Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Endlands. Pikkupaikkakunnan kylä laaksossa Luoteis-Englannin nummilla ja John Pentecostin kotiseutu, jolle hän vuosittain palaa auttamaan lammastilan töissä ja viettämään paikallista perinnettä, Paholaisen päivää. "Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat Paholaisesta", sanotaan, sillä kauan sitten tapahtui jotain mitä ei voi unohtaa: laakso jäi pahoin lumen saartamaksi ja silloin Paholainen pujahti lampaaksi naamioituneena kylään tekemään tuhojaan. Paholaisen päivän rituaaleja pidetään yllä, ettei niin kävisi enää ikinä.

Tämä kerta on Johnille erilainen kuin aiemmat. Hän tuo kylään ensimmäistä kertaa vaimonsa Katherinen, ja järjestettävänä on myös hänen isoisänsä, Ukkona tunnetun paikallisen voimahahmon hautajaiset. John alkaa vakavissaan suunnitella muuttoa takaisin, mutta Kat ei ole ajatellut ihan tällaista kasvuympäristöä heidän tulollaan olevalle esikoiselleen. Varsinkaan sitten kun häntä alkavat pelottaa erinäiset kummalliset asiat. Voiko kyläläisten tapoja pitää vain leikillisenä perinteenä vai liikkuuko laaksossa todella jotain minkä ulottuvilta hänen pitäisi päästä pois?

Andrew Michael Hurley on kyllä erinomainen miljöön kuvaaja ja pahaenteisen tunnelman luoja, kuten kävi selväksi jo esikoisteoksessa Hylätty ranta. Varsinaista pelottelukauhua näissä ei ole, vaan sellaista hiljaisempaa versiota joka kypsyy lukijan mielessä. Paholaisen päivässä tuo tunnelma soi hienosti yhteen Endlandsin tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdiskelemisen kanssa. Johnilla on halukin jatkaa suvun elämäntapaa, mutta velvollisuudesta muistuttaa myös edellisten sukupolvien perintö. Jokaisen talon kellariin on järjestetty edeltäjien kenkäparit muistuttamaan tehdystä työstä, alkaen niistä kolmesta miehestä jotka aikoinaan lunastivat laakson tilojensa ja perheidensä omistukseen.

Ymmärrän jos joku kokee Hurleyn kerronnan jäävän "vajaaksi" ja jättävän liikaa sanomatta, mutta mulle nämä tuntuvat kyllä uppoavan aika mukavasti. Hylätystä rannastakin pidin jälkeenpäin asiaa sulateltuani vielä enemmän kuin blogijuttua kirjoittaessani. Sitten vaan taas uutta, kiitos!

Ensimmäinen lause: Eräänä päivänä lokakuun lopulla runsaat sata vuotta sitten Endlandsin tilalliset menivät ajamaan lampaansa alas nummelta niin kuin heillä syksyllä oli tapana.

Englanninkielinen alkuteos: Devil's Day (2017)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2018, 220 s.

Susanne Jansson: Uhrisuo (Dekkariviikko)

Nathalie Ström kasvoi Mossmarkenin suon laidalla, mutta tragediaan päättyneen kesän jälkeen hän on pysynyt poissa seudulta vuosikaudet. Nyt hän palaa tekemään suolla mittauksia väitöskirjaansa varten. Samalla suolla, johon rautakaudella upotettiin ihmisuhreja ja jolle monen kerrotaan kadonneen paljon myöhempinäkin aikoina. Ehkä se on peräti suo itse, joka vaatii uhrinsa? Epämääräistä uhkaa paikkaan joka tapauksessa tuntuu liittyvän, ainakin sitten kun Nathalie löytää ystävänsä Johanneksen pitkospuilta tajuttomaksi lyötynä ja taskut täynnä kultakolikoita. Pian poliisin valokuvaaja Maya Lind löytää jotain karmeampaakin; suohon upotetun ruumiin. Eikä tämä ruumis ole peräisin rautakaudelta.

Susanne Janssonin kummitusjutuilla sävytetty esikoisdekkari ei ole ollenkaan hullumpi paketti! Pidin tunnelmasta joka ei kasva kauhuksi vaan väreilee sopivan painostavana, suon kuvauksesta, henkilöistä, vanhojen salaisuuksien selviämisestä ja siitä kuinka tuoreemmat tapahtumat kytkeytyvät siihen mitä ennen oli - siihen mitä ei oikein uskaltaisi edes muistaa. Hyvä kokonaisuus jonka osat sopivat yhteen. Suon tuntu jäi lukiessa niin kiinni, että oli pakko lähteä kävelylle paikallisen nevan pitkospuille. Ihan kauniilla, aurinkoisella säällä kylläkin. Äkillisen myräkän noustessa olisi ehkä saattanut tulla kiire jonnekin muualle.

Ensimmäinen lause: Olisi väärin sanoa, ettei kukaan nähnyt tai kuullut mitään.

Ruotsinkielinen alkuteos: Offermossen (2017)

Suomentanut Tiina Sjelvgren

Kustantaja Bazar 2018, 312 s.

---------------------------------------------

Kirjakaupoissa vietetään tällä viikolla dekkariviikkoa, ja monet kirjabloggaajatkin osallistuvat taas tapahtumaan, tietysti dekkareita lukien ja aiheesta kirjoittaen. Niinan postauksessa lista osallistujablogeista, joista voi käydä viikon mittaan etsimässä dekkarivinkkejä.

Victoria Aveyard: Lasinen miekka & Kuninkaan kahleet

Jatkoa Punainen kuningatar -kirjasta alkavalle Hopea-sarjalle. Toiminnan tahti ei näissä ainakaan tasaannu! Punaisten ja uusveristen kapina uutta kuningasta vastaan kerää kierroksia Mare keulakuvanaan.

Kerronta jatkuu aina suoraan edellisen osan päätepisteestä, ja tuntuukin siltä että nämä olisi hyvä lukea melko lyhyen ajan kuluessa että enimmät oleelliset juonenkäänteet pysyvät mielessä. Neljäs ja viimeinen osa on ilmestymässä englanniksi lähiaikoina ja suomeksi syksymmällä, joten voipa olla että täytyy saattaa tarina päätökseensä alkukielisen kirjan parissa. Toisaalta hyvä ettei viimeinen kirja ollut käden ulottuvilla ihan vielä, sillä pieni turnausväsymys tuntui jo nostavan päätään lopuksi kun luin nämä kaksi osaa putkeen.

Ehkäpä Aveyard toistelee joitakin asioita tarpeettoman moneen kertaan eikä henkilökuvauksen syvyys kaikilta osin tyydytä, mutta oikein toimivaa viihdykettä sarja kyllä tarjoaa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä juttu oikein päättyy!

Ensimmäiset lauseet: Nainen ojentaa minulle yhä vereltä löyhkäävän, mutta puhtaan rätin. / Nousen jaloilleni, kun hän antaa minulle luvan.

Englanninkieliset alkuteokset: Glass Sword 2016 / King's Cage 2017

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2017, 377 / 425 s.

Mats Strandberg: Risteily

Istuin laivassa matkalla Turusta Tukholmaan ja selasin lukulaitteeni valikoimia miettien mitä ryhtyisin lukemaan. Ja totesin että niin tosiaan, täällähän on myös tämä Strandbergin Risteily. Kuinka sopivaa! Tai sitten ei. Mutta avasinpa kirjan joka tapauksessa.

Tämä kirjallinen risteily lähtee Tukholmasta kohti Turkua. Laiva on Baltic Charisma, ei enää uutuuttaan kiiltävä eikä täyteen buukattu, mutta vetää silti puoleensa koko joukon matkustajia jotka haluavat viettää vuorokauden merellisessä rinnakkaistodellisuudessa. Laivareissu on oma maailmansa jossa voi leikkiä olevansa joku muu kuin kotona.

Strandberg esittelee isohkon joukon henkilöitä joiden silmin tapahtumia seurataan. Matkustajien lisäksi heihin kuuluu henkilökunnan jäseniä, joista monet ovat olleet laivalla töissä vuosikaudet ja ajattelevat nähneensä kaiken. Mutta eivät tällä kerralla mukana olevaa naista ja pientä poikaa. Kun tätä paria katsoo tarkemmin, heidän kasvoissaan tuntuu olevan jotakin väärin.

Laiva lähtee matkaan ja näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen. Kaikilla on omat syynsä olla kyydissä ja omat ongelmansa. Pidin heidän seuraamisestaan jopa siinä määrin että harmitti, kun tiesin että kyseessä on kauhuromaani ja että se kauhu epäilemättä alkaa ennemmin tai myöhemmin. Alkoihan se, ja siitä tuli hurjaa, kammottavaa ja todella, todella veristä ja väkivaltaista. En nyt toki varsinaisesti hihku riemusta päästessäni todistamaan tällaista veren roiskimista, ja olisihan sitä varmaan saanut vähemmälläkin sivumäärällä kuvattua ihan riittävästi, mutta kyllä kirja silti piti hyvin otteessaan loppuun asti. Laiva on jo lähtökohtaisesti kutkuttava ympäristö kauhutarinalle ja viihdyin kyllä, verisyydestä huolimatta.

Ensimmäinen lause: Lähtöön on melkein tunti.

Ruotsinkielinen alkuteos: Färjan (2015)

Suomentanut Stella Vuoma

Kustantaja Like 2016, 492 s.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

17-vuotias Mare elää maailmassa jossa ihmiset jaetaan verensä perusteella kahteen kastiin. Hopeiset ovat kovalla kädellä hallitseva luokka jolla on monenlaisia yliluonnollisia kykyjä - jotkut heistä esimerkiksi hallitsevat vettä, toiset metallia, jotkut taas pystyvät manipuloimaan muiden ajatuksia. Punaiset, joihin Marekin kuuluu, ovat rahvasta jota pidetään palvelijoina ja lähetetään joukoittain taistelemaan hopeisten kuninkaiden vallanhimon lietsomissa sodissa. Armeija odottaa pian myös Marea jolla ei ole ammattia. Hän osaa olla vain taskuvaras, mutta sepä osaltaan vaikuttaakin yllättävään käänteeseen joka muuttaa tulevaisuuden toisen näköiseksi.

Melkoisen koukuttavaa tekstiä! Huitelin tämän läpi ja kävin jo kirjastosta metsästämässä sarjan seuraavaa osaa, toistaiseksi turhaan, mutta täytyy kyllä hankkia muut kirjat jostain luettavaksi pikapuoliin kun tämä on vielä muistissa. Mainiota juonittelua jonka ratkaisevasta mutkasta olin alkuhölmistyksen jälkeen melkeinpä iloinen - olin nimittäin jo suuresti harmitellut Maren valinnan vaikeutta mutta nythän homma pääsee paremmin etenemään! ;)

Uutta fantasiamaailmaa on aina ilo sukeltaa tutkimaan, ja tässä maailmassa riitti kyllä myös toimintaa ilman jarrutteluja.

Ensimmäinen lause: Vihaan Ensimmäistä Perjantaita.

Englanninkielinen alkuteos: Red Queen (2015)

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2016, 324 s.

Steinar Bragi: Sumu

Kaksi pariskuntaa ja koira automatkalla Islannin erämaassa, eksyminen sumussa, kolari ja jumiutuminen vanhan naisen ja miehen vieraiksi omituiseen taloon keskelle ei mitään. Miksi ihmeessä he asuvat sellaisessa paikassa? Ja ovet tietysti lukitaan yöksi, syystä jota ei selitetä. Kyllähän siinä on ihan kelpo lähtökohdat kauhuromaanille!

Matkalaisilla on kullakin omat historiansa jotka puskevat esiin kun he suunnittelevat ihmisten ilmoille pääsemistä, epäonnistuvat yrityksissään ja näkevät jotain häiritsevämpää kuin talon lähistöllä seisova yksinäinen lyhtypylväs tai pari sen nurkilla norkoilevaa laihaa kettua. Ja sitten jotain vielä häiritsevämpää... Steinar Bragin nostattama ahdistava tunnelma kuljettaa henkilöitä kohti hulluutta ja kyllä tämä tehokas psykologinen kauhu lukijankin mielenrauhaa koettelee. Toimii! (Ajattelin silti vielä joskus uskaltautua ajamaan Islannin ympäri.)

Ensimmäinen lause: Luonnon yllä vallitsi rauha.

Islanninkielinen alkuteos: Hálendið (2011)

Suomentanut Tuomas Kauko

Kustantaja Like 2016, 242 s.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

Stephen King: Etsivä löytää (äänikirja)

Keskimmäinen osa Kingin Bill Hodges -dekkaritrilogiasta. Hodges itse toimii tätä nykyä yksitysetsivänä, mutta ennen hänen, Hollyn ja Jeromen seuraan palaamista tutustutaan aivan muihin henkilöihin.

Morris Bellamylla on pakkomielle. Hänen mielestään ylistetty kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun sarjansa aivan väärin ja laittanut päähenkilönsä luopumaan periaatteistaan. Huhu julkaisemattomasta materiaalista (ja kaupanpäällisenä huomattavasta määrästä käteistä) vie Morrisin ryöstöretkelle kirjailijan kotiin.

Vuosia myöhemmin asiaan sotkeentuu sattumalta Pete Saubers, poika jonka perhe on vaikeuksissa koska isä on loukkaantunut (sarjan avausosassa Mersumiehessä tapahtuneessa) City Centerin verilöylyssä ja äitikin laman vuoksi vailla kunnon työtä. Pete joutuu lopulta huomaamaan päätyneensä hengenvaaraan ja silloin kaivataan Hodgesin apua.

Kuten Mersumiehenkin kohdalla totesin, Kingiltä sujuu kyllä tällainenkin tyyli. Kerronta sujuu tuttuun malliin, mutta eivät nämä taida yhtä hyvin mieleeni jäädä kuin moni muu hänen kirjoistaan. Sen verran nämä dekkareina sulautuvat massaan, tai ainakin tämä toinen. Tosin pitäisi ehkä tutustua sarjan päätösosaankin ennen kuin sanoo enempää, sillä yliluonnollisuus alkoi tässä hiipiä mukaan kuvioihin. Edellisen kirjan pahis Brady Hartsfield ei ole niin ulkona pelistä kuin päällepäin näyttää, vaan hänellä mahtaa olla vielä muutamakin ässä hihassa.

Ja hyvinpä olen viihtynyt joka tapauksessa. Väkivallan suhteen riittäisi kyllä vähän vähemmänkin eläväinen kuvailu. En ole herkimmästä päästä, mutta kyllä tätä kuunnellessa pari kohtaa laittoi vääntelemään naamaa melkoisiin inhon ilmeisiin.

Englanninkielinen alkuteos: Finders Keepers (2015)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Antti Jaakola, 14 h 27 min 

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Romaanin kertoja Eli Sisters ja hänen veljensä Charlie ovat palkkatappajia, ja hyviä työssään. Tuorein keikka vie heidät Oregon Citystä kohti kultakuumeista Kaliforniaa etsimään erästä Hermann Kermit Warmia, jonka kommodori, heidän työnantajansa, haluaa hengiltä. Ehkä kyseessä on myös viimeinen keikka, ainakin Elille? Romantiikkaan ja syvällisiin pohdintoihin taipuvainen nuorempi veli päätyi ammattiinsa alkujaankin vain Charlieta seuraamalla, mutta ei ole oikein tiennyt toisenlaisestakaan elämästä. Nyt ajatuksiin alkaa ilmestyä muitakin mahdollisuuksia. Mahtoivatkohan ne lähteä avautumaan siitä kun Eli oppi käyttämään hammasharjaa ja pulveria ja ihastui siihen puhtauden tunteeseen?

Veljekset kohtaavat matkallaan jos jonkinlaista väkeä. Puoskareita, huoria, paikallisia isoja kihoja, yksinäisyydestä ja raatamisesta seonneita kullankaivajia. Ja ehtiihän heitä kohdata, kun matkantekoa viivästyttävät Elin vastentahtoinen kiintyminen surkeaan hevoseen jota hän ei malta myydä, sekä se että Charlie on vähän väliä karmeassa krapulassa.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä", sanotaan takakannessa, ja näinhän asia taitaa olla. Sistersin veljekset sisältää runsaasti perinteisemmistä lännentarinoista tuttuja elementtejä, mutta esittää ne melankolisen huumorin ja Elin kuvioon sopimattomien ajatusten säestäminä. Raikas tapaus, joka on tuonut jotain ihan uutta niin omaani kuin monen muunkin lukemistoon. Viihdyin kyllä! Lisäpisteitä taas siitä että sivujenkin ulkoasuun on panostettu.

Ensimmäinen lause: Istuin kommodorin kartanon ulkopuolella odottamassa, että veljeni Charlie tulisi ulos kertomaan keikasta.

Englanninkielinen alkuteos: The Sisters Brothers (2011)

Suomentanut Tero Valkonen

Kustantaja Siltala 2013, 2. painos, 345 s.

Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Petät vain kerran & Kaarnan kätkössä

Harlan Coben: Petät vain kerran

Maya Burkett on joutunut eroamaan armeijasta erään Irakissa sattuneen tapauksen vuodettua julkisuuteen. Sitten hänen miehensä Joe murhataan. Hautajaisten jälkeen Maya suostuu ystävänsä ehdotukseen piilottaa kotiin valvontakamera jonka kautta hän voi tarkkailla pientä tytärtään ja lastenhoitajaa. Mutta eräänä päivänä tallennetta katsoessaan Maya näkeekin Joen tyttärensä seurassa. Kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä näyttää, ja mitä pidemmälle Maya ehtii asioita kaivella, sitä useammalta löytyy jotain salattavaa.

Pari Harlan Cobenin kirjaa olen lukenut aiemmin, ja hän tuntuu kyllä saavan luotettavasti aikaan todella viihdyttäviä ja koukuttavia trillereitä. Sen verran samankaltaisia elementtejä näissä pyöritellään että ehkä ihan putkeen ei kannata useampaa lukea, mutta epäsäännöllisempinä annoksina toimii oikein hyvin. Sopivat myös sellaiselle joka kaipaa jännitystä mutta ei ole kiinnostunut raakoja murhia sisältävistä dekkareista.

Ensimmäinen lause: Joen hautajaiset pidettiin kolme päivää hänen murhansa jälkeen.

Englanninkielinen alkuteos: Fool Me Once (2016)

Suomentanut Salla-Maria Mölsä

Kustantaja Minerva 2017, 387 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Pinjan elämä tuntuu olevan pilalla kun poikakaverin ja parhaan ystävän petollisuus paljastuu. Äiti patistaa hänet kesätöihin puistoja hoitamaan, mikä sitten osoittautuukin onnekkaaksi sattumaksi sillä Pinja saa työtoverikseen Virven. Virve on sekä selittämättömän puoleensavetävä että taitaa myös tietää jotain salaisuudesta jota Pinja kantaa selässään eikä halua paljastaa kenellekään...

Sen olen todennut aiemminkin että suomalainen mytologia tarjoaa mahtavan pohjan fantasiatarinoille, ja tämä Väkiveriset-nuortensarjan avaus ammentaa sisältöä taas samasta erinomaisesta lähteestä. Tässä silti tavataan sellaisia olentoja joihin en ainakaan itse ole törmännyt muissa kirjoissa. Eiköhän siellä riitä vielä kaikenlaista muutakin kiehtovaa tarjolle!

Aika kovaa mentiin tilanteesta toiseen mutta antaa mennä vaan, viihdyin kyllä kyydissä ja nautin toki taas erityisesti ihanasta metsäisyydestä!

Ensimmäinen lause: Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse?

Kustantaja Myllylahti 2017, 216 s.

Tuore maa, Rotko & Ihan tavallisena päivänä

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tämä novellikokoelma ehti odotella hyllyssä nolostuttavan monta vuotta, mutta pääsipä viimein lukuunkin! Jhumpa Lahirin aiemman, myös bengalilaisiirtolaisista kertovan kokoelman Tämä siunattu koti olen lukenut aikaa sitten ennen blogia. Pidin, mutta kovin suuria ei jäänyt mieleen, ja osaksi samoin taitaa olla tämän kanssa. Nautin kyllä lukiessani laatutekstiä Kersti Juvan laatukäännöksenä, mutta odotin jotain mikä sykähdyttäisi kunnolla. Ja sainkin sellaista vielä, sillä paras oli säästetty loppuun: kolmen novellin sarja Hemasta ja Kaushikista, jotka tapaavat jo lapsina, päätyvät vähäksi aikaa asumaan saman katon alle ja kohtaavat taas vuosia myöhemmin Roomassa. Tämän osan taidan "joutua" lukemaan vielä uudestaan!

Englanninkielinen alkuteos: Unaccustomed Earth (2008)

Suomentanut Kersti Juva


Kustantaja Tammi 2009 (2. painos, 1. painos 2008), 434 s.

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)

Menestynyt dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa perheineen joksikin aikaa vaimonsa kotiseudulle, etelätirolilaiseen vuoristokylään. Paikan historiaan liittyy karmiva tapaus muutaman vuosikymmenen takaa, raaka kolmoismurha joka on jäänyt selvittämättä. Salinger päätyy kaivelemaan asiaa, eikä se miellytä kaikkia kyläläisiä.

D'Andreaa on verrattu mm. Stephen Kingiin, mutta tätä en nyt kyllä allekirjoita. Rotko jäi omalla kohdallani "ihan hyvä" -kirjaksi. Saattaa kyllä osin taas johtua äänikirjaformaatista, tunnun kaipaavan siltä aika kovan tason koukutusta, tai jotain, että kuuntelu etenee kunnolla. Miljööstä ja tunnelmasta pidin kyllä, ja itse arvoituskin kiinnosti! Mutta oi miksi piti käyttää niin paljon aikaa siihen että Jeremiahin vaimo Annelise motkottaa siitä kuinka pitää keskittyä perheeseen tai tulee ero ihan justiin, ja Jeremiah joutuu tekemään tutkimuksiaan salassa? Voi hyvä ihme, anna nyt miehen harrastaa! Clara-tyttären kanssa tapana oleva kuinka monta kirjainta -leikkikin alkoi jo pursuta jostain ulos. Ärsyttikin siis, mutta kokonaisuutena aivan ok. :)

Tähän voisi taas heittää pari positiivisempaa näkemystä Annikalta ja Marilta!

Italiankielinen alkuteos: La sostanza del male (2016)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kustantaja Tammi 2017, 14 h 51 min, lukija Jukka Pitkänen

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kolme kauheaa tapahtumaa vuosien takaa: kotipihalta jäljettömiin kadonnut 3-vuotias, nuoren perheenisän kirvessurma ja asianajotoimiston apulaisen kuolema puukotuksen uhrina. Sekä yksityisetsivä Jackson Brodie, jonka työpöydälle nämä tapaukset aikanaan ilmaantuvat. (Vaihtelua vanhan kissanaisen kadonneisiin lemmikkeihin.)

Atkison pyörittelee laajahkoa kaartia hyvin luotuja henkilöitä, joilla kaikilla on osansa jossain tarinan haarassa. Kaikki ei pyöri Brodien ympärillä, mikä on mukava ratkaisu vaikka en hänenkään seuraansa moiti ollenkaan. Toimiva paketti, vaikka onkin jo ehtinyt osin haihtua mielestä muutamassa viikossa. Kyllä Atkisonin dekkareita voisi lukea enemmänkin.


Ensimmäinen lause: Ihan uskomaton tuuri.

Englanninkielinen alkuteos: Case Histories (2004)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja Schildts 2011, 295 s.

Kenenkään ei pitänyt tietää, Kaikki laulavat linnut & Älä irrota

Vuoden loppu häämöttää ja bloggausjonon kirjat vain nököttävät samassa vanhassa pinossaan pöydän kulmalla. Pikaisempaa koostetta kehiin siis, että tulee joskus valmista! :)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine lukee romaania, nauttien koukuttavasta tarinasta rentoutuneena...kunnes hänelle selviää, että se kertoo hänestä itsestään. Ja jostain, minkä hän on pitänyt salassa vuosikaudet, sellaisesta minkä piti olla vain yhden muun henkilön tiedossa, henkilön joka on ollut kuolleena koko sen ajan kun Catherine on haudannut salaisuuttaan syvemmälle.


Tämä nyt jäi kyllä aika laimeaksi. Jos on lukenut tämäntyyppisestä kirjasta kaksi kolmasosaa ja huomaa ajattelevansa että oikeastaan ihan sama vaikka jättäisin kesken koska ei liiemmin kiinnosta mitä näille tyypeille tapahtuu, ei trillerikokemusta varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Tämä ongelma taas luultavasti johtui siitä, että henkilöt olivat järjestään joko yhdentekeviä tai lievästi tympäiseviä, eivätkä sellaisten tekemiset yleensä juuri liikauta. Juonen puolesta homma toimi kyllä paremmin, ja olihan se salattu juttu kaamea tapaus. Sikäli siis mahdollisuuksia kunnon koukutukseen olisi ollut.

Tämän tympääntyneisyyden vastapainoksi muutama innostuneempi mielipide!
Riitta K sanoo tätä jäätävän hienoksi, Annika näkee Knightissa potentiaalia uudeksi Karin Fossumiksi eikä Kristakaan malttanut keskeyttää lukemista. Tuntuvat olevan enemmistössä muutenkin! Niin että kokeile ihan itse, älä mua usko. :)

Ensimmäinen lause: Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös.

Englanninkielinen alkuteos: Disclaimer (2015)


Suomentanut Arto Schroderus

Kustantaja Otava 2015, 272 s.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämä sen sijaan oli huomattavasti mieluisampi lukukokemus! Viihdyin päähenkilön, Jake-nimisen nuoren naisen seurassa erinomaisesti ja nautin tarinan rullaamisesta, kun se kulki askel kerrallaan kohti Jaken menneisyyttä ja selityksiä sille, miksi hän on päätynyt maailman toiselta puolelta asumaan brittiläiselle saarelle seuranaan koira ja lampaat. Jaken aikomuksena on pysyä omissa oloissaan, mutta siitä tulee hankalaa, kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Villikoirat vain, vaiko sittenkin haamut jotka on yritetty jättää taakse?

Ripaus maagista realismia tuo painostavaan tunnelmaan oman lisänsä. Kirjan lopulta olisin kaivannut jotain muuta, mutta sitten taas, sulattelun jälkeen ajateltuna, käyhän se noinkin.

Ensimmäinen lause: Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. 


Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Kustantaja Tammi 2016, 284 s.

Kata Melander: Älä irrota

Tästä omakustanteena julkaistusta esikoisromaanista olisi kyllä ollut mukavaa kirjoittaa pidemmin ja heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen, mutta tällä nyt mennään. Kirja nimittäin ansaitsisi enemmän huomiota, sen verran harvoin käsitelty aihe on kyseessä.

Ei niinkään sen puolesta että kyseessä on rakkaustarina, mutta siksi että sen etenemistä mutkistaa toisen osapuolen, Saaran, sairaus. Saara käyttää pyörätuolia, on monissa asioissa täysin avustettava ja kärsii hirvittävistä kipukohtauksista, joiden tuloa ei voi ennustaa. Mutta eihän se tarkoita sitä etteikö hänkin saisi tulla rakastetuksi, haluta toista ja kaivata muutakin kuin avustajan kosketusta. Eihän, vaikka se välillä häntä itseäänkin epäilyttää?


Se toinen puolisko on Petteri, Saaran entinen opettaja jonka avioliitto on omista syistään väljähtynyt onnettomaksi. Saaran kanssa oleminen tuntuu niin erilaiselta. Mutta onko Petteristä elämään sitä elämää, jossa hän joutuu katsomaan Saaran kipuja vierestä?


Kauniisti kirjoitettu tärkeä kirja, joka avartaa sellaista näkökulmaa joka uskoakseni on useimmille varsin vieras.

Ensimmäinen lause: Yliopiston kahvilassa oli hiljaista.

Kustantaja Type & Tell/omakustanne 2016, 226 s.

Audrey Magee: Sopimus

Romaani tavallisista saksalaisista toisen maailmansodan aikana. Katharina Spinell solmii järkevän avioliiton Peter Faberin kanssa, vaikkei ole miestä koskaan tavannutkaan. Molemmat hyötyvät: Peter saa vihkiloman rintamalta ja mikäli hän kaatuisi, Katharinalle kuuluisi leskeneläke. Yhteiselämä Peterin loman aikana sujuukin yllättäen onnellisesti ja rintamalle paluun jälkeen kaipaavat kirjeet kulkevat molempiin suuntiin, vakuutellen sodan pikaista loppumista ja kotiinpaluuta. Mutta sota ei lopu vielä pitkään aikaan, eikä kukaan ole sama ihminen sen jälkeen.

Juutalaisvainot vilahtelevat vain taustalla. Katharina vanhempineen saa hyvien suhteiden ansiosta uuden hienon asunnon, eikä heitä kiinnosta miettiä mitä sen aiemmille juutalaisille omistajille on tapahtunut. Asunto on nyt heidän, ja hehän ovat ansainneet sen!

Sotiminen itärintamalla on karua luettavaa. Saksalaissotilaat tyhjäävät köyhiä kyliä julmasti mennessään, muttei heidän oma osansa ole lopulta sen parempi. Se ainainen sotimisen järjettömyys puskee taas läpi kaikesta. Peterin todellisuuden kontasti Katharinan pieniin mutta hänestä suurilta tuntuviin kaupunkilaismurheisiin on valtava, mutta kurjuus yltää vielä Berliiniinkin. Parhaiten mieleeni (kaikessa kauheudessaan) jääneessä kohtauksessa Katharina joutuu huomaamaan että vaikutusvaltaisten tukijoiden suosiolla on rajansa.

Erinomainen kirja, jonka kai olisi oikeastaan pitänyt upota syvämmälle sisuksiin kuin nyt upposi. Kaikesta kirjan mukana kokemastani huolimatta en usko että tulen muistamaan tätä kovinkaan hyvin, mistä se nyt sitten ikinä taas johtuukin. Mutta kunhan muistaisin ainakin pitää silmäni auki sille mitä ympärillä tapahtuu enkä olisi muiden kohtaloiden suhteen niin välinpitämätön kuin Spinellit.

Ensimmäinen lause: Hän raivasi korventuneeseen maahan paikan raahaamalla piikkilangat kauemmas tolpasta ja otti valokuvan sotilastakkinsa taskusta.

Englanninkielinen alkuteos: The Undertaking (2013)

Suomentanut Heli Naski

Kustantaja Atena 2015, 330 s. 

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista (äänikirja)

Ruotsin viime vuoden parhaaksi rikosromaaniksi valittu Suurin kaikista tuntuu jakavan mielipiteitä. Hieman kärjistetysti jaotellen osa lukijoista on kokenut piinaavaa jännitystä, osa taas haukotellut pitkästyneenä. Itse kuulun enemmän jälkimmäisiin. Äänikirjaformaatti ei tainnut ainakaan auttaa tylsistymiseen, siinä kun on jonkun muun kuin oman lukutahtinsa armoilla. Alku lähti kiinnostavasti liikkeelle mutta kuunneltuani suunnilleen puoleen väliin mietin kesken jättämistä koska homma ei tuntunut etenevän mihinkään. Taisin pitää välillä useammankin viikon taukoa ennen kuin kokeilin jatkaa, ja sitten tahti tuntuikin paranevan ja pääsin loppuun varsin mukavasti.

Kirjan aihe tosin ei ole mukava. Tarina alkaa kohtauksella luokkahuoneesta, jossa kaikkia muita on ammuttu paitsi Majaa. On epäselvää, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta media tuomitsee jo Majan syylliseksi. Rikkaan perheen lukiolaistytöstä tulee Ruotsin vihatuin teini.

Tämä ei ole dekkari vaan oikeussalidraama. Majan näkökulmasta seurataan pitkää oikeudenkäyntiä ja otetaan takaumien kautta selvää miksi kävi niin kuin kävi - miksi Majan ja Sebastianin seurustelu ja Sebastianin suhde isäänsä, Ruotsin rikkaimpaan mieheen, johtivat niin veriseen lopputulokseen. Maja käy kaikkea läpi päässään ja miettii, miten kukaan voisi ikinä oikeasti ymmärtää. Eiväthän ihmiset tunnu käsittävän sitäkään ettei kuukausien tutkintavankeuden viettäminen eristyksissä ole pahinta, vaan ajatus ihmisten seuraan palaamisesta tuntuu paljon kammottavammalta. Vaikeinta on ajatella Linaa, pikkusiskoa.

Kuuntelin Majan ajatuksia mielelläni ja löysin tästä myös paljon hyvää ja kiinnostavaa. Vähän ne puolet nyt kuitenkin jäivät tuon mainitsemani etenemättömyyteen tympääntymisen varjoon.

Ruotsinkielinen alkuteos: Störst av allt (2016)

Suomentanut Tarja Lipponen

Kustantaja Johnny Kniga 2017, lukija Outi Vuoriranta, 12h 22 min

Khaled Hosseini: Leijapoika

Afganistanilaispojat Amir ja Hassan ovat molemmat äidittömiä, saman rinnan ruokkimia ja toistensa ensimmäiset muistikuvat. Parhaat ystävykset ja enemmänkin, kuin veljekset, mutta silti epätasa-arvoisia. Amirin isä, Baba, on Kabulin rikkaimpia miehiä. Hassan on heidän palvelijansa Alin poika ja asuu isänsä kanssa vaatimattomassa majassa komean talon pihan perällä. Amir on pataani, Hassan kuuluu syrjittyihin hazaroihin. Tämä ei estä poikia leikkimästä yhdessä eikä uskollista Hassania lukemasta melkein Amirin ajatuksiakin, mutta sitten tulee se kohtalokas päivä jona Amir laittaa niin kovasti kaipaamansa isän arvostuksen ystävänsä edelle. Tilanne olisi vielä korjattavissa mutta Amir tekee lisää virheitä, ja kun poikien tiet eroavat, jäljelle jää syyllisyys josta ei uskalla edes kertoa kenellekään.

Afganistan ennen sotia, leijaturnajaisineen, on hieno ja kaunis paikka. Sitten tulee neuvostomiehitys, sitten talibanit joita ensin tervehditään vapauttajina ennen kuin todellisuus valkenee. Monien muiden tavoin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa elämä täytyy järjestää uudelleen eikä se aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan vanhemmalle sukupolvelle. Pataanien yhteisöllisyys sentään säilyy toisellakin mantereella.

Leijapoikaa on kehuttu valtavasti, ja loistokirjahan se onkin. Jostain syystä se nyt ei siltikään omalla kohdallani uponnut ihan niin syvälle tai jäänyt niin hyvin mieleen kuin olisi voinut. Sen kun tietäisi, mistä tuokin taas johtuu. Lukemisesta on kyllä aikaa pari kuukautta, ja tuoreeltaan olisi epäilemättä irronnut enemmän ajatuksia. (Nyt luin juuri viimeisen sivun uudelleen ja siitä vaikuttuneena aloin epäillä omia sanojani - ihastuinko sittenkin enemmän kuin miltä nyt tuntuu. "Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa." Phah, ei pitäisi lykätä bloggaamista näin kauas.) Joka tapauksessa olen iloinen että tämänkin viimein luin, ja suosittelen kyllä lämpimästi muillekin!

Ensimmäinen lause: Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.

Englanninkielinen alkuteos: The Kite Runner (2003)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2004), 430 s.

Stephen King: Mersumies (äänikirja)

Bloggaustauko sitten venähti melkein kolmen kuukauden mittaiseksi mutta ei se mitään, uuteen nousuun taas! ;) Vähänlaisesti olen kyllä ehtinyt kesällä lukeakin, mutta jokunen kirja on kuitenkin käsittelyä odottamassa. Parasta siis hoidella ne blogiin asti niin kauan kuin muistan edes jotain mitä voin niistä sanoa! :)

Kauhumestari King on lähtenyt kokeilemaan myös dekkari-/trillerityyliä, ja hyvinpä tuntuu kulkevan tämäkin. Rikosetsivä Bill Hodges on jäänyt hiljattain eläkkeelle, ja sen jälkeen päivät ovat täyttyneet melko pitkälti typerän tv-viihteen tuijottamisesta ja isän vanhan aseen pyörittelystä käsissä. Mitäpä tällä enää tekisi, tarpeettomaksi muuttuneella elämällä. Apatia päättyy kun Hodges saa kirjeen Mersumieheltä. Siltä joka pääsi karkuun, massamurhaajalta joka ajoi varastetulla Mercedeksellä väkijoukkoon. Anonyymillä nettipalstalla alkaa keskustelu, jolla molemmat yrittävät saada toisen omaan ansaansa.

Kauhuihin ei tosiaankaan yliluonnollisuuksia tarvita. Mersumiehen teot, niin ihmisten sekaan ajo kuin eräs myöhempikin suunnitelma, ovat jo valmiiksi hirvittäviä, ja entistä karmivampia niistä tietysti tekevät erinäiset viime vuosien todelliset uutiset. Pari muutakin todella häiritsevää tapahtumaa kirjassa käydään läpi. Lukija tutustuu murhaajaan, Brady Hartsfieldiin, jo varhaisessa vaiheessa. Päällisin puolin hän on aivan tavallinen tyyppi, päänsä sisällä sitten jotain aivan muuta. Bradyn ajatukset ovat kammottavia, mutta kiinnostuin hänestä kyllä hahmona. Syvältä kaiken kuonan alta olin jopa erottavinani pienenpienen inhimillisyyden kipinän ja mietin, missä määrin hän oli sairas jo syntyjään, missä määrin elämä teki hänestä sen minkä teki.


Hodges harrastaa Mersumiestä jahdatessaan melkoisen riskialtista sooloilua, mutta en häirinnyt tarinaan koukuttumistani pohdiskelemalla liiemmin kuinka uskottavana sitä voi pitää. Hyvin siis viihdyin, sikäli kuin joidenkin kohtien lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) voi viihdykkeenä pitää, ja uskoisin että trilogian muihinkin osiin tulee ennen pitkää tutustuttua.

Englanninkielinen alkuteos: Mr. Mercedes (2014)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2016, 17 h 36 min, lukija Antti Jaakola

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Mitä jos niitä ex tempore -grillijuhlia ei olisi ollut? Sitä joutuvat miettimään Clementine ja Sam kahden pienen tyttärensä Hollyn ja Rubyn kanssa, Clementinen ystävä Erika ja hänen miehensä Oliver sekä jälkimmäisten naapurit Vid ja Tiffany, jotka kymmenvuotiaan tyttärensä Dakotan kanssa noita juhlia isännöivät hulppealla pihallaan. Koska jotain tapahtui, ja jälkeenpäin kaikilla on tavalla tai toisella paha tai syyllinen olo, eikä arki tunnu rullaavan eteenpäin samoin kuin ennen.

Moriarty kuljettaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista kahdella aikatasolla: siellä juhlien jälkeisessä takkuilevassa elämässä sekä grillijuhlapäivän tapahtumien etenemistä seuraten. Kestää aikansa, ennen kuin selviää mikä Se Juttu oikein olikaan. Nautin lukemisesta koko ajan ja maltoin kyllä odottaa, mutta ehkä sitä ei olisi ollut tarpeen pimittää ihan niin pitkään. Moriarty osaa kyllä tarkastella ihmisiä ja heidän suhteitaan ja tekemisiään kiinnostavasti sittenkin kun salaisuudet on selvitetty.

Takaumien kautta esiin tulee myös Clementinen ja Erikan ystävyyden historia. Erikalla oli vaikea lapsuus hamstraajaäitinsä vuoksi ja Clementinen äiti pakotti tyttärensä tuon hyljeksityn tytön ystäväksi. Erika otettiin mukaan perhelomillekin, vaikka Clementine olisi halunnut saada enemmän tilaa hengittää. Siitä asti nuo kaksi hyvin erilaista naista ovat ollet osa toistensa elämää - ystävyys ei ole ongelmaton eikä oikein tervekään, mutta ei siitä osaa irrottautuakaan. Ja on sentään joitakin asioita, joita kukaan muu ei ymmärrä Clementinestä samalla tavoin kuin Erika. Moniin muihinkin teemoihin Moriarty kurkottelee, mutta kokonaisuus ei tunnu ollenkaan liialliselta vaan tuntuu paremminkin heijastelevan hyvin sitä, kuinka monisyinen asia elämä on. Oman näkökulmansa tarinaan tuo myös naapuruston erakkoluonteinen vanha mies, Harry.


Moriarty kirjoittaa kyllä todella laadukasta ja koukuttavaa viihdettä: rankkojakin aiheita kevyellä otteella. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen. Jos olisin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, voi olla että kaipaisin jo tässä vaiheessa kirjailijalta jonkinlaista uutta suuntaa, mutta kahden jälkeen ei ainakaan kyllästytä vielä yhtään. Tässä on kyllä hieno kansikin! Kaunis, mutta sisältää myös jotain tarinasta.

Ensimmäinen lause: "Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi.


Englanninkielinen alkuteos: Truly Madly Guilty (2016)

Suomentanut Helene Bützow


Kustantaja WSOY 2017, 318 s.