suoritan haasteen vain normibloggauksilla. Luovuuteni on sen verran rajallista että saan tuollaisista vain stressiä. :) Sen sijaan linkitän bonuksena kirjallisia tatuointeja esittelevän Contrariwise-blogin tarjonnan tunnisteella Alice's Adventures in Wonderland!

Ensimmäiset lauseet: Liisa istui joen töyräällä sisarensa vieressä ja alkoi kyllästyä joutilaisuuteen./Ainakin se oli varmaa, että valkoinen kissanpoika ei ollut sotkenut kerää.

Englanninkieliset alkuteokset: Alice's Adventures in Wonderland (1865)/Through the Looking Glass (1875)

Ulkoasu: Yhteisnide on raikkaan kaunis ja kivan värinen. Kannen kuva: John Tenniel.

Kustantaja Gummerus 2010, 3. painos, suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner, 278 s.

William Shakespeare: Juhannusyön uni

Ateenan herttua Theseus on menossa naimisiin amatsonikuningatar Hippolytan kanssa, ryhmä käsityöläisiä harjoittelee häitä varten näytelmää ja nuoret rakastavaiset selvittelevät solmuun menneitä välejään, joihin sotkeutuu myös keijukuningas taikoineen.

Luin tämän joskus pari viikkoa sitten ja muistikuva on lähinnä sellainen, ettei hommassa ollut oikein päätä eikä häntää enkä tavoittanut sitä pointtia, minkä vuoksi näytelmä on ylipäätään kirjoitettu. Luultavasti olen sivistymätön moukka joka ei alkuunkaan ymmärtänyt kaikkia tekstin tarjoamia fantastisen mielenkiintoisia tulkinnanmahdollisuuksia, mutta ei mahda mitään! :)

Tämä oli huomattavasti nuivempi kokemus kuin minua aiemmin ihastuttanut Kuningas Lear, jonka tarina on järkevämpi, henkilöt mielenkiintoisempia ja repliikit räväkämpiä. Se myös nauratti huomattavasti enemmän vaikka onkin tragedia. Juhannusyön unen takakannessa mainitaan parin hahmon olevan unohtumattomia ja toisen vieläpä "Shakespearen mahtavimpia koomisia luomuksia". Aha. Kyseinen mahtava koominen luomus oli mielestäni niin pönttö, että suorastaan toivon unohtavani hänet pian, kuten varmasti tuleekin tapahtumaan koska en keksi hänestä oikein mitään muistamisen arvoista.

Taitaa olla parasta, että koetan uudelleen onneani tragedioiden parissa! Tulipa tämäkin luettua, ja samalla suoritettua Lukudiplomi-haasteen kategoria Runoja ja näytelmiä.

Ensimmäinen repliikki: Theseus: Hääjuhlat lähestyvät, kaunis Hippolyta;
uusi kuu on neljän päivän kuluttua.

Englanninkielinen alkuteos: A Midsummer Night's Dream (n. 1590-1596)

Ulkoasu: Ihan sopivan utuisen sekavahko kansi. Piirros: Hendrick Goltzius, kannen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2005, suom. Matti Rossi, 132 s. 

Kide-novellihaaste

J. S. Meresmaa käynnisti Kide-novellihaasteen, joka minun blogiini rantautui Ankilta. Novelli palaa -hankkeen innoittamana olen muutenkin suunnitellut panostavani ensi vuoden puolella novellien lukemiseen vähän enemmän kuin viime aikoina, joten tämä haastehan sopii kuvaan just hyvin.

Kide-haasteen ohjeistus näyttää tältä:

1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Tämä viiden kohdan ohjeistus on neuvoa-antava, ei pakollinen. Käytän novelli-sanaa, mutta joskus kertomuksen ja novellin raja voi olla häilyvä. Minusta mikä tahansa lyhyt teksti käy, mitään novellin kaavaa ei tarvitse alkaa etsiä voidakseen osallistua.

Tässä siis viisi mieleen jäänyttä novellia:

Anna Gavalda: Pieniä saintgermainilaisia harrastuksia (kokoelmasta Kunpa joku odottaisi minua jossakin)
Koko kokoelma on niin ihana, että saisin vitosen helposti kasaan pelkästään sen sisällöstä. Mutta mainitaan nyt tämä kirjan avaava tarina, joka ihastuttavassa kepeydessään kertoo kaiken oleellisen siitä hetkestä, kun mies kohtaa kadulla kauniin naisen - siitä, kuinka se pitäisi mennä ja kuinka sen ei pitäisi mennä. Novellin minäkertoja on yksi suosikkinaisiani kirjallisuudessa! :)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Alla pinnan Toiseus piilee (kokoelmasta Taivaalta pudonnut eläintarha)
Toinen wau-kokoelma, jossa ehkä eniten wau oli tämä novelli jonka nimikin on sellainen että se jää aina soimaan päähäni. Tämä pitäisi lukea uudelleen koska en oikeastaan muista tarinasta juuri mitään. Siis muuta kuin sen herättämän tunteen siitä että sain juuri lukea jotain todella hyvää.

Sari Vuoristo: Tyhjyys (kokoelmasta Säätiedotus merenkulkijoille)
Nainen seilaa Grönlannin rannikkoa edestakaisin koska sieltä se vielä löytyy. Tyhjyys nimittäin. Haikean hieno ajatus.

Jhumpa Lahiri: Kolmas ja viimeinen maanosa (kokoelmasta Tämä siunattu koti)
Siitä on jo aikaa, kun olen Lahiria lukenut. Muistikuvat ovat varsin hataria, mutta yksi hetki on jäänyt mieleen: se, kun mies kajauttaa vanhalle tiukkapipoiselle vuokraemännälleen tämän odottaman vastauksen ja saa kuulla ensimmäistä kertaa vaimonsa nauravan.

Roald Dahl: Äänikone (kokoelmasta Nahka ja muita novelleja)
Se puun ulvaisu puistattaa vieläkin.

Luen mielelläni novelleja, mutta käytännössä ne usein jäävät lukemistossani harmillisesti romaanien jalkoihin. Hyllyssä on kyllä odottamassa monenlaista kiinnostavaa: Johanna Sinisaloa, Carol Shieldsiä, lisää Lahiria, Gao Xingjiania, Annie Proulxia, ja niin edelleen. Aion lukea kokonaisia kokoelmia, en siksi ettenkö arvostaisi novelleja yksittäisinä teoksina vaan siksi että häiritsee jos hyllyssäni retajaa osittain luettuja kirjoja. :) Sekä tämän että Jennin Novelli palaa -hankeen blogissa esittämän haasteen hengessä nostan sitten erikseen esiin yksittäisiä novelleja, jotka mielestäni ovat erityisiä helmiä. Katsotaan millaiseksi käytännön toteutus lopulta muodostuu. Tavoitteen lasken yksittäisinä novelleina, ja taidanpa uskaltautua heittämään lukemaksi 50 kappaletta.


Nyt täytyy lähteä töihin joten en ehdi pohtia kenet haastaisin mukaan, joten ehkäpä palaan siihen myöhemmin. Haasteen saa toki sitä odotellessa (tai sen jälkeenkin) napata itselleen kuka vain! :)

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" - Tuokiokuvia Venäjältä

Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén kertoo kokemuksiaan Venäjästä ja venäläisistä. Käsitellyiksi tulevat monenlaiset aiheet yhteiskunnasta ja yksityisemmästä elämästä, kuten byrokratia, korruptio, sukupuolet ja niiden suhteet, vodkan juomistavat, nimi- ja puhuttelukäytännöt, demokratian tila ja tulevaisuudenkuva sekä arkielämän vinkit jonottamiseen (tai sen välttelyyn).

Monet seikat tuntuvat käsittämättömiltä. Esimerkiksi mainitun byrokratian kiemurat ja statussymbolien hankkiminen hyvän julkisivun ylläpitämiseksi tilanteessa, jossa sellaiseen ei todellakaan ole varaa. Ja sitten taas on valtavasti lämpöä: ystävyyden pyhyyttä, vieraanvaraisuutta, yhteenkuuluvuutta, aitoa ja välitöntä kiinnostusta tavattuihin ihmisiiin. Aiempi mielikuvani Venäjästä ristiriitaisuuksien maana säilyi ja vahvistui; välillä ajattelin lukiessani, että repisin siellä hiukset päästäni silkasta turhautumisesta, mutta luultavasti yhtä usein ajattelin myös oi, wau, mahtavaa.

Laurén kirjoittaa todella kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti, kriittisesti rakkaudella, havainnollistaen esiin tuomiaan asioita monilla omilla ja ystäviensä kokemuksilla. Suosittelen jos haluat kurkata Venäjälle, tätä oli mukava lukea!

Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteen kategoria Sakprosa kuitattu.

Ruotsinkielinen alkuteos: "De är inte kloka, de där ryssarna" - Ögonsblicksbilder från Ryssland (2008)

Ulkoasu: En nyt oikein osaa päättää, pidänkö vain enkö; ihan ok mutta ei erityisen kiinnostustaherättävä. Ulkoasu: Terhi Haikonen.

Kustantaja Teos & Söderströms 2010, 2 painos (1. painos 2008), suom. Laura Beck, 183 s.

Tove Jansson: Kevyt kantamus

Yhteisnide sisältää kaksitoista novellia ja pienoisromaanin Kivipelto.

Aiemmin lukemastani Janssonin novellikokoelmasta, Seuraleikistä, jäi hyviä muistoja. Tämä sen sijaan oli, harmillista kyllä, vähemmän menestyksekäs kokemus.

Kyllä hyvää lupaavia aineksia oli: lähteminen kauan odotetulle matkalle mahdollisimman kevyin kantamuksin, haluten irtautua kaikesta, kaksi vanhaa miestä joista kumpikin on sitä mieltä että kasvitieteellisen puutarhan penkki on juuri hänen pävittäiselle käynnilleen varattu istumapaikka, jopa dystopiaa jota en alkuunkaan osannut odottaa! Mutta vaikka halusin pitää kirjasta, ja yritin pitää siitä, siirtyen toiveikkaana aina seuraavaan novelliin, en lopulta löytänyt yhtäkään joka olisi oikeasti puhutellut. Hyviä hetkiä oli, mutta ne jäivät ohimeneviksi. Kaiken lisäksi tajusin kyllä lukevani hienoa tekstiä, mutta syystä tai toisesta se silti jäi etäiseksi. Kertomukset eivät päässeet sisälleni, tai minä niiden sisälle.

Voi höh! Kaiken kaikkiaan aika turhauttava lukukokemus, jonka kruunasi se että tämä kirjaston poistomyynnistä hankittu, ilmeisen hyvinpalvellut kirja alkoi lukemisen edetessä hajota käsiin. Sivut irtoilivat lohkoina liimauksesta, niin että kirja on tällä hetkellä neljänä palana. Höh vielä toistamiseen!


Tulipa edes Underbara finlandssvenskar vid papper -haaste viimein korkattua. :)

Ruotsinkieliset alkuteokset: Resa med lätt bagage (1987) & Stenåkern (1984)

Ulkoasu: Kannesta sentään pidän, se on mukavan seesteinen! Piirros: Tove Jansson.

Kustantaja WSOY 1989, suom. Oili Suominen, 266 s.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Havahduin vähän aikaa sitten sellaiseen tosiasiaan, että olen onnistunut kokonaan ohittamaan lukemistossani kotimaiset nuortenkirjat. Kun vähän asiaan perehdyttyäni tajusin, että niissäkin on vallalla vahva spefi-henkisyys, aloin olla aika innoissani. (Se, miten olin kirjablogeja seuraavana ihmisenä onnistunut välttymään asian tiedostamiselta aiemmin, on jonkinasteinen arvoitus.) Pian tuli jo sellainen olo että haluan lukea jotain HETI - siis lukulistan kanssa kirjastoon. Ja jess, yksi eniten kiinnostavista kirjoista, Käärmeenlumooja, oli kuin olikin paikalla. Sen kanssa kävikin sitten sillä tavalla että ajattelin vilkaista vähän ja päädyin ahmimaan koko kirjan. Muistelen näin tapahtuneen jollekin muullekin. :)

Unna on aina tiennyt olevansa erilainen, vikkelä ja käsittämättömän ketterä. Tavatessaan Rufuksen hän saa viimein erilaisuudelleen nimen: Unna on faunoidi, harvinainen ihminen joka on saanut kykyjä omalta voimaeläimeltään.

Tarinan ydin on vanha: on yksinäinen, erilainen tyttö joka tapaa upean pojan joka näkeekin hänet toisin kuin muut ja... Mutta se on niitä juttuja, jotka toimivat yhä uudelleen kunhan toteutus on raikas. Ja Salamalla on! Idea faunoideista on mainio, ja eri eläinlajien legendaarisiakin ominaisuuksia on välillä käytetty aika hauskasti. Eläinteema tuo mieleen Philip Pullmanin daimonit, mutta faunoidi on kuitenkin ihan eri asia.

Ihastusta herätti myös luonteva kieli. En tiedä Unnan ikätovereiden mielipidettä, mutta ainakin mulle tuo sujuva nuorekkuus meni ihan täysin läpi. :) Faunoiditeeman ohessa käsitellään paljon myös ihan normaaleja nuoren elämään kuuluvia asioita. Ehkä sitä paranormaalia toimintaa olisi voinut olla vähän enemmänkin, mutta hyvinpä tämä käy näinkin - jäi sopivasti langanpäitä auki sarjan tulevia osia ajatellen!

Ensimmäinen lause: Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa.

Ulkoasu: Kivat värit! Tykkään myös kirjassa käytetystä fontista. Suunnittelijatiedot taitavat olla kirjaston tarrojen alla.

Kustantaja WSOY 2012, 330 s.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Historiani Tuntemattoman sotilaan parissa on sellainen, että olen parina itsenäisyyspäivänä yrittänyt katsoa elokuvaa puolitylsistyneenä, mutta luovuttanut kummallakin kerralla siinä vaiheessa kun Rokka on ilmestynyt paikalle. Sitä miestä en vaan ole jaksanut katsella enkä kuunnella. Olin kuitenkin sitkeästi päättänyt vielä sinnitellä loppuun jonkin version tästä suuresta suomalaisesta klassikosta, ja Linnan alkuperäisteoshan toki tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta.

Alku ei nytkään ollut kovin lupaava. Parin ensimmäisen sivun ympäripyöreältä tuntuvan johdannon jälkeen olin melkein valmis jättämään homman sikseen, mutta komensin itseni jatkamaan, koska tämä oli viimeinen luettava kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Jonkinlainen käännekohta sijoittuikin jo seuraavalle sivulle, jolla hihittelin juurakoihin kiroillen kompastelevalle kapteeni Kaarnalle.

Siitä teksti lähti paremmin avautumaan vaikka lievää tihkaisua olikin edelleen havaittavissa. Mutta pikkuhiljaa tutustuin paremmin tuohon jatkosodan konekiväärikomppaniaan, aloin muistaa kuka on kuka ja sulauduin porukkaan. Kunnes satakunta sivua ennen loppua mieleen hiipi jo ennakkoon haikeus pian koittavasta erosta. Jatkuvasti mukana oli tietysti myös pelko siitä, kuinka moni ylipäätään selviäisi sinne loppuun saakka.

Kirja näyttää sodan koko kirjon onnistumisen riehakkuudesta epätoivoisimpiin hetkiin, levosta taisteluihin ja nälän kärsimisestä rauhallisempiin päiviin vallatussa Petroskoissa. Itkettää ja naurattaa. Koko sotimisen järjettömyys käy mielessä monta kertaa, kun vastaan tulee yhtä pelokkaita vastapuolen sotilaita surkeissa varusteissa. Kun vaan voisi lopettaa kaiken tällaisen ikuisiksi ajoiksi.

Lopulta kirja yllätti todella positiivisesti. Linna tekee henkilöistään niin eläviä. Ja se Rokkakin, sehän on ihan huipputyyppi. Runsas murteiden käyttökin epäilytti etukäteen, mutta siinä missä repliikkien kuuntelu enemmän tai vähemmän ärsytti elokuvassa, lukiessa nekin tuntuivat vain mahtavan aidoilta.

Päällimmäisenä jälkimakuna on juuri se ennakoimani haikea ikävä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Kiitos siis Koskela, Hietanen, Rahikainen, Vanhala ynnä muut, kaikesta, mutta tämän lukukokemuksen kannalta varsinkin hyvästä seurasta. Palaan vielä joskus.

Ensimmäinen lause: Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Ulkoasu: Luin kirjan komeana mutta epäkäytännöllisen painavana kuvitettuna laitoksena, joka sisältää runsaasti autenttisia sodanaikaisten piirtäjien töitä. Kyllähän ne toivat lukemiseen kiinnostavan lisän! Päällyksen kuva: Alexander Lindeberg.

Kustantaja WSOY 1995, (kuvitetun laitoksen 2. painos, teoksen 46. painos, 1. painos 1954), 394 s.

"Hän ei ole sen sortin mies."

Villa Derrickeriassa oli herätetty henkiin aiemmin liikkunut meemi, jonka ohjeistus kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.

Vastaus löytyy siis otsikosta ja on peräisin Pratchettin Magian väristä, joka oli jäänyt lojumaan tietokoneen lähistölle eilisen kirjasta kirjoittamisen jälkeen.

(Huom.: Oletan että meemi on englanninkielistä alkuperää ja että siinä oikeastaan tarkoitetaan virkettä, joten tehtävän suorittaminen virkkeitä laskien tuntui järkevämmältä. :)

Terry Pratchett: Magian väri

Mainostin jokin aika sitten Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan hahmottamista helpottavaa kaaviota, jonka rohkaisemana lähdin viimein itsekin kirjastoon hakemaan jotain millä aloittaisin sarjaan tutustumisen. Oikeastaan etsin Mortia, mutta se ei ollut paikalla, joten päädyin lainaamaan tämän ihan ensimmäisenä ilmestyneen kirjan.

Ana mainitsi sarjan parin ensimmäisen osan olevan lähinnä parodioita joista puuttuvat myöhempien kirjojen syvemmät sävyt. Pitäen tämän mielessäni sain kirjasta aika lailla sitä mitä odotinkin: en suurta elämystä, mutta viihdettä ja naurahduksia, ja ennen kaikkea paljon maistiaisia maailmasta johon haluan ehdottomasti tutustua paremmin. Tapasin tumpelon velhon, keikuin maailman laidalla, ratsastin lähes todellisella lohikäärmeellä ja kummastelin varsin, hmm, oma-aloitteista matka-arkkua. Kuolemakin piipahteli maisemissa aina välillä. Mielenkiintoista.

Pieni sekavuus vaivasi välillä eikä jutun punainen lanka ollut turhan selkeä, mutta kelpo alku tämä oli ja houkuttelee pitemmälle.

Ensimmäinen lause: Kaukaisessa, kertaalleen käytettyjen ulottuvuuksien jatkumossa, astraalitasolla jota ei koskaan saatu höylättyä aivan suoraksi, tähtisumun pyörteet häilyvät ja raottuvat...

Englanninkielinen alkuteos: The Colour of Magic (1983)

Ulkoasu: En ole erityisen ihastunut kannen tyyliin, mutta kylläpä se kirjan hulvattomaan henkeen sopii. Kuva: Josh Kirby.

Kustantaja Karisto 2000, suom. Marja Sinkkonen, 253 s.

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Vanhojen kirjojen konservoija, australialainen Hanna Heath saa unelmiensa työtehtävän. Hänet kutsutaan Sarajevoon tutkimaan satoja vuosia vanhaa haggadaa, juutalaista kirjoituskokoelmaa, jonka oli jo luultu tuhoutuneen Jugoslavian sodan aikana. Kirjan sivuilta ja sidoksesta löytyvät pienet johtolangat, kuten viinitahra ja hyönteisen siipi, johdattavat Hannan selvittämään haggadan matkan vaiheita. Lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, sillä monta kertaa käydään menneisyydessä seuraamassa mitä kirjalle ja sen kanssa kosketuksissa olleille ihmisille on tapahtunut Sarajevossa, Wienissä, Venetsiassa... Kunnes lopulta selviää, kuka 1400-luvun Espanjassa oikein maalasi, ja miksi, nuo juutalaisia kertomuksia ja perinteitä esittävät kuvat kristillisen kuvaperinteen mukaisesti muslimiminiatyyrimaalareiden opein.

Viihdyin heti alusta lähtien erinomaisesti Hannan seurassa, hänen kertojanääntään kuunnellen ja seuraten harvinaisen hankalaa suhdetta huippukirurgiäitiin, jolle tyttären ura on suunnaton pettymys. Taisin viihtyä vähän liiankin hyvin, sillä aluksi teki mieli vastustella hyppäyksiä menneesen, aina uuteen seuraan ja ympäristöön. Olisin vain halunnut pysyä siellä missä olinkin. Mutta jokainen noista kertomuksista pääsi vauhtiin kun vain ryhdyin lukemaan, ja lopulta haggadan vuosisatojen läpi säilymisen tarina vei kyllä mukanaan.

Parhaiten kirjan matkasta jäivät mieleen eri uskontokuntien suhteet aikojen kuluessa. On ollut vainoa, sortoa, hyljeksintää ja hirvittäviä julmuuksia, mutta myös ystävyyttä, yhteiseloa ja uhrautumista. Kuten tässä romaanissa, myös todellisuudessa Sarajevon haggadan on kahdesti pelastanut muslimi, itsensä vaarantaen, ja kerran sen on säästänyt roviolta katolisen kirkon inkvisiittori.

Brooks on kehitellyt haggadalle hienon, kiehtovan tarinan, josta ihastuin erityisesti alkuun ja loppuun (jotka siis molemmat selviävät romaanin lopulla), sitä viimeistä viikunan siementä myöten.

Ensimmäinen lause: Voisi kai sanoa heti kärkeen, ettei se ollut sellaista työtä jota yleensä teen.

Englanninkielinen alkuteos: People of the Book (2008)

Ulkoasu: Kantta moneen kertaan kehunut Leena Lumi on ihan oikeassa: siinä on kaikki. Kansi: Jussi Kaakinen.

Kustantaja Tammi 2009, suom. Arto Schroderus, 415 s.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Mies lukee lehdestä että hänen entinen saksalainen rakastettunsa, sittemmin terroristina tunnettu Sigrid Eisenberg, on vapautettu 26 vankilavuoden jälkeen. Mies ei ole ajatellut Sigridiä aikoihin, mutta nyt, omien terveys- ja avioliittohuoliensa keskellä, pelätessään että menettää yhteyden masennuksesta toipuvaan tyttäreensä, hän ei äkkiä saakaan Sigridiä mielestään.

Kirjan alkupuolella meinasin välillä vähän tympääntyä miehen epätodellisen utuiseen haahuiluun, mutta pääni ei ilmeisesti vain ollut vielä päässyt Haahtela-vaihteelle, koska tekstin edetessä aloin nauttia siitä tutun unenomaisesta tunnelmasta. Jälkeenpäin kirjaa selatessani huomaan, miten monta hienoa yksityiskohtaa, hetkeä, kohtaamista satunnaisten ihmisten kanssa matkan varrella olikaan. Käynti sairaalan maanalaisessa kerroksessa, Erika ja hänen perintötalonsa. Omalaatuinen ystävä Torsti ja ajatus hänestä lukemassa illalla kirjoituspöydän valossa löytämäänsä kirjaa, jossa kerrotaan Helsingin näkyvän illuusion takana olevasta salaisesta kaupungista. Ne hetket vain tuntuvat haihtuvan mielestä, ihan kuin koko tarina olisi tosiaan ollut unta.

Ei tämä Perhoskerääjää voittanut, mutta kyllä Haahtelan teksti taas pienen alkukankeuden jälkeen vei mukanaan.

Ensimmäinen lause: Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade.

Ulkoasu: Aika kiva tuo idea rei'ittäjän "roskista". Palasia sieltä täältä, kuten kirjassakin. Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja Otava 2008, 2. painos, 190 s.

David Garnett: Lady into Fox

The bride was in her twenty-third year. She was small, with remarkably small hand and feet. It is perhaps worth noting that there was nothing at all foxy or vixenish in her appearance.

Tebrickit ovat hyvin onnellinen tuore aviopari, kunnes rouva, Silvia, muuttuu äkillisesti ja täysin odottamatta ketuksi. Salatakseen tapahtuman herra Tebrick ajaa palvelijat pois parin maaseututalosta ja sulkeutuu sinne vaimoineen. Aluksi heidän yhteiselonsa sujuukin olosuhteisiin nähden varsin mukavasti, sillä vaikka muoto on muuttunut, on selvää että Silvia on edelleen sama persoona kuin ennenkin. Mutta pikkuhiljaa hän alkaa olla yhä vähemmän nainen ja yhä enemmän kettu. Miestä vainoavat raastavan ristiriitaiset tunteet vaimoaan kohtaan, eikä mielenterveyskään pian ole aivan ennallaan.

Luin tämän vain 73-sivuisen kirjan Lyhyesti-minihaastetta varten. Näistä vähäisistä sivuista viitisenkymmentä ensimmäistä tuntuivat jotenkin tasapaksuilta ja lievästi pitkästyttäviltä, vaikka tuo dramaattinen muodonmuutos tapahtuikin jo alkuvaiheessa. Kesken jättäminenkin kävi mielessä mutta tulinpa kuitenkin jatkaneeksi, ja loppuosa toikin juttuun huomattavasti lisää mielenkiintoa. Lopulta voinkin sanoa pitäneeni kirjasta. Tästä tuli vähän samanlainen olo kuin Vanhuksesta ja merestä, sellainen että pienestä kertomuksesta kasvaa jotain huomattavasti itseään suurempaa, jota en millään osaa pukea sanoiksi.

Ensimmäinen lause: Wonderful or supernatural events are not so uncommon, rather they are irregular in their appearance.

Ulkoasu: Ei hullumpi. Kiva väri ja söpö kettu. :) Kannen kuva: Catherine Ledner/Stone+/Getty Images, kannen suunn.: Fraser Muggeridge studio, kirjan kuvitus R.A. Garnett.

Kustantaja Hesperus Press 2008 (alkup. julk. 1922), 73 s.

Mia Vänskä: Saattaja (äänikirja)

Nelikymppinen Lilja päättää muuttaa avioeron jälkeen Helsingistä takaisin kotiseudulleen Keski-Suomeen. Sattumalta myyntiin tulee juuri hänen lapsuudenkotinsa, jossa hän ei ole käynyt pariinkymmeneen vuoteen. Lilja asettuu taloksi, mutta saman tien alkaa ilmetä omituisia pikkujuttuja: kellarin varastohuoneen lattialle ilmestyy yhä uudelleen selittämätön lätäkkö, valot palavat vaikka Lilja on varma että sammutti ne... Ja miksi Lilja ei millään muista, mihin tuota kellarin huonetta käytettiin hänen lapsuudessaan? Entä miksi hänen äitinsä näyttää niin varautuneelta näiden asioiden tullessa puheeksi?

Hyvä ja toimiva kotimainen kauhukirja oli ilahduttava tuttavuus. Vänskä yhdistää kauhuelementit hienosti metsään ja vanhoihin myytteihin, ja tapahtumat sulautuvat suomalaiseen maisemaan jopa yllättävänkin sujuvasti. Jännityksen kasvattamiseen käytetyt seikat ovat enimmäkseen niitä perinteisiä: itsestään liikkuvia esineitä, tumma hahmo peilissä. Kai niitä voisi kliseisiksikin sanoa, mutta mitäs väliä, kun ne kerran edelleen toimivat. Enin jännitys laukesi kun selvisi mistä on kyse, mikä tapahtui muistaakseni puolen välin paikkeilla, mutta myytit kyllä kantoivat tarinan loppuun. Jos esikoinen on tällainen, niin odotan kyllä suurella mielenkiinnolla tulevia kauhistuksen hetkiä Vänskän tuotannon parissa!

Äänikirjanakin Saattaja toimi hyvin. Lukijana on todella miellyttävä-ääninen Leena Pöysti, josta on tullut suosikkini jo parin aiemman kokemuksen perusteella.

Ulkoasu: Kansi kauas talon alle ulottuvine juurineen on erittäin onnistunut! Sama kuva esiintyy myös äänikirjan kannessa. Alkup. kannen suunn.: Jussi S. Karjalainen.

Kustantaja Atena & BTJ 2012 (painetun julk. Atena 2011), lukija Leena Pöysti, 8 h 33 min

Tunnustus

Kiitos tunnustuksesta, Merenhuiske!

Mukana seurasivat tällaiset tehtävät:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta. 
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. 

Satunnaisia asioita on tullut kerrottua useammankin haasteen yhteydessä ja joskus vähän teemoittainkin. (Uteliaille tiedoksi, että noita vastauksia löytyy haasteet ja kyselyt -tunnisteen takaa.) Joskus aiemminkin olen suorittanut vastaavan tehtävän kertomalla musiikkikappaleita, joista pidän, ja koska hyvät biisit eivät toki siihen loppuneet, ajattelin tehdä nyt saman uudestaan. :)

1. PMMP: Lautturi

2. Apulanta: Aggressio

3. Samuli Putro: Olet puolisoni nyt

4. Amy Macdonald: Don't Tell Me That It's Over

5. Azealia Banks: 212

6. The Storm: B.S.E.

7. Viikate: Sysiässä

8. Sparzanza: Temple of the Red-Eyed Pigs

Tunnustuksen ansainneita blogejahan olisi sivupalkin lista täynnä, mutta tällä kertaa se lähteköön eteenpäin seuraaville päiviäni ilahduttaville blogeille joista osaan olen löytänyt ihan hiljattain, osa on vanhempia tuttuja:

Todella vaiheessa
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Kaleidoscope
Olipa kerran kirjablogi
Salkan saari
Hemulin kirjahylly
Villasukka kirjahyllyssä
Tarinauttisen hämärän hetket

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tulipa viimein luettua viime vuosien varmaankin tunnetuin ja ylistetyin kotimainen romaani. En tiedä johtuiko tästä pienestä viivyttelystä vai joistakin lukemistani, vähän vähemmän kehuvista ja siten tilannetta tasaavista blogiarvioista, mutta joka tapauksessa huomasin pystyväni tarttumaan kirjaan aika lailla avoimin mielin, vailla mitään hillittömiä odotuksia.


Se, että kirjasta on puhuttu niin paljon näkyy ja tuntuu kuitenkin nyt, kun yritän itse saada sanottua siitä jotain. Lyö jokseenkin tyhjää. Mutta kokeillaan nyt edes vähän jotain saada aikaiseksi.

En saanut mitään elämää suurempaa lukukokemusta, voi olla ettei kirja yllä edes vuoden top kymppiini, mutta pidin siitä kyllä. Ja koska odotukseni onneksi olivat järkevästi mitoitetut, en ole tippaakaan pettynyt. Kerronta lähti viemään mukanaan hyvin heti alussa ja kieli miellytti. Huomasin, että vaikka jotkin Oksasen koukeroiset kuvailut olivat melko samantyyppisiä kuin ne, joita juuri Larssonin kohdalla moitin, tällä kertaa pidin niistä. Ne olivat luontevampia ja sujuvampia, tuntuivat todella rikastuttavan tekstiä. Ja niistä huolimatta kirja oli yllättävän helppolukuinen. Taisin odottaa jotain vähän vaikeampaa, vaikka ihan järjellä ajatellen olisi tietysti voinut päätellä, että kirjasta tuskin olisi tullut myyntimenestystä jos se olisi kovin hankalasti lähestyttävä.

Yksi parhaista puolista kirjassa oli Viron historian avaaminen, ja tästä heräsi kyllä halu lukea aiheesta lisää. Minulle mieluisin tapa tutustua historian tapahtumiin on lukea kaunokirjallisuutta tavallisista ihmisistä niiden keskellä, ja siihenhän Puhdistus on juuri omiaan.

Nuoren Zarankin tarina kyllä kiinnosti, mutta vahvempi ja rankempi kokemus oli monista koettelemuksista selvinneen ja varsin kyseenalaisiakin valintoja tehneen Aliiden elämästä lukeminen. Kirjan myös melko hiljattain lukenut Karoliina ehdotti, että Aliiden tiettyyn asiaan kohdistuvan pakkomielteen taustalla saattaisi olla muutakin kuin rakastuminen, että Aliiden mielenterveys ei alun perinkään olisi ollut täysin vakaa. Tämä onkin uskottava ajatus, sillä sen verran pitkälle hän ratkaisuissaan menee. Kiinnostavaa on ajatella myös Zaran isoäidin kokemuksia, joista suuri osa jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Olen tyytyväinen, että kirja tuli Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä viimein luettua.

Ensimmäinen lause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Ulkoasu: Kansi on hieno, pidän värityksestä ja kuvan rajauksesta. Päällyksen alkup. kuva: Riikka Eiro, päällys: Sanna Sorsa.

Kustantaja WSOY 2009, 20. painos (1. painos 2008), 375 s.

Tolkkua Kiekkomaailmaan

Oletko mahtanut joskus miettiä samaa pulmaa kuin minä? Tekisi mieli tutustua Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan, mutta aikomus tehdä niin kaatuu heti alkumetreillä siihen, että pelkkä ajatuskin kaikkien niiden kirjojen keskinäisten suhteiden ja järjestyksen selvittämisestä uuvuttaa liikaa. Siis eikös niissä ole jotain sarjansisäisiä alasarjoja ja joissakin kirjoissa on samat henkilöt ja toisissa taas ihan eri ja jotkut kuuluu yhteen ja ja ja... Arghhh!!

Jos kuulostaa tutulta, niin tulostapa itsellesi kaavio täältä. Kurkkaa myös Anan ehdotukset sopiviksi aloituspaikoiksi. Ajatus sarjan lukemisesta tuntuu näiden toimenpiteiden jälkeen huomattavasti vähemmän epätoivoiselta. Seuraava huoli on sitten se, että mitäs jos jääkin niin koukkuun että "joutuu" lukemaan kaikki kirjat. ;)

Gail Carriger: Soulless

Neiti Alexia Tarabotti, puoliksi italialainen 25-vuotias vanhapiika, joutuu eräissä tanssiaisissa vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Tämä on varsin yllättävää, koska kenen tahansa hyvinperehdytetyn, rekisteröidyn lontoolaisvampyyrin pitäisi kyllä tietää, kuka ja mikä Alexia on: harvinainen sieluttomana syntynyt ihminen, jonka kosketus neutraloi kaikki yliluonnolliset ominaisuudet. Kyseinen vampyyri on muutenkin epäilyksiä herättävä tapaus: pukeutunut huonolaatuiseen paitaan, ja mikä merkillisintä, kärsii tuoreiden hampaidensa aiheuttamasta lespauksesta, mitä pidetään vampyyrien piirissä hyvin häpeällisenä.

Puremisen epäonnistuttua vampyyri ilmeisesti toteaa kuristamisen olevan varteenotettava vaihtoehto, mikä pakottaa Alexian puolustautumaan, menestyksekkäästi. Kaiken kaikkiaan perin ikävä välikohtaus, eikä vähiten siksi että siinä hässäkässä tuhoutuu oletettavasti erittäin maukas palanen siirappitorttua, jonka Alexia oli juuri ollut aikeissa syödä.

Tapausta saapuu tutkimaan Alexian vanha kiistakumppani: yliluonnollisten olentojen rekisteröintiä hoitavan toimiston palveluksessa oleva komea, kovaääninen, synkkäilmeinen, skottilainen ihmissusilauman alfa, lordi Maccon. Käy ilmi muitakin tapauksia, joissa on joko ilmestynyt odottamattomia vampyyreja tai kadonnut rekisteröityjä. Mitä mahtaakaan olla meneillään?

Ihastuin särmikkäisiin henkilöihin välittömästi enkä vauhtiin päästyäni olisi malttanut poistua heidän seurastaan. Soulless on riemastuttava, hihityttävä ja herkullinen sekoitus viktoriaanista pukudraamaa, paranormaalia romantiikkaa Sookie Stackhousen malliin ja tarinaa hullusta tiedemiehestä. Mikäli tällainen yhdistelmä yhtään kutkuttaa, suosittelen kokeilemaan! :)

Kirja avaa viisiosaisen sarjan nimeltä The Parasol Protectorate. Pari seuraavaa osaa onkin yllättäen jo postissa matkalla tähän suuntaan...

Ensimmäinen lause: Miss Alexia Tarabotti was not enjoying her evening.

Ulkoasu: Kiva, erikoinen värien ja tyylien yhdistelmä joka sopii kirjaan hyvin! Kannen kuva: Derek Caballero, malli: Donna Ricci, kannen suunn.: Lauren Panepinto.

Kustantaja Orbit 2009, 357 s.

Minihaaste 6/12: Lyhyesti

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on ajatuksena lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua millä tahansa aiheeseen sopivalla kirjalla, kirjallisuudenlajista tai formaatista riippumatta.

Koska kenties joku muukin kuin minä yrittää vielä puristaa erinäisiä haasteita valmiiksi vuoden loppuun mennessä, marras-joulukuun minihaaste saa luvan olla pienitöinen. :) Lähde siis selvittämään, onko pieni kaunista ja

lue kirja jossa on enintään 150 sivua!

Kunnon pitkässä tarinassa on puolensa, mutta usein olen hyvin ihastunut myös tiiviiseen ja lyhyeen ilmaisuun. Lyhyiden kirjojen joukkoon tuntuu myös mahtuvan monenlaisia kiinnostavia, vähän erikoisia tapauksia. (No, niin kuin pitkien joukkoon ei muka mahtuisi...)

Runokirjathan tähän sopivat lähes järjestään, ja alla on muita vinkkejä kirjoista joita haluan tyrkyttää luettaviksi. :)

Kjell Askildsen: Saari, 125 s.
Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 115 s.
Peter Bichsel: Lastentarinoita, 69 s.
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 114 s.
Charles Dickens: Joululaulu, 111 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo, 134 s.
Anna Gavalda: Karkumatka, 120 s.
Jean Giono: Mies joka istutti puita, 33 s.
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, 133 s.
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle, 146 s.
Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle, 88 s.
Aino Kallas: Sudenmorsian, 141 s.
Helmi Kekkonen: Kotiin, 128 s.
Tim Krabbé: Jäljettömiin, 125 s.
Georges Perec: Tiloja/avaruuksia, 112 s.
Marjane Satrapi: Luumukanaa, 86 s.
Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä, 143 s.
Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, 122 s.

Omassa hyllyssäni on muutamia vaihtoehtoja, joista kaikkein lyhyin, 73-sivuinen Lady into Fox on odotellut vuoroaan jo melko pitkään. Saatanpa hyvinkin lukea sen!

Åsa Larsson: Sudentaival (äänikirja)

Ensimmäinen Rebecka Martinsson -dekkari Aurinkomyrsky ei ollut kohdallani mikään napakymppi, ja Sudentaival tulikin valittua äänikirjahyllystä vähän "paremman puutteessa" -henkisesti. Vaikka alku vieläkin hieman kangerteli, kokemus oli lopulta huomattavasti positiivisempi ja taisin jäädä vähän koukkuunkin.

Kiirunalaispappi Mildred Nilsson on ristiriitaisia tunteita herättävä voimakas persoona. Hänellä on paljon ystäviä, mutta myös vihamiehiä; metsästäjiä jotka eivät sulata hänen toimiaan kirkon mailla asuvan suden suojelemiseksi, miehiä joiden vaimot ovat saaneet turvapaikan pappilasta lähdettyään kotoa, kollega joka ei hyväksy naispappeutta eikä sitä että Mildred sekoittaa kirkon asioihin jotka eivät sille kuulu. Mutta kenen viha riittää Mildredin veriseksi hakkaamiseen ja urkuparvelle hirttämiseen?

Toisinaan Larssonin kielikuvat ja kuvailut tuntuvat häiritsevän väkinäisiltä. Uteliaisuus kiipeää ikkunasta sisään ja leviää Rebeckan sisälle, vai miten se nyt meni, ja yhden etusormi kysyy toisen kämmenselältä, oletko vielä siinä. Äh. Turhan koukeroista. Vastaavat vaivasivat Aurinkomyrskynkin kohdalla, mutta nyt löysin kirjoitustyylistä myös juttuja, joista pidin paljon. Kuten sen, miten Larsson laittaa henkilönsä tekemään toisistaan ihan pieniä, mutta paljonpuhuvia huomiota. Ja sen, miten murhan tutkinnassa esiin tulevat asiat päästävät lukijan katsomaan koko pienen pohjoisen yhteisön läpi, paljastavat henkilöiden keskinäiset suhteet, yhteisen elämän ja historian.

Eniten taisin tässä pitää juuri tuosta kylän henkilögalleriasta, siitä kuinka ihmisten vuorovaikutuksesta, vanhoista tuskista ja tuoreemmista kaunoista lopulta muotoutui motiivi murhaan. Muistoissa ja takaumissa elävä Mildred itse on myös onnistunut hahmo, jonka ristiriitaisuus ei jätä lukijaakaan ulkopuolelle. Välillä nyökyttelin mielessäni: niin, olet aivan oikeassa, välillä taas ajattelin että tuo nainen on aivan mahdoton.

Rebeckan suhteen en ole vielä päässyt ajatuksistani selville. Ei hän vieläkään tunnu niin kiinnostavalta että hänen vuokseen sarjaa jatkaisin, mutta muiden asioiden vuoksi aion niin tehdä. Aurinkomyrskystä kirjoittaessani parikin henkilöä kommentoi tympääntyneensä Rebeckan traumoihin, ja voin hyvin kuvitella sanovani jossain vaiheessa samaa. Ehkä parasta siis hieman säännöstellä sarjassa etenemistä.

Äänikirjana tämä on onnistuneempi kuin edeltäjänsä. Marjaana Maijala on lukijana aavistuksen verran vaisu, mutta hyvä kuitenkin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Det blod som spillts (2004)

Ulkoasu: Kansi ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Kelpaa. Alkup. kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2006 (painettu julk. 2006), lukija Marjaana Maijala, suom. Katriina Savolainen, 12 h

Essie Fox: The Somnambulist

17-vuotias Phoebe Turner asuu 1880-luvun Lontoossa äitinsä Maudin ja tätinsä Cissyn kanssa. Uskonnollinen Maud, joka kampanjoi teatterien sulkemisen puolesta, ei ole koskaan hyväksynyt Cissyn, taiteellisissa piireissä viihtyvän laulajan elämäntapaa.
Phoebe on paikalla, kun Cissy palaa lavalle vuosien tauon jälkeen. Paikalla on myös eräs mies, Nathaniel Samuels, jonka näkeminen yleisössä saa Cissyn lähes lopettamaan laulamisen. Siitä illasta lähtee purkautumaan kahden perheen salaisuuksien vyyhti.

Viktoriaaniseen Lontooseen on aina ilo palata, ja viihdyin hyvin myös toisessa miljöössä, herefordshireläisessä maaseutukartanossa. Romaanin tapahtumapaikat ovat joko todellisia tai vahvasti todellisuuteen perustuvia. Tunnelmia voi haistella Pinterest-sivulla, jolle kirjailija on kerännyt kirjaan liittyviä ja/tai inspiraationaan toimineita kuvia. Mukana on myös John Millais'n maalaus Unissakävelijä (A Somnambulist), jolla on osansa tarinan kulussa.

Juonensakin puolesta kirja miellytti; Fox onnistui yllättämään yhä uudelleen vaikka moneen kertaan luulin jo tietäväni kaiken. Tummasävyinen goottilaisuus, perhesalaisuudet ja ripaus oopperan lumoa muodostivat mukavan ja viihdyttävän lukukokemuksen. Saattaa olla, että The Somnambulist sekoittuu mielessäni muihin kaltaisiinsa, kunhan vähän aikaa kuluu. Mitään varsinaisesti ikimuistoista en siis tästä löytänyt, vaikka hyviä juttuja paljon olikin.

Ensimmäinen lause: That cutting was pasted in Cissy's scrapbook.

Ulkoasu: Ihanan pirteä kansi muodostaa mukavan kontrastin sisällön goottihenkisyydelle. Kannen suunn.: Bold & Noble.

Kustantaja Orion 2011, 363 s.

William Shakespeare: Kuningas Lear

Muinaisen Britannian vanha kuningas Lear päättää luopua vallasta ja jakaa valtakunnan kolmen tyttärensä kesken. Parhaan kolmanneksen saa se, joka puheillaan todistaa rakastavansa isäänsä eniten. Ikävä kyllä Lear haksahtaa kahden vanhimman tyttären kaunopuheiseen imarteluun ja hylkää kuopuksensa, joka ei suostu turhaan koristelemaan yksinkertaista rakkaudentunnustustaan. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, joka tuo mukanaan hulluutta ja monta kuolemaa.

Enpä olisi pari viikkoa sitten uskonut, että voin pian sanoa olevani koukussa Shakespeareen. Mutta niinpä siinä kävi, että oli ihan pakko käydä jo hakemassa pari muutakin teosta lainaan. Ennakkoluulot on tehty rikottaviksi, näemmä. :)

Jaa että mitäkö sitten odotin? No en minä tiedä. Jotain kuivempaa ja vaikeaselkoisempaa. Mutta sainkin railakkaan värikkäitä repliikkejä, jotka ovat usein hauskojakin vaikka kyseessä onkin tragedia. Iso osa helppolukuisuudesta menee varmasti hyvän ja tuoreenpuoleisen suomennoksen piikkiin. Kiitokset siis kääntäjä Matti Rossille, joka on tainnut saada vähän revitelläkin  mm. erinäisten solvausten kanssa. Kyllä näytelmän tarinakin kiinnosti, mutta ne kovimmat jutut olivat dialogi ja kielenkäyttö.

Tämä oli vasta toinen lukemani näytelmä. Viime vuoden lopussa luin Tšehovin Lokin, jota pidin kaikin puolin tympäisevänä kokemuksena ja mietin, oliko näytelmämuoto osasyyllinen. Saattoihan se jossain osassa ollakin, mutta vain hyvin pienessä, voin nyt sanoa. Tämän lukeminen eteni sen verran mukavasti. Joskus kohtausten vaihtuessa piti vähän hakea, että pääsi taas henkilöiden ajatuksenjuoksuun kiinni, mutta Rossikin kyllä moittii esipuheessaan tätä vähän kiireellä kirjoitetun tuntuiseksi. Ehkä se silloin tällöin ilmennyt pieni hajanaisuuden vaikutelma oli vain sitä. Henkilöluetteloa kyllä kurkin useampaan kertaan. Mahtaako olla helpompaa pysyä henkilöiden suhteen kartalla romaanissa, jossa heitä yleensä kuvaillaan vähän enemmänkin eikä lukija ole vain nimien ja repliikkien varassa?

Mainitussa esipuhessa (joka, kuten klassikkoteoksissa yleensä, kannattaa lukea vasta jälkeenpäin jos haluaa välttää spoilaantumisen) Rossi kirjoittaa myös lavalla näkemistään Learin erilaisista versioista. Tämä puoli näytelmätekstistä alkoi kiehtoa mieltäni: tokihan muutakin kirjallisuutta voi tulkita uudelleen, voi sovittaa kirjan elokuvaksi tai höystää vaikka Jane Austenin tuotantoa merihirviöillä, mutta näytelmät ovat luotuja siihen. Tulkittaviksi yhä uudelleen hieman eri näköisinä, ohjaajan näkemyksen mukaan.

Osallistun tällä Hyppää lavalle -haasteeseen!

Ensimmäinen repliikki: Kent: Luulin kuninkaan suosivan Albanian herttuaa enemmän kuin Cornwallia.

Englanninkielinen alkuteos: The History of King Lear (1603-06)

Ulkoasu: Nämä WSOY:n Shakespeare-sarjan kirjat maalauskansineen ja selkeine taittoineen näyttävät tyylikkäiltä niin yksittäin kuin kokonaisuutenakin! Maalaus: Jusepe Ribera, graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2005, suom. Matti Rossi, 210 s.

Kirjajulisteita

Tähän sitaattijulistesarjaan törmäsin alun perin Nora Exlibriksessä. Koko valikoimaa voi ihailla etsy.comissa, myyjällä Obvious State.

Sitten The Literary Gift Companyn tarjontaa jälleen kerran:

Tätä Britannian kirjallista karttaa olen ihaillut aiemminkin, mutta ehkä vielä enemmän tykkään uutuusjulistesarjasta jossa kuvaan on painettu koko romaanin teksti sopivasti aseteltuna.

Yllä siis Liisa Ihmemaassa -versio. Kaikkea sitä jotkut keksivätkin tehdä! :) Vastaavat julisteet ovat tarjolla myös neljästä muusta kirjasta. Sisustamaan siis...

Pertti Nieminen: Päivä näin sininen ja tyyni & Vyötettiin ja vietiin

Nämä kaksi kokoelmaa sisältävät samanlaisia tuttavallisen hymyilyttäviä, hiljaisen viisaita, keskenään tarinoita muodostavia runoja kuin Pertti Niemiseltä aiemmin lukemani Maailma pitäisi aloittaa alusta. Runoissa jutellaan lapsenlapsille, matkustetaan, juodaan olutta ja viiniä, ihmetellään pihamaan eläimiä ja välillä moititaankin maailman nykytilaa. Yritetään lennättää leijaa, mutta joudutaan huomaamaan että tuulella on oma elämänsä. Olen taas ihan yhtä ihastunut.

Illalla siili puolen aarin pihalla
omenapuun alla.
"Hei" huudahti vaimoni.
"Sanoitko jotain?" kysyin
ja menin katsomaan.
"Sanoin", vastasi hän,
"mutta en sinulle."

(Vyötettiin ja vietiin)


Ulkoasu: Vaikka Päivä näin sininen ja tyyni ei väritykseltään niin miellytäkään, ihailen silti taas tätä Runoja tunteville -sarjaa. Harmi ettei näissä päällystetyissä kirjaston kappaleissa pääse hipelöimään kannen kangasmaista pintaa. Graafinen suunn.: Päivi Puustinen.

Kustantaja Otava 2000/2003, 78/54 s.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Lukudiplomin suorittaminen alkoikin pikemmin kuin suunnittelinkaan. Kävin viikonloppuna herkkumessuilla joiden paras herkku allekirjoittaneelle taisi olla kirjamyyntipöytä. :) Ostin Halkaistun varakreivin ja sitten päädyinkin ihan ex tempore -henkisesti tilanteeseen jossa oli hyvin aikaa lukea. Ja kas, mikäs mulla onkaan täällä laukussa...?

Terralban varakreivi Medardo lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, tuppautuu kokemattomuuttaan suoraan tykin tielle ja halkeaa keskeltä kahtia. Kotiin palaa mies jolla on yksi käsi, yksi jalka, yksi silmä ja puoli suuta - mutta onko kyseessä Medardon hyvä vai paha puolisko?

Halkaistu varakreivi on yksi Calvinon kolmesta satuallegoriasta. Tämän kanssa kävi vähän samoin kuin lukiessani Paronia puussa, luin vain tarinaa tarinana miettimättä mitään allegorioita sen kummemmin. Mutta käypä se niinkin, ja kertoo ainakin tekstin vetävyydestä. Hyvä ja pahahan tässä tietysti ovat yhtenä suurena teemana; äärimmäisyyksiin vietynä kumpikaan ei ole hääppöistä ilman toista tasapainottamassa. Ja vaikka varakeivi olisi täydellinenkin, on "selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi". Paroni puussa säilyy suosikkinani, mutta tämäkin on hieno kirja, tavalla jota en osaa määritellä. Calvinon kirjoitustyyli on leikkisän viisasta.

Lukudiplomin tehtävääkin vähän jo kirjoittelin, mutta niitä ajattelin postailla sitten erikseen... :)

Ensimmäinen lause: Käytiin sotaa turkkilaisia vastaan.

Italiankielinen alkuteos: Il visconte dimezzato (1952)

Ulkoasu: Pidän väreistä ja pelikorttimainen kuvakin sopii kirjan henkeen. Päällys: Alfons Eder.

Kustantaja Tammi 2004, 2. painos (1. painos 1970), suom. Jorma Kapari, 114 s.

Kirjavuoren valloitus ja muita haasteita

Katri kirjoitti ajatuksiaan lukuhaasteista, mistä inspiroiduin kasaamaan päivityksen omasta haastetilanteestani.

Loppuvuosi vaatii vielä pientä kirimistä, mutta ei onneksi mitään mikä tuntuisi mahdottomalta. Ensimmäisenä erääntyy Linnean Hyppää lavalle -haaste. Totta puhuen en ollut aikeissa osallistua siihen, koska en ole oikein näytelmien  lukemisen makuun päässyt, tosin haastehan juuri rohkaisee kokeilemaan. Uutta kirjastoa ihaillessani tulin kuitenkin poimineeksi lainaan vähän kaikenlaista, muun muassa Shakespearea. Kyseinen kirja ehti jo jonkin aika nököttää hyllyssä, ennen kuin Linnea joitakin päiviä sitten muistutti haasteensa päättyvän parin viikon päästä ja hoksasin että hei, mähän voisin vaikka osallistua. :) Nyt on siis näytelmä luvussa, ihan mukavasti edistyen.

Seuraavaksi olisi ohjelmistossa Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteen loppuunsaattaminen. Sitä varten pitäisi lukea vielä Lumipäiväkirja, Puhdistus ja Tuntematon sotilas ennen itsenäisyyspäivää. Onnistuu, kunhan en lähde haahuilemaan muualle. :)

Aion ehtiä vielä osallistua myös Karoliinan Underbara Finlandssvenskar vid papper -haasteeseen. Enköhän nyt yhden suomenruotsalaisen saa puristettua vielä tämän vuoden lukemistoon, mieluumin useammankin.

So American sen sijaan on mennyt vähän ohi. Amerikkalaislukemistoni on tänä vuonna rajoittunut lähinnä vampyyreihin: Twilightit ja könttä Charlaine Harrisia. Kaupan päälle Sysimetsä.

Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin kertyy merkintöjä sen verran mitä kertyy, siinä en asettanutkaan itselleni mitään erityisiä tavoitteita, kunhan vain iloitsen niistä löytämistäni aarteista.

Tälle vuodelle olisi sitten suoritettavana vielä yksi oma minihaaste, mutta se tulee kyllä olemaan aika pienitöinen. :)

Sitten voikin siirtyä ensi vuodelle ulottuviin haasteisiin! Lukudiplomista jo kirjoitinkin erikseen, ja Mari A. heitti sellaisen haasteen ettei tämmöinen kirjanhamstraaja voinut vastustaa. Lähden suorittamaan Kirjavuori Mount Everestille -haasteen tasoa Mont Blanc, mikä tarkoittaa että aion lukea tämän hetken ja ensi vuoden lopun välillä 50 kirjaa niistä, jotka ovat nyt hyllyssäni lukemistaan odottamassa. Pitkänpuoleiseksi venähtänyt kirjalista näkyy TBR-välilehdellä. Sivu kyllä päivittyy jatkossakin koska lisää tulee kuitenkin hankittua, mutta tulostin tämänhetkisen listan itselleni muistiin. Ettei tule huijattua. ;) 50 on aika paljon, mutta onneksi voin näppärästi yhdistää tämän haasteen muihin meneillään oleviin (myös TBR100-listaan) ja varmasti tuleviinkin!

Huh. Onhan niitä, mutta ainakin tällä hetkellä olen ihan vaan innoissani asiasta!

Marjane Satrapi: Luumukanaa

Ensimmäinen Lähi-itä -minihaasteen suoritusyritys päättyi keskeytykseen, minkä jälkeen päätin pysyä samassa maassa mutta hoidella homman sarjakuvalla. Marjane Satrapin kerrontaan ja piirrosjälkeen olikin mukavaa palata, sillä Persepolisten lukemisesta näkyy jo kuluneen suunnilleen kaksi ja puoli vuotta. Tässä nyt voitaisiin taas ehkä päivitellä sitä, että mihin ne vuodet oikein livahtavat?!?

Vuosia on kyllä kulunut myös Luumukanaa-teoksessa, nimittäin siitä kun päähenkilö, Satrapin sukulaismies Naser Ali joutui hylkäämään haaveensa avioliitosta nuoruudenrakastettunsa kanssa. Naser Ali on hukuttanut kaipuutaan tarin soittoon, ja menettäessään senkin nautinnon hän päättää kuolla.

Satrapin tuotannosta kuvastuva Iran on ihan eri paikka kuin se uutisotsikoista tuttu - tai niiden perusteella kuviteltu, pitäisi ehkä sanoa. Kappas vain, siellähän asuu ihan normaaleita ihmisiä! Satrapin kyydissä pääsee kurkkaamaan niin kulttuuria kuin perhe-elämääkin.

Luumukanaa on surumielinen mutta myös humoristinen. Tarinan lukaisee nopeasti mutta unohtaa hitaammin. Satrapin tyyli on hieno, sekä lämminhenkinen että rehellisen teräväkatseinen. Sitä täytyy vain ihailla!

Ranskankielinen alkuteos: Poulet aux prunes (2004)

Ulkoasu: Mukavan selkeä kansi, ja värihän tietysti sopii nimen kanssa yhteen. Tykkään kyllä. Kansi oletettavasti suomenkielisiä tekstejä lukuunottamatta Satrapin omaa käsialaa, mutta ei tarkempia tietoja näkyvissä.

Kustantaja LIKE 2008, suom. Taina Aarne, 86 s.

Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsä

12-vuotiaan Pruen kotikaupungin vieressä on suuri metsä, Tietön korpi, jossa kukaan ei ole koskaan käynyt tai ainakaan palannut sieltä. Prueta on ehdottomasti kielletty menemästä sinne, mutta kun varisparvi eräänä päivänä sieppaa Pruen pikkuveljen Macin ja lennättää tämän metsään, jotain on tehtävä...

Takakannessa kirjaa luonnehditaan suurten saturomaanien perilliseksi, ja sellainen tämä onkin; maaginen ja jännittävä seikkailu, joka on helppo nähdä tulevana klassikkona. Suuri, salaperäinen metsä jonka kätköistä löytyy vaikka mitä on yksi suosikkimiljööni, joten en kai olisi edes voinut olla viihtymättä!

Ihan ilman sotimista hommasta ei selvitä joten kovin pienille lapsille tämä ei sovi, mutta isommille suosittelen - ja aikuisille, totta kai! Mukavaa, että seikkailuhenkisen kirjan päähenkilönä on tyttö. Ja toisaalta hyvä, että isossa osassa on myös seuraan lyöttäytyvä Pruen luokkakaveri Curtis. Pojilla kun voi olla taipumus kartella "tyttökirjoja"... :)

Kirjoittaja Colin Meloyn puolison Carson Ellisin piirtämä, hienovaraisesti sivuilla pilkistelevä kuvitus tuntuu samaan aikaan sekä mukavan vanhanaikaiselta että hyvin raikkaalta. Sama kuvaus kyllä pätee koko kirjaankin. Tämä on kokonaisuutena aika herkullinen paketti. Mukavaa tietää, että jatkoa on tulossa; vaikka tämä onkin ihan kokonainen tarina eikä tunnu jäävän kesken, niin Sysimetsässä oleilun nälkä jäi vielä.

Ensimmäinen lause: Prue ei käsittänyt, miten viisi varista onnistui nostamaan ilmaan kymmenkiloisen poikavauvan, mutta se oli hänen huolenaiheistaan pienin.

Englanninkielinen alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1 (2011)

Ulkoasu: Kuvitusta jo kehuin, ja kansipaperithan ovat toki samaa sarjaa. Kannen kuvitus: Carson Ellis, kannen ulkoasu: Carson Ellis & Sarah Hoy, suomenkieliset tekstaukset: Markus Pyörälä.

Kustantaja Otava 2012, suom. Peikko Pitkänen, 518 s.

Kymmenen kirjaa jotka "kaikki" ovat ehtineet lukea ennen minua

Surffailin etsimässä mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjablogeja luettavikseni ja törmäsin All the Things She Read -blogin listaukseen Top Ten Books I Feel As Though Everyone Has Read But Me. Kyseessä on The Broke and the Bookish -blogin meemin Top Ten Tuesdayn tehtävä. Tältä sivulta löytyy lista kaikista aiheista matkan varrelta. Siellä on monta monta mielenkiintoista juttua joihin aion palata myöhemmin uusien top kymppien muodossa, ehkäpä joku muukin? :)

Alla kuitenkin otsikon mukainen listaus. Listan olisin kyllä saanut kokoon vaikka tämän vuoden uutuuksista, mutta tässä sekoitus uudempaa ja vanhempaa. Sellaiset jätin suosiolla pois joita en suunnittelekaan lukevani! :)

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Emma Donoghue: Huone

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Katja Kettu: Kätilö

Vähän kesken jätettyjä

Olin suunnitellutkin mainitsevani muutaman kesken jättämäni kirjan, ja sitten Jenni sattui niitä juuri sopivasti kyselemään. Joten:

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Kirjoitustyyli vähän tökki, minkä vuoksi lukeminen oli pikkuisen nihkeää alusta lähtien. Jossain sivun 110 paikkeilla totesin etten oikeastaan ole kiinnostunut yhdestäkään henkilöstä, enkä talostakaan joka ehkä on se varsinainen "päähenkilö", ja päätin lopettaa siihen. Mari A. sen sijaan ihastui tai jopa rakastui, ja Zephyr sekä Norkku pitivät myös.

Nelli Hietala: Lintujen käytännöllisyydestä

Tätä lyhytproosakokoelmaa en varsinaisesti jättänyt kesken, mutta luin niin harppoen ettei sitä kunnolliseksi lukemiseksi voi sanoa. Luin ehkä kolmanneksen, minkä jälkeen huomasin että vaikka olinkin ihastunut tekstien ideoihin, en oikeastaan ollut kiinnostunut niiden käsittelystä enää sen jälkeen kun olin saanut ne selville. Joten totesin saavani useimmista lopuista teksteistä irti sen minkä halusinkin, jos vain vilkaisin niiden alusta lähtökohtana olevan ajatuksen ja silmäilin pikaisesti loppua. Korostan kuitenkin, että ne ideat tosiaan olivat ihania, raikkaita, sopivasti kieroja: ergonomiaohjeita henkisen taakan kantajille, neuvoja oikeaoppiseen eksymiseen, erilaisten tervehtimistilanteiden hankaluutta (tervehdysjuttu oli hieno, sen kyllä luin ihan kokonaan), ja paljon muuta mitä en muista koska kirja on jo kirjastossa. Suosittelen tutustumaan! Rakastujana tällä kertaa nimimerkki Leijailen! Noora Valkonen sanoo osuvasti: "Tekstit ovat kuin joukko omaperäisiä maagis-realistisia esseitä! Hietala löytää arkielämän asioihin uusia kulmia." Nyt melkein alkaa jo kaduttaa etten lukenut kunnolla. :D

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Tätä kuuntelin äänikirjana jo joskus alkukesästä. Formaatilla oli varmasti osasyynsä keskeyttämisessä sillä tämä oli äänikirjamakuuni vähän turhan hidastempoinen, mitä aavistelin jo etukäteen. Paperilla olisin saattanut päästä loppuun asti mutta ei tämä silti olisi mikään suuri elämys ollut - vähän turhankin lempeä makuuni. :) Tähän on ihastunut monikin, esimerkiksi Leena Lumi, Katja ja Jonna.

Lukudiplomia suorittamaan

Hdcanis pisti pystyyn koululaisten lukudiplomeita mukailevan haasteen, ja minähän lähden sitä suorittamaan! Lisätietoa haasteesta täällä, ja tarjolla olevia kirjalistoja voit kurkkia täällä. Omat luettavani valitsen yläkoululaisten Sinuhe-listalta, ja ajattelin laittaa kiinnostavia vaihtoehtoja tähän itselleni ylös. Jokaisesta kymmenestä kategoriasta siis olisi tarkoitus lukea yksi kirja siihen mennessä kun koulut keväällä loppuvat. Saapa nähdä kuinka käy! Monet näistä ovat jo omassa hyllyssä tyrkyllä tai muuten vain sellaisia jotka on jo pitkään pitänyt lukea - ehkäpä se nyt tulisi jopa tehtyä!

Jännitystä

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Mary Shelley: Frankenstein

Bram Stoker: Dracula

Menneisyyden tarinoita

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Leena Krohn: Kotini on Riioraa

Väinö Linna: Tuntematon sotilas / Täällä Pohjantähden alla

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Tulevaisuuden taruja

Margaret Atwood: Orjattaresi

Suzanne Collins: Nälkäpeli

George Orwell: Eläinten vallankumous / Vuonna 1984

Fantasiaa

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Cornelia Funke: Mustesydän

Neil Gaiman: Neverwhere / Unohdetut jumalat

Melissa Marr: Ilki ihana

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

J. R. R. Tolkien: Hobitti

Ihmisiä

Jane Austen: Järki ja tunteet

Alison Bechdel: Hautuukoti

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

William Golding: Kärpästen herra

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Kiba Lumberg: Musta perhonen

Matkalla

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Khaled Hosseini: Leijapoika

Yashar Kemal: Haukkani Memed

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Luontotarinoita

Rudyard Kipling: Viidakkopoika

Herman Melville: Moby Dick

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Huumoria

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Erlend Loe: Supernaiivi

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Lyhytproosa

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

István Örkény: Minuuttinovelleja

Runoja ja näytelmiä

Minna Canth: Anna Liisa

Sanna Karlström: Taivaan mittakaava

Kotimaista kirjallisuutta tarjolla ihan asianmukaisena päivänä

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Ajattelin juhlistaa sitä laittamalla jakoon hieman sitä itseään, siis suomalaista kirjallisuutta. :)

Luin viime vuoden lopulla Marjo Niemen romaanin Juostu maa, jonka olin löytänyt alepöydältä, tuntematta kirjaa tai kirjailijaa ennalta, ja ihastuin. Voit lukea ajatuksistani täältä.

No, joka kerta kun olen tässä vuoden mittaan käynyt samaisessa tarjouskirjamyymälässä josta tuon kirjan ostin, olen todennut että siellähän kyseisiä kirjoja on edelleen samannäköinen pino tarjolla ihan minihinnalla. Kyllä minä lopulta niin mieleni pahoitin kun ei kukaan tuossa putiikissa asioiva näytä ymmärtävän hyvän päälle (myönnetään, että hieman myyvempi kansi saattaisi auttaa asiaa), että menin ja ostin ne KAIKKI! Ja nyt siis haluaisin löytää niille lukijat. :)

Tämä pieni kirja oli minulle helmi ja kirjavuoden yllättäjä. Jos haluat kokeilla voisiko se olla sitä myös sinulle, hihkaise kommenteissa ja nakkaa osoitteesi sähköpostiin. Koskee myös ulkomailla asuvia!

Kirjat ovat kovakantisia ja niitä on tarjolla kahdeksan kappaletta. EDIT: Kaikki varattu.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Klarissa Laine muuttaa miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Jo lapsena Klarissa on nähnyt unia naisesta, joka etsii hädissään tytärtään. Bostonissa nuo unet juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta Corinnesta palaavat, laajentuvat ja muuttuvat entistä todellisemmiksi.

Aika mennyt palaa on Kirjava kammari -blogin kirjoittajan Karoliina Timosen esikoisromaani. Kirjaa on käsitelty monessa blogissa ja olen näitä arvioita myös lukenut ahkerasti, joten tiesin kirjasta etukäteen melko paljon. Onneksi ei yhtään silti tuntunut että olisin tiennyt liikaa!

Pari asiaa kuitenkin vähän arvelutti etukäteen. Ensinnäkin se, etten yleensä pidä siitä että kirjassa käsitellään paljon unia, ja tässähän niitä on. Mutta onneksi kirjallinen uni-inhoni kohdistuu lähinnä sellaisiin symbolisiin uniin, joissa näkyy kaikkea kummallista jonka perusteella henkilö vaikkapa oivaltaa ratkaisun miettimäänsä ongelmaan. Klarissan unet taas ovat suoria realistisia kohtauksia Corinnen elämästä, ja luin niistä erittäin mielelläni.

Toinen epäilys kohdistui kirjan keskeiseen ideaan, jonka ajattelin ehkä olevan vähän turhan rajatieteellinen makuuni. Se kuitenkin istui kirjaan sen verran hyvin (ja oli jopa esitetty aika vakuuttavasti) että antauduin vain tarinan vietäväksi liikoja miettimättä.

Helppoa oli antautuakin, sillä tarina tempaisi mukaansa jo alussa. Pidin kirjan rakenteesta, jossa Klarissaa ja Corinnea käsittelevät lyhyet luvut vuorottelevat. Aina piti lukea vielä yksi, ja vielä... Päädyinkin ahmaisemaan kirjan parissa illassa.

Pidin molemmista naisista, ja heidän osuutensa tuntuivat tasapainottavan hyvin toisiaan. Moni tuntuu ärsyyntyneen Klarissaan joka ei saanut toteutettua haavettaan kirjoituskurssista koska hänen miehensä Mikael laittoi vastaan. Minä sen sijaan ärsyynnyin Mikaeliin. Kyllä voi olla tympäisevä ihminen! Ei minkäänlaista mielenkiintoa katsoa asioita Klarissan näkökulmasta, ja huono äiti -kommentit ovat halpamaisia iskuja vyön alle. Ajattelen kyllä, että Klarissan olisi pitänyt sanoa vastaan. Itse kun en juurikaan ole äitimyytin vallassa - tunnen olevani ihan tarpeeksi hyvä vaikka syötänkin lapselleni vähän väliä eineksiä ja puheterapeutin lähettämät ärräharjoitukset ovat maanneet koskemattomina ainakin puoli vuotta - olisin epäröimättä karjaissut mielipiteeni päin Mikaelin naamaa. :) Mutta Klarissalle aihe on herkempi, joten hänet on valitettavan helppoa hiljentää sillä. Ei hän sentään haavettaan onneksi kokonaan hylkää, siirtää vain sopivampaan ajankohtaan.

Aika mennyt palaa on sekä viihdyttävä että traaginen. Corinnelle tapahtuu kamalia asioita. Koettujen ahdistuksen ja järkytyksen hetkien ja hirvittävänkin surullisten kohtausten jälkeen kirjasta jäi kuitenkin lopulta hyvä mieli. Koin loppuratkaisun olevan Corinnenkin osalta, kaikesta huolimatta, jotenkin oikea ja sopiva.

Tämä oli virkistävä lukukokemus, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään tämäntyylistä. Ideakin on toimiva ja persoonallinen - kerran muistan törmänneeni vastaavaan, mutta tuossakin tapauksessa kirja oli toki muuten erilainen. :) Henkilöt ja heidän ratkaisunsa tuntuvat herättävän paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, joten tämä voisi olla hyvä lukupiirikirja! Toisaalta kirja on kuitenkin sillä tavalla helposti lähestyttävä, että tätä olisi mukavaa suositella myös vaikkapa sellaiselle (naispuoliselle) henkilölle, joka ei ole paljoa lukenut mutta kaipaa hyvää tarinaa.

Kiitos Karoliina, tämä koukutti, kosketti ja ajattelutti!

Ensimmäinen lause: Nainen juoksee hermostuneena huoneesta toiseen.

Ulkoasu: Pidän värityksestä ja talosta, mutta naisen ilmeettömyys vähän häiritsee. Naisen kuva: Yurok Aleksandrovich / ScanStockPhoto, päällys: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Tammi 2012, 279 s.