Ollikainen, Pratchett, King, Lipson & Hassinen

Pieni luettujen kirjojen pinon putsaaminen tuntuu taas olevan tarpeen bloggausjumituksen välttämiseksi, joten tässä vähän pikaisempia kommentteja:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Niin HS:n esikoiskirjapalkinnon kuin Blogistanian Finlandiankin napannut Nälkävuosi on kyllä niin upea että ansaitsisi omankin postauksensa, mutta onneksi tästä on kirjoitettu blogeissa niin paljon ja hyvin että voin antaa tämän laiminlyönnin itselleni anteeksi.

On talvi vuonna 1867, peräkkäiset katovuodet ovat vieneet ruoan, ja Marja joutuu jättämään miehensä kuolemaan kylmään torppaan ja lähtemään kerjuulle nälästä heikkojen lastensa kanssa. Kerjäläislaumat kulkevat pitkin teitä, varoen kaatumasta lumihankeen josta ei enää jaksa nousta ylös.

Tämä toi pohjattomassa epätoivossaan mieleen Cormac McCarthyn Tien, saaden moneen kertaan toivomaan että henkilöt saisivat vain kuolla koska parempaakaan ei tunnu olevan tarjolla. Ja minähän en lähes ikuisena optimistina lähde kovin kevyin perustein sellaista toivomaan. Rankka lukukokemus siis, mutta erittäin hyvä myös. Oli aika jolloin nälänhätä oli Suomessakin todellisuutta, ja Ollikainen tuntuu onnistuneen sen ajan vangitsemisessa kirjan sivuille.

Ensimmäinen lause: Hankaimet huutavat kuin lintu.

Ulkoasu: Hyytävän talven väritys ja niukkuutta henkivä pieni kansipaperilipare ovat tällä kirjalle niin oikeita kuin vain voi olla. Graafinen suunn.: Elina Warsta/Solmu.

Kustantaja Siltala 2012, 141 s.

Terry Pratchett: Mort

Huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa ollaan Kiekkomaailmassa, vaikka siellä tavataankin itse Kuolema joka palkkaa pestuumarkkinoilta oppipojakseen nuoren Mortin. Työkeikka menee pieleen kun Mort ottaa mukaansa salamurhaajan kauniin prinsessan sijaan, eikä todellisuuden korjaaminen ole ihan yksinkertainen juttu.

Perusviihdyttävää Kiekkomaailmaa, saa naurahtelemaan mutta huitelee juonen läpi pysähtymättä sen kummemmin pohdiskelemaan syitä ja seurauksia. Ei näistä (ainakaan tähänastisista) yksittäisinä teoksina tunnu erityistä uutta sanottavaa irtoavan, mutta Pratchettin luoman maailman kokonaiskuva kyllä kiehtoo entistä enemmän!

Ensimmäinen lause: Tässä on kirkkaina loistavien kynttilöiden valaisema huone, johon elämänmittarit on varastoitu, hylly toisensa jälkeen pieniä pulleita tiimalaseja, yksi jokaista elossa olevaa ihmistä varten, hauraita lasisia kaksoiskupoleja joissa hieno hiekka valuu tulevaisuudesta menneisyyteen.

Englanninkielinen alkuteos: Mort (1987)

Ulkoasu: Vähän vähemmän höperön näköinen kuin jotkut aiemmin näkemistäni. :) Päällyksen kuva: Josh Kirby.

Suomentanut Margit Salmenoja

Kustantaja Karisto 1994, 272 s.

Stephen King: Kolme korttia pakasta

Rolandin matka kohti Tornia jatkuu pitkin Länsimeren rantaa, jolla hänen eteensä ilmestyy kolme ovea. Niiden takaa löytyy kolmen eri ajan New York ja kolme henkilöä, joiden kohtaamisen mustiin pukeutunut mies korteistaan ennusti.

Viihdyin Rolandin seurassa edelleen erittäin hyvin, ja hänen uusista seuralaisistaan sympatiani sai puolelleen erityisesti alkumetrien jälkeen ryhdistäytynyt narkkari Eddie. Ehkä tässä oli pieni väliosan maku, ja loputtoman rannan tarpominenkin saattoi välillä aavistuksen puuduttaa, mutta ei se mitään. Torni on lähempänä, ja jos Roland sen joskus todella löytää, olen mukana.

Ensimmäinen lause: Revolverimies heräsi sekavasta unesta, joka tuntui koostuvan yhdestä ainoasta kuvasta: merimiehestä tarokkikorttipakassa, josta mustiin puettu mies oli vetänyt (tai ollut vetävinään) kortit jotka kertoivat revolverimiehen synkän tulevaisuuden.

Englanninkielinen alkuteos: The Drawing of the Three. The Dark Tower II (1987)

Ulkoasu: Synkeän mystinen, tykkään! Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen (vuoden 2003 muokatun laitoksen mukaan)

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1993), 467 s.

Katri Lipson: Kosmonautti

HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja tämäkin.

Neuvostoliiton aikaisessa Murmanskissa nuori Serjoža makaa lumessa kukkulalla parhaan ystävänsä Sašan kanssa, unelmoi siitä hetkestä kun saisi kosmonauttina nähdä Maan ja rakastaa salaa musiikinopettajaansa, punatukkaista, oppilastoverien kiusaamaa Svetlana Kovalevnaa. Vuosia aiemmin Serjožasta ja hänen kosmonauttihaaveistaan on tehty Kremliä myöten noteerattu dokumentti, mutta kun ohjaaja ja kuvaaja palaavat hänen äitinsä Anna Ivanovnan ovelle, asiat ovat peruuttamattomasti muuttuneet.

Kirja tuntuu herättäneen blogistaniassa aika ristiriitaisia mielipiteitä. Pitkään omakin kokemukseni oli melko hämmentynyt, hieman samaan tapaan kuin Jaakolla, joka toteaa että "Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa." Kirjassa pilkahteli hienouksia mutta se tuntui silti jäävän etäiseksi, kunnes viimeisillä sivuilla tunsin lopultakin pääseväni siihen kiinni. Matka kannatti, sillä nuo viimeiset surumieliset sivut tuntuvat syvällä. Muistikuva kirjasta on melko utuinen, mutta tämän ainakin haluaisin muistaa:

"Sanotaan, että kuoleman hetkellä koko mennyt elämä vilistää silmien edessä nopeutetun filminauhan lailla. Voihan olla ettei kyse ole muusta kuin että aivot alkavat jo kärsiä hapenpuutteesta ja muistiin tallennetut kuvat lennähtävät ilmaan sekaisin kuin almanakasta revityt lehdet.
  Mutta isoäitini mukaan tämä johtuu siitä, että ikuisuuteen voi valita elämästään yhden hetken, johon saa jäädä ikuisiksi ajoiksi. Hetkeen joka oli Maan päällä, vaikka kuinka lyhyeen. Tätä hetkeä täytyy ajatella kuollessaan, kuin nukahtaisi kehtolauluun joka jää ainiaaksi soimaan."

Ensimmäinen lause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.

Ulkoasu: Sopii kirjan Neuvostoliiton henkiin herättävään tunnelmaan. Kansi: Markko Taina, kannen kuva: Annie Griffiths Belt/CORBIS/SKOY.

Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 4. painos (1. painos 2008), 199 s.

Pirjo Hassinen: Suistola

Useammalle vuosikymmenelle ulottuva kertomus nuoruuden kesistä, pimeässä kuulluista tarinoista, erikoisesta isyydestä, valheellisesta rakastumisesta, karvaisesta miehestä, ehdottomasta naisesta ja eräästä aviokriisistä.

Hassinen kietoo tekstiinsä monitasoisen kokemusten, ihmissuhteiden ja valintojen verkoston, jota kertojana toimiva Martti, 57-vuotias ministeriön virkamies, havainnoi lähes luonnottoman tarkkanäköisesti. Nautittavaa luettavaa hänen havainnointinsa joka tapauksessa on. Jokainen luku lisää kuvioon jonkin uuden puolen tai näkökulman ja lähihistorian tapahtumat rytmittävät Martin ja hänen läheistensä elämää sekä maailman ja sukupolvien muuttumista. Vielä vähän parempaa uppoutumista tekstiin jäin silti kaipaamaan, tuntuu että jotain jäi avautumatta. Hassisen kerronnasta huokuu elämänkokemus. Eikö omani vielä ihan riittänyt tähän kirjaan?

Ensimmäinen lause: Minä itse en ole tärkeä.

Ulkoasu: Kansi on ihana! Raikas lehtikuvio jatkuu selkämykseen ja takakanteen saakka. Kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Loisto/Otava 2008, 3. painos (1. painos 2007), 256 s.