Ollikainen, Pratchett, King, Lipson & Hassinen

Pieni luettujen kirjojen pinon putsaaminen tuntuu taas olevan tarpeen bloggausjumituksen välttämiseksi, joten tässä vähän pikaisempia kommentteja:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Niin HS:n esikoiskirjapalkinnon kuin Blogistanian Finlandiankin napannut Nälkävuosi on kyllä niin upea että ansaitsisi omankin postauksensa, mutta onneksi tästä on kirjoitettu blogeissa niin paljon ja hyvin että voin antaa tämän laiminlyönnin itselleni anteeksi.

On talvi vuonna 1867, peräkkäiset katovuodet ovat vieneet ruoan, ja Marja joutuu jättämään miehensä kuolemaan kylmään torppaan ja lähtemään kerjuulle nälästä heikkojen lastensa kanssa. Kerjäläislaumat kulkevat pitkin teitä, varoen kaatumasta lumihankeen josta ei enää jaksa nousta ylös.

Tämä toi pohjattomassa epätoivossaan mieleen Cormac McCarthyn Tien, saaden moneen kertaan toivomaan että henkilöt saisivat vain kuolla koska parempaakaan ei tunnu olevan tarjolla. Ja minähän en lähes ikuisena optimistina lähde kovin kevyin perustein sellaista toivomaan. Rankka lukukokemus siis, mutta erittäin hyvä myös. Oli aika jolloin nälänhätä oli Suomessakin todellisuutta, ja Ollikainen tuntuu onnistuneen sen ajan vangitsemisessa kirjan sivuille.

Ensimmäinen lause: Hankaimet huutavat kuin lintu.

Ulkoasu: Hyytävän talven väritys ja niukkuutta henkivä pieni kansipaperilipare ovat tällä kirjalle niin oikeita kuin vain voi olla. Graafinen suunn.: Elina Warsta/Solmu.

Kustantaja Siltala 2012, 141 s.

Terry Pratchett: Mort

Huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa ollaan Kiekkomaailmassa, vaikka siellä tavataankin itse Kuolema joka palkkaa pestuumarkkinoilta oppipojakseen nuoren Mortin. Työkeikka menee pieleen kun Mort ottaa mukaansa salamurhaajan kauniin prinsessan sijaan, eikä todellisuuden korjaaminen ole ihan yksinkertainen juttu.

Perusviihdyttävää Kiekkomaailmaa, saa naurahtelemaan mutta huitelee juonen läpi pysähtymättä sen kummemmin pohdiskelemaan syitä ja seurauksia. Ei näistä (ainakaan tähänastisista) yksittäisinä teoksina tunnu erityistä uutta sanottavaa irtoavan, mutta Pratchettin luoman maailman kokonaiskuva kyllä kiehtoo entistä enemmän!

Ensimmäinen lause: Tässä on kirkkaina loistavien kynttilöiden valaisema huone, johon elämänmittarit on varastoitu, hylly toisensa jälkeen pieniä pulleita tiimalaseja, yksi jokaista elossa olevaa ihmistä varten, hauraita lasisia kaksoiskupoleja joissa hieno hiekka valuu tulevaisuudesta menneisyyteen.

Englanninkielinen alkuteos: Mort (1987)

Ulkoasu: Vähän vähemmän höperön näköinen kuin jotkut aiemmin näkemistäni. :) Päällyksen kuva: Josh Kirby.

Suomentanut Margit Salmenoja

Kustantaja Karisto 1994, 272 s.

Stephen King: Kolme korttia pakasta

Rolandin matka kohti Tornia jatkuu pitkin Länsimeren rantaa, jolla hänen eteensä ilmestyy kolme ovea. Niiden takaa löytyy kolmen eri ajan New York ja kolme henkilöä, joiden kohtaamisen mustiin pukeutunut mies korteistaan ennusti.

Viihdyin Rolandin seurassa edelleen erittäin hyvin, ja hänen uusista seuralaisistaan sympatiani sai puolelleen erityisesti alkumetrien jälkeen ryhdistäytynyt narkkari Eddie. Ehkä tässä oli pieni väliosan maku, ja loputtoman rannan tarpominenkin saattoi välillä aavistuksen puuduttaa, mutta ei se mitään. Torni on lähempänä, ja jos Roland sen joskus todella löytää, olen mukana.

Ensimmäinen lause: Revolverimies heräsi sekavasta unesta, joka tuntui koostuvan yhdestä ainoasta kuvasta: merimiehestä tarokkikorttipakassa, josta mustiin puettu mies oli vetänyt (tai ollut vetävinään) kortit jotka kertoivat revolverimiehen synkän tulevaisuuden.

Englanninkielinen alkuteos: The Drawing of the Three. The Dark Tower II (1987)

Ulkoasu: Synkeän mystinen, tykkään! Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen (vuoden 2003 muokatun laitoksen mukaan)

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1993), 467 s.

Katri Lipson: Kosmonautti

HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja tämäkin.

Neuvostoliiton aikaisessa Murmanskissa nuori Serjoža makaa lumessa kukkulalla parhaan ystävänsä Sašan kanssa, unelmoi siitä hetkestä kun saisi kosmonauttina nähdä Maan ja rakastaa salaa musiikinopettajaansa, punatukkaista, oppilastoverien kiusaamaa Svetlana Kovalevnaa. Vuosia aiemmin Serjožasta ja hänen kosmonauttihaaveistaan on tehty Kremliä myöten noteerattu dokumentti, mutta kun ohjaaja ja kuvaaja palaavat hänen äitinsä Anna Ivanovnan ovelle, asiat ovat peruuttamattomasti muuttuneet.

Kirja tuntuu herättäneen blogistaniassa aika ristiriitaisia mielipiteitä. Pitkään omakin kokemukseni oli melko hämmentynyt, hieman samaan tapaan kuin Jaakolla, joka toteaa että "Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa." Kirjassa pilkahteli hienouksia mutta se tuntui silti jäävän etäiseksi, kunnes viimeisillä sivuilla tunsin lopultakin pääseväni siihen kiinni. Matka kannatti, sillä nuo viimeiset surumieliset sivut tuntuvat syvällä. Muistikuva kirjasta on melko utuinen, mutta tämän ainakin haluaisin muistaa:

"Sanotaan, että kuoleman hetkellä koko mennyt elämä vilistää silmien edessä nopeutetun filminauhan lailla. Voihan olla ettei kyse ole muusta kuin että aivot alkavat jo kärsiä hapenpuutteesta ja muistiin tallennetut kuvat lennähtävät ilmaan sekaisin kuin almanakasta revityt lehdet.
  Mutta isoäitini mukaan tämä johtuu siitä, että ikuisuuteen voi valita elämästään yhden hetken, johon saa jäädä ikuisiksi ajoiksi. Hetkeen joka oli Maan päällä, vaikka kuinka lyhyeen. Tätä hetkeä täytyy ajatella kuollessaan, kuin nukahtaisi kehtolauluun joka jää ainiaaksi soimaan."

Ensimmäinen lause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.

Ulkoasu: Sopii kirjan Neuvostoliiton henkiin herättävään tunnelmaan. Kansi: Markko Taina, kannen kuva: Annie Griffiths Belt/CORBIS/SKOY.

Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 4. painos (1. painos 2008), 199 s.

Pirjo Hassinen: Suistola

Useammalle vuosikymmenelle ulottuva kertomus nuoruuden kesistä, pimeässä kuulluista tarinoista, erikoisesta isyydestä, valheellisesta rakastumisesta, karvaisesta miehestä, ehdottomasta naisesta ja eräästä aviokriisistä.

Hassinen kietoo tekstiinsä monitasoisen kokemusten, ihmissuhteiden ja valintojen verkoston, jota kertojana toimiva Martti, 57-vuotias ministeriön virkamies, havainnoi lähes luonnottoman tarkkanäköisesti. Nautittavaa luettavaa hänen havainnointinsa joka tapauksessa on. Jokainen luku lisää kuvioon jonkin uuden puolen tai näkökulman ja lähihistorian tapahtumat rytmittävät Martin ja hänen läheistensä elämää sekä maailman ja sukupolvien muuttumista. Vielä vähän parempaa uppoutumista tekstiin jäin silti kaipaamaan, tuntuu että jotain jäi avautumatta. Hassisen kerronnasta huokuu elämänkokemus. Eikö omani vielä ihan riittänyt tähän kirjaan?

Ensimmäinen lause: Minä itse en ole tärkeä.

Ulkoasu: Kansi on ihana! Raikas lehtikuvio jatkuu selkämykseen ja takakanteen saakka. Kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Loisto/Otava 2008, 3. painos (1. painos 2007), 256 s.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Siamilaiset kaksoset Max ja Isaac syntyvät Saksassa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. He päätyvät kiertäviksi esiintyjiksi sirkuksiin, teattereihin ja bordelleihin, maat ja seuralaiset vaihtuvat. Venäjältä rikkaan helsinkiläismiehen vaimoksi muuttaneesta Iriksestä he eivät kuitenkaan pääse irti. Iriksestä, joka tarinaa pyydettäessä kertoo sellaisen itsestään koska kyllästyy aina juttuihin, joiden päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava.

Joidenkin kirjojen kohdalla voi jo etukäteen olla varma että pitää niistä, ja tämä oli minulle sellainen. Vanha sirkus kummajaisineen kiehtoo mieltä, kuohuva Eurooppa on vahva ympäristö. Varsinkin kuvaukset 1920- ja -30-lukujen vaihteen Helsingistä ovat kiinnostavia. Maxin ja Isaacin matkassa on haikeaa. Toisaalta siinä saa osakseen yksinäisyyttä, toisaalta vahvaa yhteenkuuluvuutta maailmaan jonka olemassaolosta kaikki eivät tiedäkään.

Kaksosten toisen osapuolen käyttäminen minäkertojana on Parkkiselta erinomainen, tai jopa ainoa oikea ratkaisu. Luulen, että muuten kaksoset sulautuisivat lukijan mielessä helposti liikaa yhteen, vaikka kuinka yrittäisi muistaa että he ovat omia persooniaan. Heidän keskinäinen suhteensa kun on kirjassa tärkeässä osassa. Ihan vain ajatusleikkinä mietin, miten kirjan sävy mahtaisi muuttua jos kertojana syrjäänvetäytyvämmän Isaacin sijaan olisikin Max, joka on useammallakin tavalla parin voimakkaampi osapuoli?

Kerronta siirtyilee ajassa eteen ja taakse. Useassa luvussa kerrotaan jostain veljesten vuosien varrella kohtaamasta sirkuslaisesta tai muusta esiintyjästä, ilman että nämä tarinat suoraan juonellisesti liittyvät kirjan muuhuun sisältöön. Ymmärrän jos joku moittii kirjaa lievästä kaiken yhteen sitovan punaisen langan puutteesta, mutta itseäni asia ei häirinnyt. Parkkinen tuo esiin kiehtovan valikoiman henkilöitä, joista luin mielelläni: nuoria poikia seksin saloihin vihkivän tiikerinkesyttäjän Madame Maximin, nuoren akrobaatin Monan joka on niin runsaasti tatuoitu että voi esiintyä alasti, merenneitona esiintyvän Sabrinan jolla ei ole hartioidensa alapuolella yhtään luuta. Ja Iriksen, josta en tunnu itsekään pääsevän irti; kirjan sivuilla loputtoman kiinnostavan henkilön, jota tuskin oikeassa elämässä jaksaisin kovin pitkään.

"Mitä jos pidettäisiin juhlat?" Iris kysyi. "Oikein kamalat juhlat, joissa riideltäisiin, itkettäisiin nurkassa maskarat poskilla ja joku heittäisi martinin minun naamalleni. Skandaalijuhlat. Parasta olisi, jos joku hyppäisi parvekkeelta."
"Sinulla on vulgääri maku", Max sanoi. "Seuraavaksi haluat tilata muutaman huoran."
"Tunnetteko yhtään?" Iris innostui. "Miten ihanaa. Sellainen saisi Munan kauhuihinsa. Hän teeskentelee boheemia, mutta on kauhean sovinnainen."
"Haluatko siis huoran vain näytteille? Sellainen on toisen ammatin aliarvioimista. Kuin palkkaisi lentokoneinsinöörin vain käyttämään pukua", Max sanoi.

Sattui muuten niin, että kirjan loppuun lukemista seuraavana päivänä menin katsomaan Sirkus Finlandian näytöstä. Kummajaiset on ehkä korvattu surmanajajilla, mutta kyllä taikaa on edelleen.

Ensimmäinen lause: "Koska hän tulee?" Max kysyy.

Ulkoasu: Vaikka en ehkä voikaan sanoa varsinaisesti pitäväni kannesta, se tuntuu kuitenkin juuri oikealta tälle kirjalle. Ja taitto sopii kuvaan myös. Graafinen suunn.: Jussi Karjalainen, taitto: Saana Nyqvist.

Kustantaja Teos 2009, 312 s.