Eva ja Franklin ovat onnellisesti naimisissa ja tyytyväisiä elämäänsä. Sitten syntyy Kevin, lapsi johon ei saa kunnollista kontaktia ja joka tuntuu jo pikkuvauvana halveksivan koko maailmaa ympärillään. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Kevin on ollut kaksi vuotta vankilassa tehtyään hirvittävän rikoksen ja Eva kirjoittaa kirjeitä Franklinille, josta se torstai on hänet myös erottanut, käyden läpi kaikkea tapahtunutta ja yrittäen ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi.
Onko Kevin tosiaan paha luonnostaan vai olisiko suurempi äidinrakkaus tehnyt hänestä toisenlaisen? Olisiko muuttanut asioita, jos Franklin olisi tukenut Evaa eikä sokeasti aina vain pitänyt Kevinin puolta? Yksi Shriverin luoman kuvion hienouksista on siinä, että sen voi tulkita monin tavoin. Oma tulkintani on se, että mikään, mitä Eva olisi saattanut tehdä, ei olisi muuttanut Keviniä. En sanoisi häntä varsinaisesti pahaksi, mutta pahantahtoiseksi kyllä, kuten Evakin poikaansa jossain kohtaa kuvaa. Ja sitä paitsi loppu (joka on hieno) tuntuu todistavan Evan täysin kykeneväksi rakastamaan Keviniä.
Frankliniin olin enimmän aikaa kohtuullisen ärsyyntynyt. Olisi hän sentään joskus voinut edes raottaa silmiään todellisuudelle. Mutta ehkä Kevin vain oli liian hyvä siinä mitä esitti isälleen. Puolen välin paikkeilla nyppi melko pahasti myös pikkupoika-Kevin njännättelyineen. Arveluttavaa tai ei, niin melkein teki mieli hurrata silloin kun Evalta lopulta, kerrankin, meni hermot. Teini-Kevin sen sijaan jaksaisi kiehtoa varmaan loputtomasti. Siinäpä on kaikessa puistattavuudessaan todellisella taidolla luotu hahmo, jonka pinnan alle haluaisin välttämättä päästä porautumaan oikein kunnolla.
Samalla tavoin en järkyttynyt kuin monelle muulle tuntuu tämän kanssa käyneen, mutta kyllähän tämä hätkäyttää ja herättää monenlaisia ajatuksia mm. lapsista, vanhemmista ja kasvatuksesta. Eikä tätä ainakaan ole helppoa unohtaa.
Ensimmäinen lause: Rakas Franklin
En oikein tiedä, miksi haluan kirjoittaa sinulle pienestä vastoinkäymisestä, jonka koin tänään iltapäivällä, mutta nyt kun emme enää ole yhdessä taidan surra kaikkein eniten sitä, etten voi enää selostaa töistä palattuani päivän sattumuksia sinulle kuin kissa, joka laskee pyytämänsä hiiret isäntänsä jalkojen juureen.
Englanninkielinen alkuteos: We Need to Talk About Kevin (2003)
Ulkoasu: Ehkei tässä nyt varsinaista vikaakaan ole, mutta tuskin olisi kannen perusteella valikoitunut luettavakseni.
Suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja Loisto/Avain 2008, 2, painos (1. painos 2006), 544 s.
Minua tämä kirja puudutti runsaalla jaarittelullaan. Siihen olin kuivua useammankin kerran jopa siinä määrin, että olisi tehnyt mieli jättää kirja kesken. En jättänyt, mutta eipä tämä kirja minuun juuri kolahtanutkaan. Tiivistys (eli edes puolet jaarituksista pois) olisi voinut auttaa asiaa :D
VastaaPoistaJaaritusten vähentäminen ei olisi muakaan ollenkaan haitannut, vaikka en erityisemmin meinannut puutuakaan. :)
VastaaPoistaMinua ei puuduttanut ollenkaan. :) Kaikessa ahdistavuudessaan tämä on minusta erittäin tärkeä kirja. Ajatelkaas, jos itselle syntyisi tällainen Kevinin kaltainen lapsi. Voiko lapsi olla jo syntymässään paha? Kauhea ajatus. Mitä jos mikään rakkaus ei riitä? Mitä jos olisi osannut rakastaa enemmän, paremmin, oivaltavammin? Luulen, että siihen, miten tämän kirjan kokee vaikuttaa myös se, onko itsellä lapsia. Shriverilla itsellään ei ole.
VastaaPoistaMyös "Kevinin" pohjalta tehty elokuva on hieno. Tosin ei niin hieno kuin tämä kirja.
Shriverille tuntuu muutoinkin olevan tyypillistä, että hän luo maailmoja, jossa kysymyksiin ei tarjota yksiselitteisiä vastauksia. Aivan huippu on myös hänen romaaninsa "Syntymäpäivän jälkeen" (The Post-Birthday World).
Minä taas tykkäsin tästä kovasti. Luin kirjaa jännityksen vallassa ja olin valtavan yllättynyt lopusta. Varsinkin tämä kirjemuoto järkytti minua, kun lopuksi selvisi, miksi Eva niitä Franklinille kirjoittaa.
VastaaPoistaMuistaakseni kirjailija sai kovat vihat päälleen USA:ssa,koska kuvasi lapsen näin pahaksi. Näin ei kyllä taphtuisi Suomessa!
Leffasta en tykännyt yhtään. Evan esittäjä ei vastannut käsitystäni. Pettymystä saattoi kyllä odottaakin, kun olin lukenut kirjan jo kahdesti, suomeksi ja englanniksi.
Lionel Shriver on kyllä jaarittelun mestari, mikä näkyy enemmän hänen muissa romaaneissaan.
Tuli myös samanlaisia ajatuksia kuin Ompulla. Huh huh, onneksi omat lapset ovat olleet jotensakin normaaleja - ja ovat luojan kiitos jo aikuisia. Toisinkin olisi voinut käydä!
VastaaPoistaMinullakaan ei ole lapsia, mutta ei se estä minua samastumasta/ymmärtämästä asioita. Kaikki me olemme joskus olleet lapsia, suurimmalla osalla on myös vanhemmat ja ehkä lähipiirissä lapsia jne. Asioita voi peilata niin monelta suunnalta. En yleisesti ottaen pidä ajatuksesta, että esim. vain koska on äiti, voi ymmärtää asioita tietyllä tavalla.
VastaaPoistaOmppu: Tärkeä tämä kyllä on! Joskus on käynyt mielessä sellainen pohdinta, että mitäs jos olisi niin huono tuuri että saisi lapsekseen tyypin jonka kanssa ei vaan kerta kaikkiaan millään tulisi toimeen eikä pääsisi samalle aaltopituudelle, ja Kevin tietysti vie tuon ajatuksen ihan omiin sfääreihinsä.
VastaaPoistaKiitos kirjasuosituksesta - tämä oli ensimmäinen Shriverini mutta voisinpa hyvin tarttua johonkin muuhunkin!
Marjatta: Jostain syystä loppu ei päässyt mua niin kovasti yllättämään, ehkä siksi että pokkarin takakannen sitaatti vihjaa että jokin paukku sieltä on vielä loppumetreillä tulossa... Mutta pidin siis kyllä.
Ja tätä lukiessa on tosiaan helppo olla iloinen omasta normaalista lapsestaan - pojalle tuli tosin eilen vasta kuusi vuotta täyteen joten kyllä tässä vielä hommaa riittää... ;)
Elegia: Musta tuntuu nykyään siltä että pystyn ainakin kelvollisesti ymmärtämään lähes millaisen näkökulman tai mielipiteen tahansa (mikä ei toki automaattisesti tarkoita samaa mieltä olemista), ja laitan sen kyllä pitkälti sen piikkiin että olen kirjojen kautta elänyt koko ikäni niin monenlaisten ihmisten (ja ties millaisten muiden hahmojen) nahoissa. :)
VastaaPoistaItse olen lukenut tämän vuosia sitten englanninkielisenä alkuteoksena "We need to talk about Kevin". Vaikuttava kirja, joka jäi mieleen.
VastaaPoistaSatu, ei huolta. Kyllä se jo näkyisi, jos poikasi olisi Kevin.
VastaaPoistaMinä luulen, että lapsissa on oikeasti pahoja, jotenkin geenit menneet kieroon. Kaikki ei ole vanhempien tai ympäristön vika
Olen pannut merkille, että missä tästä kirjasta sitten puhutaankin, niin aina syntyy paljon keskustelua. Se on minusta yksi hyvän kirjan merkki tai ainakin merkki siitä, että kirja puhuttelee lukijoitansa.
VastaaPoistaMinna: Mieleen tämä tosiaan varmasti jää, piti tai ei!
VastaaPoistaMarjatta: Joo, näkyisi varmasti. :)
Ja olen samaa mieltä, kyllä kaikenlaisia tapauksia löytyy.
Omppu: Tuo on kyllä totta!
Luin tämän keväällä ja oli minulle vaikuttava lukukokemus! Muita rouvan kirjoja en ole vielä ehtinyt lukea, vaikka aikomus on ollut. Elokuva oli jotenkin puolivillainen; katsoin sen heti kirjan jälkeen - ehkä virhe - enkä tavoittanut läheskään samaa tunnelmaa kuin kirjassa.
VastaaPoistaTässä oli kyllä kirja kärsinyt suomennoksesta, englanniksi oli ihan jouhevaa tekstiä, suomeksi ei jaksanut lukea.
VastaaPoistaIrene, saattaapa hyvinkin olla että tulee tuo elokuva joskus katsottua! Mutta sehän ei toki ole mitään uutta että kirja on parempi. ;)
VastaaPoistaAnonyymi: Mulle kelpasi kyllä suomennoskin, mutta kun nyt asiaa muistelen niin saattoi siellä välillä jotain olla mikä ihan aavistuksen häiritsi - niin vähän etten enää edes muista mitä se olisi voinut olla. :)