Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

Petät vain kerran & Kaarnan kätkössä

Harlan Coben: Petät vain kerran

Maya Burkett on joutunut eroamaan armeijasta erään Irakissa sattuneen tapauksen vuodettua julkisuuteen. Sitten hänen miehensä Joe murhataan. Hautajaisten jälkeen Maya suostuu ystävänsä ehdotukseen piilottaa kotiin valvontakamera jonka kautta hän voi tarkkailla pientä tytärtään ja lastenhoitajaa. Mutta eräänä päivänä tallennetta katsoessaan Maya näkeekin Joen tyttärensä seurassa. Kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä näyttää, ja mitä pidemmälle Maya ehtii asioita kaivella, sitä useammalta löytyy jotain salattavaa.

Pari Harlan Cobenin kirjaa olen lukenut aiemmin, ja hän tuntuu kyllä saavan luotettavasti aikaan todella viihdyttäviä ja koukuttavia trillereitä. Sen verran samankaltaisia elementtejä näissä pyöritellään että ehkä ihan putkeen ei kannata useampaa lukea, mutta epäsäännöllisempinä annoksina toimii oikein hyvin. Sopivat myös sellaiselle joka kaipaa jännitystä mutta ei ole kiinnostunut raakoja murhia sisältävistä dekkareista.

Ensimmäinen lause: Joen hautajaiset pidettiin kolme päivää hänen murhansa jälkeen.

Englanninkielinen alkuteos: Fool Me Once (2016)

Suomentanut Salla-Maria Mölsä

Kustantaja Minerva 2017, 387 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Pinjan elämä tuntuu olevan pilalla kun poikakaverin ja parhaan ystävän petollisuus paljastuu. Äiti patistaa hänet kesätöihin puistoja hoitamaan, mikä sitten osoittautuukin onnekkaaksi sattumaksi sillä Pinja saa työtoverikseen Virven. Virve on sekä selittämättömän puoleensavetävä että taitaa myös tietää jotain salaisuudesta jota Pinja kantaa selässään eikä halua paljastaa kenellekään...

Sen olen todennut aiemminkin että suomalainen mytologia tarjoaa mahtavan pohjan fantasiatarinoille, ja tämä Väkiveriset-nuortensarjan avaus ammentaa sisältöä taas samasta erinomaisesta lähteestä. Tässä silti tavataan sellaisia olentoja joihin en ainakaan itse ole törmännyt muissa kirjoissa. Eiköhän siellä riitä vielä kaikenlaista muutakin kiehtovaa tarjolle!

Aika kovaa mentiin tilanteesta toiseen mutta antaa mennä vaan, viihdyin kyllä kyydissä ja nautin toki taas erityisesti ihanasta metsäisyydestä!

Ensimmäinen lause: Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse?

Kustantaja Myllylahti 2017, 216 s.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Luinpa minäkin viimein Neljäntienristeyksen, jota olen nähnyt ylistettävän niin monet kerrat. Syystä ovatkin ylistäneet, totesin pian lukemisen aloitettuani. Tommi Kinnusen kielessä ja kerronnan tyylissä on jotain mikä alusta lähtien lupailee mieleenpainuvaa kokemusta. Kyllä, tämä ON hyvä kirja. Ja paranee vain mielessäni kun nyt ajattelen tätä taas.

Mutta mitä lisättävää mulla niihin kaikkiin kehuihin voisi olla? Ehkä vain keräilen tähän jotakin itselleni muistiin.

Pohjoiseen, neljäntienristeyksen lähelle, nousee kaksi taloa. Ensimmäinen, joka sitten jouduttiin jättämään ja paloi, kasvoi aina vain lisää leveyttä ja pituutta. Toinen nousi yhä korkeammaksi, joutuen silti lopulta häviämään kirkolle. Risteys on myös tämä kirja, jossa kohtaavat neljän ihmisen tiet. Pitäjänkätilö Marian, tämän aviottoman tyttären Lahjan, Lahjan aviomiehen Onnin ja Kaarina-miniän. Kaikki pääsevät näyttämään episodeja omasta elämästään ja niistä muodostuu tarina perheen vaiheista vuosisadan mitalta.

Matkan varrella on koko joukko vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia. Marian hoitama vaikea synnytys, lettujen paisto, kissa ja evakkomatkalle lähtö, Kaarina kylvettämässä Lahjaa... Henkilöistä Maria teki vaikutuksen vahvuudellaan. Lahja oli vaikea ihminen, mutta paljonko siitä oli sitä että avioliitto meni niin kuin meni, ja lopulta hän olisi halunnut niin kovasti olla muiden kanssa muttei enää osannut? Vauvalle sentään pääsi supattamaan että tervetuloa tähän taloon, minä olen sinun mummu. Ja voi Onni ja epätoivoinen toive siitä, että asiat voisivat olla toisin, eikä hänen tarvitsisi inhota itseään ja yrittää kieltää sitä mikä on. Kaarina jäi etäisimmäksi, mutta on hänelläkin paikkansa.

Rivit ja niiden välit sisältävät valtavasti kaikkea. Asioita näiden ihmisten elämistä, syitä ja seurauksia, joita Kinnunen jättää lukijan yhdisteltäviki selittämättä kaikkea. Sekä myös historiaa ja ajankuvaa, arjen pieniä yksityiskohtia monilta vuosikymmeniltä. Klassikkoainesta?

Ensimmäinen lause: Kipu käy päälle kuin maininki.

Kustantaja WSOY 2014, 334 s.

Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

Annukka Salama: Harakanloukku

Faunoiditrilogian päätösosassa Vikke katoaa baari-illan päätteeksi ja muu porukka päätyy etsimään häntä vaarallisesta ja kätketystä, metsästäjien asuttamasta Venorin kaupungista.

Edellisen osan surffaustunnelmista siirrytään huomattavasti synkeämpiin maisemiin, mutta muuten tutun vauhdikas ja huumorilla kirjoitettu meno jatkuu. Tietty uskottavuuteen tarkertuminen on kyllä parasta unohtaa heti alkuun; miten esimerkiksi Suomessa voisi muka "jästien" huomaamatta olla olemassa Venorin kaltainen kaupunki, johon jatkuvasti kaapataan ihmisiä, pikkulapsia myöten? Sekin saattaa vähän rassata, että tyypit haahuilevat hyvinkin varomattomasti pitkin vaarallista kaupunkia ja kuluttavat aikaa mm. harrastamalla seksiä, vaikka kateissa oleva kaveri on ehkä välittömässä hengenvaarassa. Kunnollinen Harakanloukusta nauttiminen vaatii siis kykyä hyväksyä asiat tarinan ehdoilla ja hypätä vain mukaan. :)

No, minä kyllä nautin ja pakkohan tämä oli ahmaista pikapikaa kun kirjan muutama viikko sitten sain käsiini. Ihana rakastuva Joone, ja se toinen puolisko tietysti myös! Olipas kuumaa! ♥ Ja sokerina pohjalla ihanat T & T, enpäs kerro keitä nämä ovat! :D Eräs asia, josta myös kovasti pidin, on Venorin kaupunki, joka kaikessa julmuudessaankin on hieno luomus. Uskomaton paikka! Siellä täytyisi vain kuljeskella silmät selällään hämmästellen kaikkea. Tarkempi tutustuminen metsästäjien kulttuuriin oli sekin kiinnostavaa.

Harakanloukku siis päättää Unnan, Rufuksen ynnä muun porukan tarinan, mikä on tietysti haikea, mutta oikea ratkaisu. Tämä on hyvä näin. Salama on kuulemma palaamassa faunoidien pariin uusien henkilöiden voimin - hyvä juttu sekin! Jään odottelemaan.

Ensimmäinen lause: Unna pyyhkäisi oranssit kiharat otsaltaan ja siirsi jalkansa seuraavalla tiilelle.

Ulkoasu: Ennen lukemista vähän harmittelin aiempien osien kansien raikkauden puuttumista tästä, mutta jälkeenpäin kansi tuntuu sopivammalta - synkkä kun on tosiaan tapahtumapaikkakin. Kirjoissa käytetty fonttikin on kyllä kiva, ei kaikkein tavanomaisin! Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kuva: Shutterstock, lintu: Thinkstock.

Kustantaja WSOY 2014, 445 s.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Tyttönä kasvanut mutta nyt aikuisena miehenä elävä Cal Stephanides kertoo omaa ja sukunsa runsaana rönsyilevää tarinaa. Siihen lomittuu genetiikkaa, siirtolaisuutta, Detroitin kaupungin ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan muutosta vuosikymmenten kuluessa, identiteetin etsintää, sukupuolen määrittelyn hankaluutta, perinteiden kunnioittamista ja uudistumista, muun muassa.

Middlesex, jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi moderniksi klassikoksi, on ollut lukulistallani suurin piirtein siitä lähtien, kun se vuonna 2003 ilmestyi suomeksi. Oli siis jo korkea aika saada se lopulta luettuakin! Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava hehkuttaa kuinka hyvää kannattaa odottaa, mutta vähän laimeaksi kokemus valitettavasti jäi. En missään nimessä väitä kirjan olevan huono, enkä oikeastaan ole pettynytkään. Calin kertojanääntä oli mukava seurata (vaikka hän välillä harrastikin turhan korkealentoista jaarittelua) ja Eugenides on erittäin onnistuneesti kietonut yhteen monta isoa teemaa, joita omalta osaltaan ilmentävät muutamat toistuvat yksityiskohdat, kuten Desdemonan silkkiäistoukat. Mutta kun tarina ei vain missään vaiheessa sytyttänyt sillä tavalla, että se olisi lopulta tuntunut koko suuren läpi luetun sivumäärän arvoiselta. Vähän tasapaksukin lukukokemus oli - koko juttu oli kiinnostavuudeltaan samaa tasoa alusta loppuun, ilman että tunsin koskaan tulleeni minkäänlaiseen huippukohtaan. "Uudelleensyntymän" jälkeiselle Calille olisi voinut antaa selvästi enemmän tilaa, hänestä olisi ollut mielenkiintoista lukea!


Siis: arvostan, mutta ei vaan ihan osunut. Lainattavaksi löytyisi varmasti monenlaisia isoja asioita käsitteleviä kohtia, mutta parhaiten jäi silti mieleen tämä jossa Cal harmittelee kielestä puuttuvia sanoja:

"Minä haluaisin saada käyttööni monimutkaisia tunteiden yhdistelmiä, sellaisia saksalaistyylisiä juna-autohäkkyröitä kuin vaikkapa 'onnen tunne, joka liittyy katastrofiin'. Tai 'pettymys, joka seuraa, kun on vuoteessa unelmiensa henkilön kanssa'. Haluaisin kertoa, miten 'perheenjäsenten ikääntymisen aiheuttama kuolevaisuuden tunne' liittyy 'keski-iässä alkavaan inhoon peilejä kohtaan'. Tahtoisin saada sanan, joka kuvaa 'menestymättömien ravintoloiden herättämää alakuloisuutta' ja sanan, joka kuvaa 'hilpeyttä, kun hotellihuoneessa on minibaari'."

Ensimmäinen lause: Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Englanninkielinen alkuteos: Middlesex (2002)

Ulkoasu: Kansi on kaunis, ja krookus niin täydellisen sopiva. Kansi: Arja Reponen, kannen kuva (yksityiskohta): Crocuses, Iris and Lily, Basil Baker 1613.

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2003), 773 s.  

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Maailmassa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, pommitusten raunioittaman kaupungin liepeillä sijaitsevassa vallatussa huvipuistossa Nokkoslapset valmistautuvat kapinaan. Heidän johtajansa ja innoittajansa on Dharan, jolle rooli lankeaa ikivanhan suvun verenperintönä. Vallankumouksessa ja Dharanin tarinassa on kuitenkin paikkansa myös Nokkosten joukkoon päätyvällä, köyhissä oloissa kasvaneella Vayulla, joka ei ole koskaan kokenut olevansa kukaan.


Dystopiaa, johon Enoranta yhdistää kiinnostavasti ja hieman yllättäenkin myös erään fantasiaelementin. Nokkosvallankumous löytyy nuortenhyllystä, mutta sopii ehdottomasti myös aikuiselle. Moni asia ihastutti; vahva miljöö, henkilöiden suhteiden ja vaikuttimien kuvaus, kahden pojan kaunis rakkaustarina, toimiva Vayun ja Dharanin näkökulmien vaihtelu. Vallankumousjuoneen olisi kelvannut pieni lisäpotku. Nimistö tuntui aluksi hämäävältä kun yritin sijoittaa tarinaa mielessäni johonkin. Paikannimet ovat hyvin suomalaisia - Kurohärmä, Huhtikaunas, Outakanto - henkilöiden nimet taas jokseenkin mahdottomia paikallistaa: Vayu, Dharan, Miknor, Krito, Nek, Aie. Tarkoituksellista kenties, ja pian lakkasinkin vaivaamasta päätäni asialla. Mitä väliä sillä on, mihin tämä sijoittuu, oleellista on tarinan sisältö joka saa lukijan ajattelemaan.

Nokkosvallankumous on niitä kirjoja, joiden kohdalla harmittaa kun tuntuu etten osaa sanoa tarpeeksi. Että kirja ansaitsisi jotain enemmän, eikä tällaista ympäripyöreää jaarittelua. Mutta aina ei vaan osaa, eikä asiaa ainakaan auta se että kirja on odotellut bloggausta jo pari kuukautta. Tähän on nyt tyytyminen, mutta hyvä kirja tämä siis on! Taidokas, vetävä ja mietityttävä, synkkä mutta ei vailla toivoa. Lukekaa itse! :)

Ensimmäinen lause: Hiivin eteenpäin kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa.

Ulkoasu: Näyttävä kansi joka kutsuu poimimaan kirjan käteensä! Päällys: Sami Saramäki.

Kustantaja WSOY 2013, 445 s.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos perheestä, lapsuudesta ja identiteetin löytämisestä. Erityisesti kirja on muistokirjoitus Alison Bechdelin isälle, ristiriitaiselle hahmolle ja kaappihomolle, joka kuoli tyttären ollessa parikymppinen - ehkä tapaturmaisesti tai sitten ei.

Vanhempien avioliitto ei ole onnellinen, ja jännitteet ajavat kaikki perheenjäsenet omiin oloihinsa. Niin vanhemmilla, Alisonilla kuin hänen kahdella pikkuveljelläänkin on omat lahjakkuuden alansa joihin kukin syventyy yksinään, kuten kirjan sivuilta poimittu kansikuva näyttää. Oma ja Addamsin perhe alkavat mennä Alisonilta sekaisin, mitä auttaa varsinkin perheen ensimmäinen asunto jonka yhteydessä on suvulta peritty hautaustoimisto. Lapsia on ankarasti kielletty kiipeämästä ruumisarkkuihin mutta hajusuolan kanssa voi sentään pelleillä. Alison tajuaa 19-vuotiaana yliopiston kirjastossa olevansa lesbo, minkä kerrottuaan hän saa tietää isästäänkin asioita joita ei ole aiemmin kuullut.

Alisonin todelliset ajatukset isästään löytyvät jostain rivien ja kuvien välistä. Suuren osan kirjasta isä vaikuttaa äkkipikaiselta ja hankalalta, lopussa taas tyttären kanssa toisaalta hyvinkin läheiseltä mutta jotenkin pidättyväisellä tavalla.

Tämän lukeminen sai taas huomaamaan kuinka loistavasti sarjakuva sopiikaan muistelmien muodoksi. Bechdelin hillitynsävyisiin ruutuihin uppoaa näppärästi valtava määrä muistoja ja yksityiskohtia. Teini-iän päiväkirjamerkinnät, vuorosanaharjoitukset äidin kanssa, pikkukaupungin kartta joka sisältää puolentoista mailin säteellä suurimman osan isän elämästä, seitsentoistavuotiskaskaiden valtaama puutarha, yökyläilyt kusiaisia luudan kanssa jahtaavan mummon luona. Ja ties mitä muuta, ja sitten vielä loputon määrä kirjallisuusviitteitä, ilman että mikään tuntuu turhalta tai irralliselta. Tämän voisi lukea useampaankin kertaan ja löytää aina jotain uutta. Ja niin aion tehdäkin! Oikeastaan tekisi mieli lukea heti uudestaan, sillä kirjan tunnelma vetää sivuja selaillessa niin vahvasti puoleensa. Kuvan ja tekstin yhteen sovittamisella saa aikaan todella hienoja teoksia kun homman osaa. (Sama toki pätee pelkkään tekstiin tai pelkkiin kuviinkin. :)

Englanninkielinen alkuteos: Fun Home (2006)

Ulkoasu: Osuva kansikuvavalinta, joka jo tulikin mainittua.

Suomentanut Taina Aarne

Kustantaja LIKE 2009, 238 s.

Helen Oyeyemi: White is for Witching

Vanhassa doverilaisessa talossa asuvat 17-vuotiaat kaksoset Miranda ja Eliot Silver sekä heidän isänsä Luc Dufresne joka pitää talossa bed & breakfast -majoitusta. Kaksosten äiti Lily on hiljattain kuollut, ja hänen poissaolonsa kaikuu jatkuvasti perheenjäsenten mielissä. Talolla on oma tahtonsa. Se eksyttää ihmiset ja pakottaa pihamaan omenapuut kasvattamaan hedelmiä keskellä talvea, ja se haluaa pitää Silverit sisällään ja kaikki muut ulkona.

Jossain talossa, seinien sisällä, elää monta sukupolvea Silverien naisia. Herkkä ja häilyväinen Miranda aistii heidät siellä, alkaa luisua pois Eliotin ja Lucin ulottuvilta ja katoaa eräänä yönä kokonaan.

White is for Witching on kauhuun vivahtavaa maagista realismia. Samaan pakettiin uppoavat sulavasti karibialainen legenda soucouyantista, joka päivisin elää vanhana naisena ja yön tullen riisuutuu nahastaan lähteäkseen tulipallona etsimään uhreja ja imemään verta sekä pica-oireyhtymä, joka saa Mirandan syömään liitua ja hyljeksimään oikeaa ruokaa.

Helen Oyeyemi kirjoittaa kauniisti, eteerisesti, lausein jotka toisinaan katkeilevat tukahtuneesti henkilöiden pakahduttavimpia ajatuksia ilmaistessaan. Kirja etenee neliäänisesti; Mirandaa tarkkailee ulkopuolinen kertoja, minäkertojina taas ovat Eliot, Mirandan opiskelutoveri Ore sekä talo itse. Ratkaisu toimii, vaikka alun jälkeen ei enää luvun tai kohtauksen vaihtuessa ilmoitetakaan kuka on äänessä. Se käy kyllä yleensä nopeasti ilmi.

Alku sen sijaan tuntui hieman sekavalta. Jaksossa, joka on eräänlainen prologi, käydään kertojaa vaihdellen sekä Lilyn kuolemaa edeltävässä ajassa, Mirandan katoamisen jälkeisessä ajassa että siinä välissä, eikä lukija ensin tiedä mikä oikeastaan on ennen, mikä jälkeen ja mikä nyt, ja kuka kukin on. Mutta ei sitä pitkään kestä, ja sen jälkeen Oyeyemin kerronnassa kyllä pysyy mukana. Enkä alkuakaan huonoksi moiti, se vain vaatii kunnon keskittymistä.

Vähän jäin lukiessani kaipaamaan jotain lisää - lisää salaperäisyyttä, enemmän sitä pahantahtoista taloa itseään, kunnon hyytävää kauhua. Nyt viikon verran sulateltuani olen jo tyytyväisempi. Pidin tunnelmasta ja siitä ettei kirjailija liikoja selittele. Ehkä tämän kirjan kuuluikin olla juuri tällainen. Jatkan sulattelua.

Ensimmäinen lause: where is Miranda?

Ulkoasu: Kansi on kaunis ja sopii hyvin tarinaan! Kannen kuvitus: Katie Tooke.

Kustantaja Picador 2009, 245 s.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx kuvaa novelleissaan karjatilallisten Wyomingia, seutuja joilla ei ole "juuri muuta kuin säätä ja etäisyyttä", kuten sanotaan novellissa Maailman höyhenheinäinen ääri. Monet muuttavat kaupunkeihin paremman elämän perässä ja kaupunkien rikkaat ostavat karjatiloja huvituksekseen. Proulx kuuluu kirjailijoihin joihin olen ehtinyt jo aiemmin tänä vuonna ihastua. Luin talvella myöhemmän Wyoming-kertomusten kokoelman Näin on hyvä, joka monipuolisuutensa vuoksi vakuutti ehkä aavistuksen enemmän kuin Lyhyt kantama, mutta vahva kokemus tämänkin lukeminen oli.

Proulxin kerronta ja Marja Alopaeuksen kääntämä kieli kaunistelemattomine  lauseineen istuvat karuihin maisemiin ja henkilöt kuulostavat jo täpäköiden nimiensä puolesta olevan rankoissa oloissa kotonaan: Diamond Felts, West Clinker, Wauneta Hipsag, Car Scrope, Dirt Sheets, Roany Hamp.

Parhaiten tästä varmasti jää mieleen kokoelman tunnetuin novelli Brokeback Mountain ja kahden cowboyn kielletty rakkaus. Sellaisesta erilaisuudesta saattaa seudulla olla seurauksena kuolema kasteluojassa rengasraudalla rusikoituna, kuten Ennisin isä teki pojalleen selväksi jo silloin kun tämä oli yhdeksänvuotias viedessään tämän katsomaan omien kättensä jälkiä. Ennis ja Jack tuskin uskaltavat myöntää totuutta itselleenkään, toteavat vain että "Minä en ole hinttari." ja "En minäkään. Kertajuttu. Ei kuulu muille."

Muissa novelleissa tavataan mm. nuori mies joka aikoo rodeoon sonniratsastajan uralle, karjatilallisen tytär joka haluaa epätoivoisesti olla jossain muualla ja toisen poika joka palatessaan kotiin maailmalta vammautuneena ja puhekyvyttömänä alkaa ahdistella seudun naisia. Nämä yksinkertaistukset vaan eivät tee lainkaan oikeutta Proulxin kuvaamille, monille toisiinsa kiertyville ihon alle hiipiville kohtaloille.

Pidempiä kertomuksia rytmittävät pari lyhyttä, joista oletetusta ihmissyöjähevosesta kertova Punaruunikko nauratti kaamealla hupaisuudellaan ja vain vähän toiselle sivulle ulottuva 55 mailia bensapumpulle kertoo toisenlaiseen kaameaan sävyyn, minkälaisia huvituksia ihminen saattaa itselleen keksiä kun asuu kaukana kaikesta.

Englanninkielinen alkuteos: Close Range (1999)

Ulkoasu: Leffakansista nyt tulee aina vähän jotain mutistua... Tästä kyllä toisaalta pidänkin, mutta nyt lukemisen jälkeen hieman nyppii kuvan hollywoodilaisuus. Eivät Proulxin kuvaamat Jack ja Ennis ihan noin nättejä poikia ole.

Kustantaja Otava 2006 (1. painos 2001), suom. Marja Alopaeus, 312 s.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa. Isä katseli mielellään painia, äiti paini itse, ja mitä tahansa vastaan. Hän halusi olla kehässä ja sillä siisti.
   Hän ripusti isoimmat lakanat ulos tuulisimpina päivinä. Hän halusi että mormonit koputtivat oveen. Ja vaalien lähestyessä hän pani työväenpuoluetta äänestävässä tehdaskaupungissa ikkunaan konservatiiviehdokkaan valokuvan.
   Hän ei ollut kuullut sekoittuneista tunteista. Oli vain ystäviä ja vihollisia.


Vihollisia olivat:
Paholainen (monissa muodoissaan)
Naapuri
Seksi (monissa muodoissaan)
Etanat


Ystäviä olivat:
Jumala
Meidän koira
Madge-täti
Charlotte Brontën romaanit
Etanasyötit


ja minä, aluksi, olihan minut tuotu taloon jotta lähtisin hippasille hänen kanssaan muuta maailmaa vastaan.

Jeanette adoptoidaan 60-luvulla pohjoisenglantilaisessa teollisuuskaupungissa asuvaan uskonnolliseen perheeseen. Hänestä on tarkoitus tulla lapsisaarnaaja ja lähetystyöntekijä, ja sitä kohti tie näyttää vievänkin, kunnes hänen suhteeseensa seurakuntaan tulee särö. Jeanette rakastuu tyttöön. Hän on langennut Saatanan pauloihin, himojensa vietäväksi, hän on täynnä riivaajia, sanoo pastori Finch.

Wintersonin 23-vuotiaana kirjoitettu esikoisromaani perustuu hänen omaan elämäänsä. On hankalaa arvioida paljonko siitä on totta, koska Wintersonin kerrontatyyli saattaa saada aivan tavallisetkin asiat kuulostamaan lievästi absurdeilta. Puhumattakaan niistä asioista jotka ovat jo valmiiksi enemmän tai vähemmän kummallisia. Mutta ei kai totuudella ole niin väliäkään. Muistelen törmänneeni jossain kirjailijan omaan kommenttiin siitä, että tärkeintä on tarina.

Siinä onkin yksi syy Wintersonin tuotantoon ihastumiseeni. Kaikissa kolmessa tähän mennessä lukemassani kirjassa näkyy vahvana rakkaus tarinoihin ja niiden kertomiseen. Tässä päähenkilö Jeanette ujuttaa väliin omia kertomuksiaan, ja Winterson voisi varmasti itsekin todeta saman kuin Intohimon Villanelle: "Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun." Majakanvartijan vanha Pew ja Hopea-tyttö taas tuntuvat olevan asian ytimessä tässä keskustelussaan:

"Tarinoita. Sinun on opittava ne. Ne, jotka minä tunnen ja ne, joita minä en tiedä."
"Miten minä opin ne, joita sinä et tiedä?"
"Sinun on kerrottava ne itse."


Kirjoista itsestään Intohimo on ehyin ja kokonaisin tarina ja säilyy ehdottomana suosikkinani. Wintersonin upea, elävä kieli ja persoonallinen kerrontatyyli ovat olemassa jo tässä esikoisessa ja tekevät lukemisesta nautittavaa. Parasta antia olivat alun kuvaukset Jeanetten lapsuudesta, hänen äidistään ja muista seurakunnan jäsenistä. Lopusta olin vähän vähemmän innostunut mutta hyvä oli silti sekin. Oli totta tai ei, katkeruutta ei tekstissä ainakaan ole havaittavissa. Enemmänkin Winterson havainnoi menneisyyttään yhtä aikaa lempeästi ja terävästi.

Ensimmäinen lause: Kuten ihmiset yleensä asuin kauan äitini ja isäni kanssa.

Englanninkielinen alkuteos: Oranges are not the Only Fruit (1987)

Ulkoasu: Hmm, hyvää peruslaatua, muttei itseäni sykähdytä mitenkään erityisesti. Ehkä kaipaisin väritykseen vähän lisää eloa. Kuva: Great Shots, Päällys: Helena Modéer/Moma.

Kustantaja Bazar 2007, suom. Raija Mattila, 230 s.

Sarah Waters: Affinity

Englanti 1870-luvulla: Sureva Margaret etsii uutta sisältöä elämäänsä ja ryhtyy naisvankien vierailijaksi. Jo ensi käynnillä hänen huomionsa kiinnittyy yhteen vankiin, hentoon nuoreen spiritualistiin Selina Dawesiin. Onko Selina huijari vai osaako hän todella kutsua henkiä?

Waters osaa herättää historian henkiin. Ympäristö, ennen kaikkea valtava, Thamesin kastelemalle maalle rakennettu Millbankin vankila kapeina käytävineen, tuntuu hyvin todelliselta. Lukija pääsee Margaretin mukana tutustumaan moniin paikkoihin vankilassa, mikä antaa hyvän käsityksen paikasta ja elämästä siellä.

Tapahtumien tahti on varsin hidastempoinen, mutta se sopii tähän. Muiden kommenttien perusteella arvelen Affinityn siis olevan siinä suhteessa samankaltainen kuin Watersin tuorein romaani, minulle vielä lukematon Vieras kartanossa. Muuten tarinassa on paljon samaa tyyliä ja viktoriaanisen ajan tunnelmaa kuin Silmänkääntäjässä - joka kyllä muutaman yllättävän käänteen vuoksi säväytti juonellisesti enemmän.

Ei napakymppikirja, mutta hyvä! Kahdessa lukemassani, myöhemmin kirjoitetussa kirjassa ihailemani elementit ovat olemassa jo tässä esikoisessa. Varsinkin tuo jo mainitsemani historian eläväksi tekeminen on vakuuttavaa, ja alkukielellä lukeminen toi tekstiin vielä lisää rikkautta. Margaretilla on selkeä oma ääni. Siihen juoneen vain olisin kaivannut vielä jotain pientä lisämaustetta!

EDIT: Täytyypä korjata, että eihän tämä olekaan esikoinen, vaan Watersin toinen romaani. Esikoinen on nimeltään Tipping the Velvet.

Ensimmäinen lause: I was never so frightened as I am now.

Ulkoasu: Tykkään! Kansi on ihan tämän tarinan värinen. Kuva: Jeff Cottenden.

Kustantaja Virago 2008 (1. painos 1999), 352 s.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Tukholmalainen lähiö 1980-luvun alussa, kiusattu poika, naapurintyttö, vampyyri, muutama murha. Ehkä tarinan rakennuspalikat eivät yksittäisinä ole niin omaperäisiä, mutta niiden yhdistelmä ei tulisi ihan ensimmäisenä mieleeni. Onneksi se kuitenkin tuli John Ajvide Lindqvistin mieleen, koska se toimii hienosti! Ja niin toimivat myös juoni, kieli ja henkilögalleria.

Kirjassa on vahva mutta hankalasti määriteltävä omalaatuisuuden tuntu, jonka uskoisin löytäväni muistakin Ajvide Lindqvistin kirjoista (sillä ne aion tosiaankin lukea). Kerronta on kaunistelematonta ja kirjassa on paljon raakojakin, ei-ollenkaan-nättejä juttuja, mutta sekin tuntuu sopivan kuvioon täydellisesti. Tässä on nähty myös ruotsalaisen kansankodin kritiikkiä eikä syyttä: väkivaltaista koulukiusaamista, kuppilan pultsarijoukko, monta hajonnutta perhettä...

Olin jo etukäteen varma että tulisin pitämään Ajvide Lindqvistin tuotannosta, enkä joutunut ainakaan tähän kirjaan pettymään. Osallistun tällä 500+-minihaasteeseen. Oikeastaan oli tarkoitus käyttää haastetta siihen että saisin jonkin oman hyllyn tiiliskiven luettua, mutta koska nyt täytyi (taas) hoidella kirjastopinoa pois alta, tämä valikoitui luettavaksi. Sikäli ihan hyvä haastekirja, että olin katsellut tätä kirjastossa jo monet kerrat mutta lainannut silti aina tämän sijaan jotain ohuempaa. :)

Ensimmäinen lause: Blackeberg.


Ruotsinkielinen alkuteos: Låt den rätte komma in (2004)


Ulkoasu: Juuri sopivan synkkä ja verinen! Kannen suunnittelu: Jens Magnusson, kannen kuva: Malou Bergman.

Kustantaja Gummerus 2008, suom. Jaana Nikula, 606 s.

Sami Hilvo: Viinakortti

Söimme huopiin kääriytyneinä, puisilla penkeillä istuen. Joimme hiljaisuuden vallitessa vielä lasilliset, huulillamme salaliittolaisten hymy ja tietoisuus siitä, että olimme astuneet rajan yli.
Huomasimme viimein salvata oven. Teimme huovista pesän sivustavedettävään, sammutimme kynttilät ja nukahdimme sylikkäin, sinun partainen leukasi ja rohtuneet huulesi rintaani vasten. Käkikello hiljeni ja aika viimein pysähtyi.


Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin, taloon joka on aina tuntunut enemmän kodilta kuin se paikka jossa hänen vanhempansa asuivat. Vastassa ovat häntä edelleen hyljeksivät sukulaiset, mutta myös isoisän sisko Tuulikki, joka antaa Mikaelille avaimen isoisän työhuoneeseen. Sieltä Mikael löytää sodanaikaisia päiväkirjoja joista selviää isoisä Urhon syvä, salainen rakkaus ystäväänsä ja toiseen sotilaaseen Toivoon. Isoisällä ja pojanpojalla oli muutakin yhteistä kuin perinnöksi annettu nimismiehen virkapaita ja sen taskussa kulkenut viinakortti.

Hilvo on tarttunut rohkeasti aiheeseen jonka jotkut varmasti haluaisivat pitää poissa näkyvistä, ja lopputulos on hieno! Kielessä on sekä karuutta että kauneutta, juuri tähän tarinaan sopivassa suhteessa. Henkilöt ovat eläviä ja heidän kokemuksensa kiinnostavia. Urho ja Toivo joutuivat salaamaan todelliset tunteensa täysin, menemään naimisiin ja perustamaan perheen koska niin kuului tehdä. Mikael voi olla julkisesti mitä on, mikä ei valitettavasti silti tarkoita että kaikki sen hyväksyisivät. Mikaelin isä vaikenee niin isänsä ja poikansa asioista kuin omistaankin.

En oikein keksi mitään mihin voisin Viinakorttia verrata. Se on omanlaisensa: erilainen rakkaustarina, erilainen sotakuvaus. Kannattaa lukea!

Ensimmäinen lause: Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn.


Kustantaja Tammi 2010, 208 s.

Banana Yoshimoto: Kitchen

Banana Yoshimoton Kitchen mainitaan englanninkielisissä kirjablogeissa silloin tällöin, mutta en ollut siitä niin paljon kiinnostunut että olisin ottanut kirjasta selvää. En edes tiennyt että kirja on suomennettu, ennen kuin se osui silmiini kirjaston hyllyssä, josta poimin sen hetken mielijohteesta mukaani. Lukemaan ryhtyessäni en tiennyt yhtään mitä odottaa, mikä on oikein virkistävää aina välillä!

Ajattelin kuitenkin lukevani romaania, mutta ei tämä sellainen mielestäni ollut. Google kyllä kertoo että romaaniksi tätä silti useimmissa paikoissa kutsutaan, joten menköön tässäkin tunnisteisiin sellaisena kun en parempaakaan nimitystä tiedä. Novellitkaan eivät tunnu asianmukaisilta.

Kirja koostuu kolmesta osasta, joista kaksi ensimmäistä kertoo samaa tarinaa ja kolmas omaansa. Yhteisenä teemana niillä on nuoren naisen selviytyminen surusta ja menetyksestä. Ensimmäisessä tarinassa isoäitinsä kanssa asunut Mikage päätyy yksin jäätyään asumaan isoäidin tunteman nuoren miehen ja tämän transvestiitti-isän luokse. Toisessa Satsuki menettää rakastettunsa onnettomuudessa ja etsii suruunsa hetken helpotusta joka-aamuisesta juoksulenkistä. Levähtäessään eräänä aamuna sillalla hän tapaa erikoisen naisen, joka paljastaa hänelle jotain mikä lopulta auttaa siirtymään elämässä eteenpäin.

Pidin kirjasta mutta se ei tuntunut mitenkään erityiseltä, enkä usko sen jäävän kovin vahvasti mieleeni. Sain kuitenkin lukea kauniisti kirjoitettuja tarinoita joissa oli kiinnostavia henkilöitä!

Ensimmäinen lause: Keittiö on minulle maailman rakkain paikka.


Japaninkielinen  alkuteos: Kitchin (1988)


Kustantaja Otava 1995, suom. Kai Nieminen, 172 s.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Olen halunnut lukea tämän siitä asti kun tämä vuonna 2000 sai Finlandia-palkinnon. Eihän tässä kovin pitkään siis mennyt. :) No, kirja tuskin on odottamisesta huonontunut!

Kirjan idea on mielestäni todella hyvä. Sinisalon vaihtoehtoisessa todellisuudessa pohjoismaisten suurpetojen joukkoon on saatu varsin kiehtova laji: peikko, joka viimein vuonna 1907 löydettiin ja tieteellisesti tunnistettiin. Tarinan päähenkilö on Mikael, valokuvaaja joka ulkonäkönsä vuoksi tunnetaan Tampereen homopiireissä nimellä Enkeli. Hän löytää kerrostalon pihalta sairaan peikonpoikasen jonka tietää heti haluavansa omakseen ja vie kotiinsa. Kuten on odotettavissa, peikon pitäminen asunnossa, salaa, ei ole ihan mutkaton juttu.

Homma toimii erinomaisesti myös muuten kuin vain ideana. Kertojina toimivat vuorotellen Mikael, hänen hiljattain jättämänsä ex Tohtori Spiderman, Mikaeliin ihastunut Ecke, alakerran Pentin alistettu filippiiniläinen postimyyntivaimo Palomita sekä mainostoimiston komea Martes, joka leikittelee Mikaelin ihastumisella. Kerronta etenee nopeatempoisesti pätkissä, jotka ovat välillä hyvinkin lyhyitä ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Väleihin on siroteltu runsaasti vanhoja tarinoita, runoja sekä "tieteellisiä" tekstejä peikoista. Omaan makuuni tämä toteutus ainakin sopi oikein hyvin.

Kirja käsittelee monenlaisia valtasuhteita ja niiden muutoksia henkilöiden välillä (peikko mukaanluettuna). Sen Sinisalo hoitaa taidolla, kuten myös vanhojen myyttien ja kesyttömän luonnon yhdistämisen nykypäivän kaupunkilaisen elämään. Tykkäsin!!

Ensimmäinen lause: Alan hätääntyä.

Kustantaja Tammi 2000, 268 s.

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Hopea on äitinsä ja maissa käyneen merimehen tapaamisen tulos. Äitinsä kuoltua hän päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo. Pew aikoo opettaa Hopeasta seuraajansa, mutta tärkeämpää on se, että hän kertoo Hopealle tarinoita joista muodostuu opastus ja tukiverkko tämän loppuiäksi.

Intohimon luettuani kirjoitin rakastuneeni Wintersonin tyyliin ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä. Kirja on muutenkin loistava, ja sen loistavuus on vain syventynyt mielessäni lukemisen jälkeen. Majakanvartijalla oli siis lunastettavanaan turhankin isot odotukset, ja vähän vajaaksi valitettavasti jäi.

Ihastus Wintersonin tyyliin kyllä vahvistui, taas jo ensimmäisissä lauseissa, ja tekstissä on paljon hienoja kohtia. Kokonaisuus, lähinnä tarinan puolesta, on kuitenkin turhan sekava. En oikein tajunnut, miten kaikki asiat liittyivät toisiinsa.

Suurin osa tekstistä on ajattoman tuntuista, ja aluksi luulinkin pitkään olevani jossain vanhoissa ajoissa. Kunnes vastaan tuli sana euro, ja myöhemmin kännykkä, McDonald's... Nuo kohdat hyppäsivät vähän ikävästi silmille, olisin mieluummin pysynyt siinä vanhahtavan ajattomassa olotilassani.

Paljon enemmän on silti hyvää kuin huonoa. Kirjassa on kiva, vähän epätodellinen tunnelma, ja Hopean kertojanääni on raikas, eloisa ja omaperäinen. Winterson on edelleen matkalla suosikkikirjailijoideni kärkijoukkoon.

Pew, kerro minulle tarina.
Minkälainen tarina, lapsukainen?
Tarina, joka päättyy onnellisesti.
Maailmassa ei ole sellaista asiaa.
Onnellista loppua?
Loppua.


Ensimmäinen lause: Äitini kutsui minua Hopeaksi.


Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping (2004)


Kustantaja Bazar 2005, suom. Mervi Sainio, 208 s.

Jeanette Winterson: Intohimo

Ranskalaispoika Henri pestautuu Napoleonin armeijaan ja päätyy tarjoilemaan keisarille kanaa. Venetsiassa venemiesisältään räpyläjalat perinyt Villanelle pettyy rakkaudessa ja joutuu lähtemään kaupungista, kohdaten lopulta Henrin.

Rakastuin Wintersonin kirjoitustyyliin suunnilleen ensimmäisen sivun puoliväliin mennessä (Eikä siinä vaiheessa oltu edes ehditty puhua juuri muusta kuin kuolleista kanoista!) ja samassa onnellisessa olotilassa sain pysyä viimeiselle sivulle asti. Lainasin kirjan kirjastosta mutta haluaisin ehdottomasti oman kappaleen, johon voisin merkitä tekstin parhaat kohdat voidakseni silmäillä niitä silloin kun huvittaa.


Tarinaan liittyvät oleellisesti mm. Napoleon, Venetsia ja intohimon monet muodot. Se on kerrottu hiljaisella mutta silti voimakkaalla tavalla joka sai minut unohtamaan itseni sen sisään vielä pitkäksi aikaa lukemisen lopetettuani. Simppeli kuvaukseni juonesta ei tee kirjalle oikeutta mutta en viitsi enempääkään kertoa, vaikkei tämä varsinaisesti juonivetoinen romaani olekaan. Sen verran sanon, että vaikka mainitun kuvauksen perusteella voisi kuvitella kysessä olevan melko perinteisesti etenevän rakkaustarinan, sitä kirja ei ole, vaan oman tiensä kulkija.

Pakko saada lisää Wintersonia ja mieluimmin aika pian, kiitos.

Ensimmäinen lause: Niin kiihkeästi Napoleon rakasti kanaa että hänen kokkinsa olivat työssä kellon ympäri.


Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)


Kustantaja Bazar 2006 (1. kerran suomeksi julkaissut WSOY 1989 nimellä Uskallus ja intohimo), suom. Leena Tamminen, 207 s.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Kahden orpotytön elämät kietoutuvat toisiinsa 1860-luvun Englannissa, kun Lontoon varkaiden parissa kasvanut Sue osallistuu juoneen joka vie hänet palvelijaksi enonsa synkässä maaseutukartanossa asuvalle Maudille.

Kummankin tytön kertojanääni on vahva ja selkeästi omanlaisensa. Heidän näkökulmansa yhdistämällä syntyy kokonaisuus joka näyttää kuinka pienestä asiat voivat välillä olla kiinni: ilmeistä, katseen kääntämisistä, melkein sanotuista asioista.

Waters on onnistunut yhdistämään samaan kirjaan monta hyvää asiaa: koukuttavan juonen jonka ensimmäisen yllätyksen jälkeen ei voi olla mistään enää varma, taidokkaan henkilöiden kehittämisen, tunnelmallisen ympäristön kuvauksen ja rikkaan kielen. Lopputulos on erinomainen.

Monissa Silmänkääntäjää koskevissa kirjoituksissa toistuu yksi ajatus, nimittäin se ettei halua kertoa kirjasta kovin paljoa ettei pilaa sitä muilta. Noudatan samaa periaatetta ja kehotan lukemaan itse! :)

Ensimmäinen lause: Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder.


Englanninkielinen alkuteos: Fingersmith (2002)


Kustantaja Tammi 2006, suom. Helene Bützow, 673 s.

Sarah Waters: Yövartio

Yövartio kulkee pommitetussa 1940-luvun Lontoossa ajassa taaksepäin, seuraten neljän ihmisen tarinaa. Vivien roikkuu naimisissa olevassa miehessä, Helen suhtautuu omistushaluisesti tyttöystäväänsä Juliaan, Duncan vietti sota-ajan vankilassa ja sodassa ambulanssikuskina toiminut Kay yrittää täyttää tyhjiä päiviään.

Rakenne toimii hienosti, menneisyys ja henkilöiden suhteet avautuvat pikkuhiljaa ja asioita jätetään tyylikkäästi myös lukijan mielikuvituksen varaan. Watersin yhtenä vahvuutena pidetään taitavaa aikakausien henkiin herättämistä, eikä syyttä, sillä niin Lontoo raunioineen kuin henkilöiden arkielämän yksityiskohdatkin todella tuntuivat hyvin eläviltä. Hienoa on sekin miten Waters käsittelee lesbosuhteita: luonnollisesti, tekemättä asiasta numeroa - siis juuri niin kuin pitääkin. Vaikka ympäristö ei välttämättä suhtaudukaan henkilöihin mutkattomasti, kirjailija - ja myös lukija - tekee niin.

Waters on erittäin mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, jonka toisen suomennetun kirjan, Silmänkääntäjän, ajattelin lukea kesälomalla (joka alkaakin jo tämän kuun lopulla). Englanniksi on julkaistu myös kolme muuta teosta.

Ensimmäinen lause: Tällainen ihminen sinusta on siis tullut, Kay sanoi itselleen, ihminen jonka kellot ovat pysähtyneet, ja joka päättelee ajan siitä milloin joku tietty rampa ilmestyy vuokraisännän oven taakse.


Englanninkielinen alkuteos: The Night Watch (2006)


Kustantaja Tammi 2007, suom. Helene Bützow, 509 s.