torstai 29. syyskuuta 2011

Ruusun nimi: Toinen päivä

Umberto Econ Ruusun nimen kimppaluku on edennyt kirjan toisen päivän tapahtumiin. Vai onko? ;) Alku oli monelle sen verran hankala että ensimmäiseksi taitaa olla paikallaan kysyä, oletteko taistelleet eteenpäin, onnistuneet innostumaan vai luovuttaneet suosiolla? :)

Oma lukemiseni alkoi hyvin ja on jatkunut samaan malliin. Ainoastaan luku, jossa William keskustelee apotin kanssa kerettiläisistä, oli jokseenkin pitkästyttävä. Teologiset keskustelut ovat menneet ihan mukavasti kun niitä on ripoteltu sinne tänne, tuossa luvussa sen sijaan oli vähän turhan pitkä pätkä yhteen menoon. Mutta pian sen jälkeenpä sitten siirryttiinkin onneksi vauhdikkaampiin tapahtumiin.



Ei tämän toisen osan perusteella oikeastaan mitään uusia mullistavia ajatuksia herännyt, vaan olen samaa mieltä kuin aiemminkin: pidän lukemastani, samoin Williamista ja Adsonista - jälkimmäisestäkin taitaa alkaa pikkuhiljaa saada jotain otetta. Juonen osalta tunnutaan menevän koukuttavampaan suuntaan. Pienenä miinuksena se, että munkkeja on niin paljon että sivurooleissa olevat menevät sekaisin päässäni. Plussana sen sijaan luostarin upea kirjasto! Siellä haluaisin käydä, vaikka nyt sitten ihan päiväsaikaan. :)

Kertokaapa siis, onko lukemisenne edistynyt ja jos on, niin mitä kirjasta nyt ajattelette!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Näissä en päässyt loppuun asti


David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Enpä osannut arvata siepatessani tätä innoissani kirjaston uutuushyllystä mukaani, että saattaisin jättää tämän kesken. Mutta jätin kumminkin. :) Kyllä tässä ehti kiinnostaviakin juttuja tulla vastaan, mutta sitten taas joitain jotka eivät napanneet yhtään. Jossain vaiheessa totesin etten jaksa keskittyä kirjaan, ja mielenkiinto vain haipui pois. Huono ajoituskin saattoi olla osasyynä. (Nyt kun tätä kirjoittaessani muistin sen jutun, jossa kuolleet esiintyivät elävien unissa, aloin miettiä, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa vielä, vaikka vain selaillen...)


Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Swannin tie: Combray
Ensin mainittu keskeytys ei kuitenkaan merkittävästi harmita, tämä sen sijaan senkin edestä! Kun Sara julkisti Proust-haasteensa, aloin haaveilla siitä kuinka voisin sanoa lukeneeni koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. ;) Se haaveilu lopahti kuitenkin lyhyeen, koska en päässyt ensimmäisessä osassa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Yritin kyllä, mutta jouduin toteamaan että ei pysty. Ei tällainen tajunnanvirtaisuus vain ole mua varten. :(


Theoni Pappas: Matematiikan ilot
Lyhyet tekstit monenlaisista matematiikkaan liittyvistä asioista ja ilmiöistä olivat kyllä kiinnostavia, niitä vain oli niin paljon että uuvahdin. :) Suosittelen tutustumista aiheesta kiinnostuneille!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist

Ennen menestysromaanejaan Tuulen varjoa ja Enkelipeliä Carlos Ruiz Zafón on kirjoittanut neljä nuorille suunnattua kirjaa, joiden hän kuitenkin toivoo kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. The Prince of Mist on noista neljästä ensimmäinen, ja muutkin on käännetty englanniksi.

13-vuotias Max Carver muuttaa perheensä kanssa sotaa pakoon vanhaan merenrantataloon, jolla on traaginen historia. Tästä, sekä oudosta patsaiden täyttämästä puutarhasta, vanhasta majakanvartijasta, uponneesta laivasta ja sumusta ilmestyvästä pahasta rakentuu tarina jossa on samaa henkeä kuin kirjailijan tunnetummissakin teoksissa. Tämä on vain ikään kuin simppelimpi versio, ja myös enemmän kauhun suuntaan kallistuva.

Joistain elementeistä olisin mielelläni kiskonut irti enemmänkin merkitystä, mutta sujuvaa luettavaa tämä oli. Ei ikimuistoinen, mutta hyvä kokemus. Enkä yritä väittää ettei olisi yhtään pelottanut. ;) Kieli on helppoa ja selkeää, joten tämä voisi olla myös hyvä englanniksi lukemisen harjoituskappale - ja alkukielisenä toki varmaan myös espanjaksi lukemisen!

Ensimmäinen lause: Max could never forget that faraway summer when, almost by chance, he discovered magic.


Espanjankielinen alkuteos: El príncipe de la niebla (1993)


Ulkoasu: Seepian sävyt sopivat tunnelmaan. Kirjaa katsoessa tulee heti salaperäinen tunne, koska takakannessa on sama kuva - poika vain on kadonnut kiveltä. Kuvat: Getty Images.

Kustantaja Phoenix 2010, engl. Lucia Graves, 202 s.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär (äänikirja)

Matiaksenlinnan ryöväriruhtinaalle syntyy ukkosyönä tytär, joka saa nimekseen Ronja ja kasvaessaan ottaa omakseen linnaa ympäröivän metsän jossa ajattarat uhkaavat ja pönthiittiset tanssivat kuutamossa.

Olen lukenut tämän joskus, samoin kuin muutakin Lindgreniä, mutta siitä on niin kauan etten muistanut oikeastaan yhtään mitään. Oli siis uusinnan aika, ja se kyllä kannatti. Ronja ryövärintytär on viisas, ihastuttava kirja! Äänikirjan kanssa vauhtiin pääseminen tökki vähän, ja ajattelin jo että jätän tämän version kesken ja haen painetun lainaan. Mutta kun vain sitkeästi kuuntelin eteenpäin (jotenkin se Ronjan keskeyttäminen vaan tuntui ihan liian törkeältä aikomukselta :) niin pian en olisi malttanutkaan lopettaa, ja lopulta kokemus olikin todella hyvä.

Mieleen jäi monenlaista, kuten Ronjan ihana ajatuksenjuoksu. Kun Matias käskee Ronjan varoa tippumasta jokeen, niin Ronja menee ihan erikseen varomaan - hypellen joenrannan kivillä ja varoen koko ajan. :)

Vaikka tarina kulkeekin ympäri vuoden, kirja tuntui hyvin vahvasti keväiseltä. Siksi että se ankaran talven jälkeinen kevät oli niin hieno! Se kevät, jolloin Ronja ja Birk istuessaan metsässä olivat keväässä, jolloin Ronjan täytyi huutaa keväthuuto jottei halkea, jolloin villihevoset ryntäsivät läpi metsän ja juoksivat talven ruumiistaan.

Tämä oli sellainen elämys, että taidan napata vanhempieni hyllystä mukaan sen Lindgrenin Satuja-kokoelman, jonka joskus vuosia sitten luin moneen kertaan...

Ruotsinkielinen alkuteos: Ronja Rövardotter (1981)


Ulkoasu: Tuo kirjan kansikuva on niin tuttu jo pitkän ajan takaa, etten osaa kuvitella sen olevan toisenlainenkaan. Ja miksi pitäisikään, koska se on niin hyvä ja sopiva! Kuva: Ilon Wikland, pakkaus: Kai Toivonen.

Kustantaja WSOY 2011 - äänitysvuodeksi kotelossa kylläkin kerrotaan 1988 (painettu julk. 1981), suom. Tuula Taanila, lukija Ritva Vepsä, n. 6 h

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus

Kiitos tunnustuksesta anni.m:lle!


Tunnustukseen kuuluu kertoa seuraavat lempijuttunsa:

Lempiruoka: Aiemman tunnustuksen yhteydessä mainitsin itse tehdyn suosikkiruokani, joten kerrotaanpa nyt että jos olen menossa ulos syömään, paikallisen kiinalaisen ravintolan kanaa valkosipulikastikkeessa on hyvin houkutteleva vaihtoehto.

Lempimakeinen: Kyllä se taitaa olla suklaa... Valkoinen tai maitosuklaa, tummasta en pidä. Jos olen hyvän irtokarkkivalikoiman äärellä, mukaan lähtee ainakin omenaremmejä ja salmiakkipääkalloja.

Lempilukeminen: Hyvin kirjoitetut hyvät tarinat. Ja niitähän on sitten monenlaisia. :)

Lempipaikka käsitöille: En ole koskaan oikein ollut kotonani ompelukoneen, neulan, neulepuikkojen tai virkkuukoukun seurassa, vaikka viime aikoina on vähän alkanutkin houkuttaa kokeilla, josko meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Sekalaista askartelua ja tuunailua harrastan kausittaisesti, ja se tapahtuu paikassa joka kulloinkin vaikuttaa tarkoituksenmukaisimmalta; yleensä joko kirjoituspöytäni ääressä tai keskellä lattiaa. :)

Lempielokuva: Kill Bill!

Ojennan ruusukimpun eteenpäin Sannalle, Margitille ja Sonjalle!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (äänikirja)

Sarjan viidennessä osassa Voldemortin paluu saa häntä aiemmin vastustaneen Feeniksin killan kokoontumaan uudelleen.

Aiemmin vähän kummastelin kommentteja joissa moitittiin Harryn itsekeskeisyyttä, mutta tämän osan jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä! Osa Harryn sanomisista menee ainakin kirjan alkupuolella aivan ymmärrettävän turhautumisen piikkiin, mutta myöhemmin kyllä tulee joitakin tilanteita joissa hän on aika ärsyttävä.

Ärsytys jäi onneksi kuitenkin hyvin kohtuullisiin mittoihin eikä häirinnyt kirjasta nauttimistani. Mielenkiintoisia tapahtumia riittää ja Dolores Pimentoa on ihanaa vihata. ;)

Mutta miksi miksi MIKSI Rowlingin piti mennä tappamaan se eräs henkilö jonka nimeä en nyt tässä halua spoilata??? Nyyh. Taidan olla vähän vihainen hänelle. :(

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003)


Ulkoasu: Äsh, mulle alkaa jo tulla huono omatunto toistuvasta Mika Launiksen tuotannon mollaamisesta. Mutta ihan OIKEASTI! Jos tuo mulkosilmäinen mörkö on Pimento, niin nyt on kyllä jo vedetty pohjat.

Kustantaja Tammi 2009 (painettu kirja julk. 2004), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 33 h

José Saramago: Oikukas kuolema


Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräässä kuningaskunnassa kukaan ei enää kuole. Vaikuttaa ehkä ensi kuulemalta hyvältä asialta, mutta ei ole sitä.

Oikukas kuolema on "perussaramagomainen": lauseita ketjuttava ja asian sivussa haahuileva. Siis todella hieno! ;) Teksti kulkee niin hyvällä rytmillä ettei välimerkkien puuttumista edes huomaa. Kiitos siitä myös kääntäjä Erkki Kirjalaiselle! Asiassa pysymättömyyteen Saramago taas suhtautuu ihastuttavan itseironisesti, pannen välillä kertojansa toteamaan esimerkiksi että "Ytimekkyyden, lyhytsanaisuuden ja säästeliään kielenkäytön ystävät varmasti kummeksuvat, miksi kaikki tämä jaarittelu oli tarpeen, ennen kuin lopulta päästiin kriittiseen pisteeseen, kun asia kerran oli näin perin yksinkertainen".


Saramagon huumori iskee myös. Kansiliepeessä mainitaan kirjailijan sanoneen että lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen. No ihan niin ei käynyt mutta hihittelin kyllä välillä joillekin yllättäville huomautuksille ja hymyilin ainakin sisäisesti tekstin sävylle koko lukemisen ajan.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan: alussa kuvataan satiirisesti äkillisen kuolemattomuuden yhteiskunnassa aiheuttamaa hämminkiä, loppupuolella esiin astuu itse naispuolinen tuoni, sekä sellisti jonka kaltaista hän ei ole koskaan kohdannut. En ole ihan varma pidänkö loppuratkaisusta vai en, mutta ainakin se pääsi yllättämään.

Tämä oli kolmas Saramagolta lukemani kirja, ja vakuutti entisestään siitä että hän on ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni listalla. Aiheestaan huolimatta tämä tuntui hyvin elämänmyönteiseltä kirjalta.

Ensimmäinen lause: Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Portugalinkielinen alkuteos: As Intermitências da Morte (2005)


Ulkoasu: Raikkaan värinen ja hienosti sommiteltu. Pidän! Päällys: Timo Mänttäri.

Kustantaja Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen, 244 s.

torstai 15. syyskuuta 2011

Ruusun nimi: Ensimmäinen päivä

On Ruusun nimen kimppaluvun ensimmäisen välietappikeskustelun aika! Kertokaapa siis, miten lukeminen on lähtenyt sujumaan. Tökkiikö eteneminen vai luitteko jo pidemmällekin koska ette malttaneet lopettaa? Oletteko viihtyneet Adsonin ja Williamin seurassa? Onko alku vastannut odotuksianne? Turhauttaako latina, kiinnostavatko teologiset pohdinnat?


Ilokseni voin kertoa että oma lukukokemukseni on ainakin toistaiseksi ollut oikein positiivinen! Uskoinkin kyllä todennäköisesti pitäväni tästä, mutta niin monen keskenjättämiskertomuksen jälkeen odotin silti raskaampaa urakkaa. Saattaa se tökkäys toki tulla myöhemminkin - sellaisen voisi aiheuttaa ainakin mainitun teologisen pohdinnan huomattava lisääntyminen. Tähän asti se on pysynyt aivan sopivalla tasolla ja juoni on siinä sivussa liikkunut mukavasti eteenpäin. Tosin luulen että joku saattaa hyvinkin olla sitä mieltä että eihän tässä ole tapahtunut vielä yhtään mitään. :) No, ei toisaalta olekaan, kunhan on vaan vähän käppäilty ympäri luostaria juttelemassa. Se juttelu on kuitenkin pitänyt mielenkiintoani yllä oikein hyvin.

Jos Williamin superpäättelykykyyn yhdistyisi omahyväisyyttä, hän olisi varmaankin aika ärsyttävä henkilö. Nyt kuitenkin pidän hänestä hänen välillä esiin pilkahtelevan huumorintajunsa vuoksi. Adsoniin suhtaudun ehkä neutraalimmin, mutta viihdyn kyllä hänenkin seurassaan.

Latinankin kanssa olen tullut toimeen. Olen tarkistanut takaa lähinnä vain pitemmät pätkät, lyhyempien merkityksestä saa yleensä aivan tarpeeksi hyvän käsityksen asiayhteyden perusteella. Ainakin siis luulen saaneeni. :)

Luostareissa on jotakin kiehtovaa - varsinkin jos ne sijaitsevat vuoren huipulla! Haluaisin nähdä tapahtumapaikan omin silmin.

Pidän siitäkin, miten kirja on jaoteltu päivän hetkien mukaan. Kovin paljon negatiivista sanottavaa en siis tässä vaiheessa keksi - jään siis mielenkiinnolla odottelemaan oletteko samaa vai aivan päinvastaista mieltä! :)

Kommenteissa voit keskustella vapaasti kaikesta ensimmäisen päivän aikana tapahtuvasta, mutta ethän spoilaa mitään sen jälkeen tapahtuvaa!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Tiiliskivifobian selättäjiä

Heinä-elokuun minihaasteessa tehtävänä oli lukea kirja, jossa on vähintään 500 sivua. Osallistujia kertyikin ilahduttavan paljon!

Kirsi luki Margaret Atwoodin Sokean surmaajan (707 sivua),
Ahmu Gregory David Robertsin Shantaramin (1040 sivua),
Linnea Emily Brontën Humisevan harjun (598 sivua),
Jum-Jum Lionel Shriverin So Much for Thatin (539 sivua),
Margit John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (610 sivua),
Sonja Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen (516 sivua),
Teresita George R. R. Martinin Korppien kestit (690 sivua),
Taava Hilary Mantelin Susipalatsin (798 sivua),
Sara Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia (628 sivua),
Maija Sarah Watersin Vieras kartanossa (592 sivua),
Karoliina Adam Langerin California Avenuen (617 sivua),
Amma Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (785 sivua),
Katja Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (690 sivua),
ja minä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen (606 sivua).

Lisäksi ihan vahingossa haasteen suorittaneita ilmaantui sen verran monta että haluan listata heidätkin! ;)

Leena Lumi luki mm. Kate Mortonin Paluu Rivertoniin,
Eriqou George R. R. Martinin Game of Thronesin,
Jossu John Irvingin Oman elämänsä sankarin.
(Linkitän vielä vähän lisää myöhemmin :)

Olenkohan taas onnistunut ohittamaan/jättämään kirjaamatta muistiin jonkun?


Kunniamaininta Ahmulle, 1040-sivuista kirjaa ainakin voi ihan kiistattomasti sanoa tiiliskiveksi! :)

maanantai 5. syyskuuta 2011

Philip Pullman: Maaginen kaukoputki

Universumien Tomu -trilogian päätösosa. Mielipiteeni tätä sarjaa kohtaan tuntuu keikkuvan edestakaisin. Kultaisen kompassin luettuani olin melko innoissani asiasta, mutta Salaperäiseen veitseen tarttuessani tuo innostus olikin haalistunut pois ja tuntui suorastaan ettei oikein kauheasti kiinnosta. Kakkososan kohdalla olen näköjään kirjoittanut että kangertelusta huolimatta kiinnostukseni lisääntyi ja tarina jäi niin jännään kohtaan että täytyy hakea viimeinen osa pian luettavaksi. Kuitenkin ottaessani tätä kirjaston hyllystä ajattelin että ei nyt oikeastaan niin kauheasti innosta koska se edellinen alkoi niin tympiä, mutta luetaan nyt sarja loppuun. Ota nyt tästä sitten jotain tolkkua! :)

No, lähtökohdat Maagisen kaukoputken lukemiselle eivät ehkä olleet kovin hohdokkaiden odotusten täyttämät, mutta ilokseni sain huomata että kirja lähti viemään hyvin mukanaan. Tiiviimpi lukutahti ei tosin olisi ollut pahitteeksi, koska lukemisen alkua vaivasi lievä sekavuus aiempien tapahtumien unohtumisen vuoksi.

En edelleenkään ole päässyt perille mielipiteestäni. Paikoitellen sarja tuntuu olevan vähän kökkö, toisinaan taas ajattelen sen olevan aika huikea. Totuus löytynee jostain sieltä väliltä. :) Perusidea on hyvä, kiehtova ja kunnianhimoinen. Mutta joku ristiriitaisuus tässä vaivaa mieltä: teksti tuntuu olevan tyylinsä puolesta suunnattu nuoremmille lukijoille kuin sisältönsä puolesta. Siis kyllähän sama kirja voi kiinnostaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin, mutta se "yhteensulautuminen" ei tunnu tässä menevän kauhean sujuvasti.

Sekin vaivasi että jotkut asiat tuntuivat jäävän vähän roikkumaan tai päättyvän töksähtäen, kuten vaikka lordi Asrielin ja Kaikkivaltiaan kohtalot, tai kaikki isä Gomezin tekemiset. Viimeinen suuri taistelukin tuntui alkavan yhtäkkiä lähes tyhjästä. Monessa maailmassa liikkuva tarina hahmoineen kuitenkin kantaa näiden moittimisen aiheiden yli ja tekee sarjasta lukemisen arvoisen. Kyllä daimoneihin, pilvimännyn oksalla lentäviin noitiin ja panssarikarhuihin kannattaa tutustua.

Uskonto on sarjassa niin vahvasti mukana, ettei sitäkään kai tässä voi sivuuttaa vaikka pelkäänkin ehkä loukkaavani joitain lukijoitani. Uskonnolliset teemat alkoivat tympiä kakkososassa, mutta lopulta Pullman voittikin minut puolelleen tässä asiassa kun sarjan kanta aiheeseen alkoi lähestyä selkeämmin omaani; sitä, että (vaikka toisaalta kunnioitankin jokaisen mahdollista henkilökohtaista uskoa, olen silti sitä mieltä että) uskonnot ovat tarpeettomia.

Ensimmäinen lause: Luola oli laaksossa alppiruusujen siimeksessä, lumirajan tuntumassa, missä sulamisvesistä samea virta pärskähteli ja missä kyyhkyt ja hempot lensivät valtavien mäntyjen keskellä.


Englanninkielinen alkuteos: The Amber Spyglass (2000)


Ulkoasu: Ei nyt ehkä mitenkään erikoinen, mutta pidän kyllä siitä että kansikuva kuvaa selkeästi tunnistettavaa kirjan kohtausta. Kuva: Eric Rohman.

Kustantaja: Tammi 2001, suom. Helene Bützow, 547 s.