lauantai 25. marraskuuta 2017

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan

Vanha maailma - meidän omamme - on tuhoutunut kauan sitten, ja sen jälkeen on tullut jotain uutta. Tämä uusi todellisuus on maagisempi ja mystisempi, paluu niihin aikoihin kun luonto ja sen taikuus olivat ihmistä lähellä.

Tuossa ajassa tietäjä ja parantaja Hanka-Marikki odottaa luokseen nuorta naista, jonka tulon hän on aistinut jo vuosia aiemmin. Nainen saapuu, eikä se voi olla vaikuttamatta tietäjän ja tämän pojan elämään. Kaikki alkavat kulkea kohti omia kohtaloitaan.

Iso osa teoksen tunnelmasta tulee todella hienosta vanhahtavasta kielestä jossa on paljon kalevalalaisia kaikuja ja jonka lukeminen oli ilo! Siihen sulautuvat henkilöiden nimetkin: Hurma, Uuho, Luoma. Fontti sopii myös pakettiin, ja muutenkin kirjan ulkonäköön on panostettu. Sekin ilahduttaa aina!

Tuohon vanhan tuntuiseen tulevaisuuteen yhdistyy katkelmia nykyajasta, jossa nuori tyttö kirjoittaa päiväkirjaansa uhkaa ja turvattomuutta huokuvia ajatuksia ja havaintoja viimeisistä päivistä. Niiden tapahtumat painuvat vuosien kuluessa useimmilta (harvoilta selvinneiltä) unohduksiin, mutta tietäjien näyt kantavat tarinaa eteenpäin uusille sukupolville vielä paljon myöhemmin.

Pidin myös Tuulia Matilaisen aiemmasta teoksesta Hullu koira, mutta pidän siitäkin että tämä on niin piristävästi erilainen. Matilainen tarttuu kiinnostaviin aiheisiin ja kirjoittaa niistä vahvoja, omaäänisiä tarinoita. Kielikin oli edellisessä ihan toisenlaista, mutta kehunut olen sitä silläkin kertaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Matilaisella seuraavaksi on tarjolla.

Ensimmäinen lause: Eloa on minulla jäljellä vain sen verran, minkä noilta pöykäreiltä vie tulen sytyttämiseen, mutta vielä minä ehdin kertoa sinulle kaikesta, Hurma.

Kustantaja Hexen 2017, 128 s.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Luinpa minäkin viimein Neljäntienristeyksen, jota olen nähnyt ylistettävän niin monet kerrat. Syystä ovatkin ylistäneet, totesin pian lukemisen aloitettuani. Tommi Kinnusen kielessä ja kerronnan tyylissä on jotain mikä alusta lähtien lupailee mieleenpainuvaa kokemusta. Kyllä, tämä ON hyvä kirja. Ja paranee vain mielessäni kun nyt ajattelen tätä taas.

Mutta mitä lisättävää mulla niihin kaikkiin kehuihin voisi olla? Ehkä vain keräilen tähän jotakin itselleni muistiin.

Pohjoiseen, neljäntienristeyksen lähelle, nousee kaksi taloa. Ensimmäinen, joka sitten jouduttiin jättämään ja paloi, kasvoi aina vain lisää leveyttä ja pituutta. Toinen nousi yhä korkeammaksi, joutuen silti lopulta häviämään kirkolle. Risteys on myös tämä kirja, jossa kohtaavat neljän ihmisen tiet. Pitäjänkätilö Marian, tämän aviottoman tyttären Lahjan, Lahjan aviomiehen Onnin ja Kaarina-miniän. Kaikki pääsevät näyttämään episodeja omasta elämästään ja niistä muodostuu tarina perheen vaiheista vuosisadan mitalta.

Matkan varrella on koko joukko vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia. Marian hoitama vaikea synnytys, lettujen paisto, kissa ja evakkomatkalle lähtö, Kaarina kylvettämässä Lahjaa... Henkilöistä Maria teki vaikutuksen vahvuudellaan. Lahja oli vaikea ihminen, mutta paljonko siitä oli sitä että avioliitto meni niin kuin meni, ja lopulta hän olisi halunnut niin kovasti olla muiden kanssa muttei enää osannut? Vauvalle sentään pääsi supattamaan että tervetuloa tähän taloon, minä olen sinun mummu. Ja voi Onni ja epätoivoinen toive siitä, että asiat voisivat olla toisin, eikä hänen tarvitsisi inhota itseään ja yrittää kieltää sitä mikä on. Kaarina jäi etäisimmäksi, mutta on hänelläkin paikkansa.

Rivit ja niiden välit sisältävät valtavasti kaikkea. Asioita näiden ihmisten elämistä, syitä ja seurauksia, joita Kinnunen jättää lukijan yhdisteltäviki selittämättä kaikkea. Sekä myös historiaa ja ajankuvaa, arjen pieniä yksityiskohtia monilta vuosikymmeniltä. Klassikkoainesta?

Ensimmäinen lause: Kipu käy päälle kuin maininki.

Kustantaja WSOY 2014, 334 s.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Johanna Markkanen palaa Suomeen vietettyään pari vuotta Keniassa, opettajana köyhän seudun savimajakoulussa. Uusi työpaikka järjestyy espoolaisesta yläkoulusta, jossa odottavat moderneihin opetussuunnitelmiin sopeutuminen, paikan löytäminen opettajainhuoneesta ja pyrkimys voittaa oppilaiden luottamus. Arki lähtee rullaamaan hiljalleen mutta Kenian muistot, hyvät ja pahat, pyrkivät jatkuvasti pintaan. Ja sitten on vararehtori Lauri, joka jostain syystä ei tunnu sietävän Johannaa.

Leena Paasion teksti kulkee kyllä todella hyvin, sen huomasin jo Melkein äiti -esikoista lukiessani. Se nappaa mukaansa ja koukuttaa aivan arkisistakin asioista kertoessaan niin että kirja tulee luettua ihan tuosta vaan, hujauksessa. On koukutusta tarjolla sisällönkin puolesta, varsinkin siinä miten Johannan miesasiat etenevät. Vaikka Menetetty tyttö yhdistää kevyttä tyyliä vakaviin asioihin samoin kuin esikoisromaanikin, nyt lähdetään viihteellisemmälle linjalle, jättäen ne vakavuudet hieman etäämmälle. Melkein äidissä nämä puolet olivat ehkä pikkuisen paremmin tasapainossa, mutta kyllä yhdistelmä toimii tässäkin. Ehkä Kenia-asiaa olisi voinut syventää ja jättää pois jonkin toisen sivujuonteen. Jotkin asiat kirjassa nimittäin painuvat välillä melko pitkäksi aikaa taka-alalle ja pulpahtavat sitten uudestaan esiin, niin että useamman kerran huomasin ajattelevani että "niin tosiaan, tässä oli tämäkin juttu".

Oli mukavaa tavata tämän romaanin sivuilla edeltäjästä tuttuja henkilöitä. Melkein äidin päähenkilö Anu perheineen on nyt sivuosassa, mutta melko tiiviisti yhteyksissä Johannaan. Jatko-osasta ei ole kyse eikä näitä ole tarpeen lukea järjestyksessä, mutta joihinkin seikkoihin saa pientä lisämaustetta siitä että tietää porukan aiemmat vaiheet.

Pienistä nupinoista huolimatta tätä oli ilo lukea, ja palaan mielelläni Paasion sujuvan kerronnan pariin tulevaisuudessakin.


Ensimmäinen lause: Rakennus tuoksui koululta jo tuulikaapissa.

Kustantaja Kosmos 2017, 318 s.