sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Aiempi Agatha Christie -kokemukseni rajoittui vain Kymmenen pientä neekeripoikaa -teokseen, joten ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi halusin viettää hieman aikaa myös Hercule Poirot'n seurassa. Ja äänikirjan avullahan se kävi mukavasti!

Murhaaja itse haastaa Poirot'n selvittämään rikossarjaa, jossa sekä uhrit että tapahtumapaikat valitaan aakkosjärjestyksessä ja jokaisen ruumiin luota löytyy rautatieaikataulukko. Syyllinen on ovela, muttei kuitenkaan voita Poirot'n hoksottimia jotka kaivavat totuuden esiin pienten vihjeiden avulla.

Kyllähän Christien tarinat ovat toimivuudessaan ajattomia ja samalla tunnelmaltaan mukavan nostalgisia. Äänikirjan lukemisen erinomaisesti hoitavan Lars Svedbergin sisälläkin taitaa asua pieni britti. Kelpo kokemus siis, mutta paremmin minä taidan silti viihtyä nykydekkareiden parissa. Useamman Christien kuuntelu ei ole päällimmäisenä mielessä mutta ei poissuljettuakaan. Kirjaston hyllyssä näitä näkyi olevan pitkä rivi, joten ehkä asiaan tulee taas jossain vaiheessa palattua. Kenties neiti Marplea seuraavaksi?

Englanninkielinen alkuteos: The ABC Murders (1935)

Suomentanut Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus

Kustantaja WSOY 2010, 8 h 24 min

lauantai 26. joulukuuta 2015

Kirjaostostilinpäätös

Pukki toi taas lahjoja vain lapsille, joten kateellisuuden välttämiseksi nyt on varmaan hyvä aika ihailla hyllyyni viime kuukausina tiensä löytäneitä kirjoja! Ostosten esittelykin on jäänyt syksyn muiden kiireiden jalkoihin, joten tässä on peräti puolen vuoden hankinnat.


Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, Maailman parhaat luontokuvat -sarjan kirjoista on tullut jokavuotisia ostoksia.

Edward Careyn Heap House, Kirsty Loganin The Gracekeepers, Nathan Filerin The Shock of the Fall sekä Tiphanie Yaniquen Land of Love and Drowning ovat hypänneet lukulistalle Book Riotin suosituksista.

David Mitchellin Jacob de Zoetin tuhat syksyä, Per Pettersonin En suostu, Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha, Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on hankittu, koska kirjailijoilta aiemmin lukemani teokset ovat tehneet vaikutuksen.

Sami Lopakan Marras oli yksi viime vuoden suosikeista, ja halusin sen omaankin hyllyyni.

Nathaniel Philbrickin Taistelu merta vastaan taas oli ihan puhdas heräteostos.

Blake Crouchin Wayward Pines -sarjan kakkososan ostin jatkoksi ensimmäiselle.

Kaikki loput ovat sitten päätyneet ostettaviksi kiinnostavien blogijuttujen tai sieltä täältä kuuluneiden kehujen vuoksi: Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä, Auli Leskisen Petojen aika, Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha, Jan Salmisen Äidinmaa, Jeff VanderMeerin Hävitys ja Hallinta, John Williamsin Stoner, Andy Weirin Yksin Marsissa sekä Audrey Mageen Sopimus.

Ja sitten mainitaan viimekertaiseen tapaan sähköisenä ostetut kirjat:
Dolores Redondo: Näkymätön vartija
Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Nämä kun lisätään aiempiin, niin vuoden saldoksi saadaan 47 painettua ja 14 e-kirjaa. Saman luokan lukemissa liikutaan kuin viime vuonnakin.
Pahempiakin hamstrauksia on nähty mutta onpa sitä tuossakin kun pohjalla on useampi sata lukematonta. Vaikka olenkin iloinen näistäkin ostoksistani, niin yleinen tavaran vähentäminen huushollista on hiljalleen kypsyttänyt ajatukset siihen pisteeseen, että jokohan olisi aika saada ihan oikeasti jotain järkeä tähänkin touhuun. :) Lukemattomien kirjojen vähentämisestä aionkin kirjoittaa vielä erikseen. Kokonaan en kirjojen ostamista aio lopettaa koska ei siitä mitään tulisi kuitenkaan, mutta siihen pyritään että ensi vuoden puolella nähdään hillittyjä ja harkittuja pinoja. :)

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Luetaan sateenkaari -haasteen koonti

Tavoistani poiketen olen kerrankin saanut jonkin lukuhaasteen suoritettua loppuun. Wuhuu! :D Omppu haastoi tammikuussa lukemaan kirjoja joiden selkämyksistä löytyvät sateenkaaren värit. Kokosin hyllystäni tällaisen pinon, jonka nyt siis olen saanut luettua läpi:


Punainen - Paul Auster: Oraakkeliyö
Oranssi - Per Petterson: Hevosvarkaat
Keltainen - John Irving: Ystäväni Owen Meany
Vihreä - Carol Shields: Ruohonvihreää
Vaalea sininen - Herman Koch: Illallinen
Tummempi sininen - Helen Dunmore: The Siege
Lila - Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Mukaan osui koko joukko todella hyviä kirjoja! Jos ihan paras pitäisi valita niin kai se tuo Owen Meany olisi. Kiitos Ompulle haasteesta!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (äänikirja)

Olen viettänyt työmatkani viime aikoina rakennusmestari Mauno Joensivun seurassa 1950-luvun Tampereella, seuraamassa kuinka työmiesten Mammonalinnaksi ristimän kerrostalon kohoaminen edistyy.

Vaikka tämän Kalle Päätalon esikoisromaanin päähenkilö onkin fiktiivinen, Ihmisiä telineillä on silti sekin jo vahvasti omaelämäkerrallinen. Niin Mauno Joensivun luonteessa kuin elämänvaiheissakin on ilmeisesti paljonkin kirjailijaa itseään. Omat esikuvansa on kenties myös monilla muilla rakennustyömaan henkilöillä, ja monenlaisia persooniahan sieltä löytyykin. Värikkäitä juttuja entisistä elämistään kertoileva Elefantti-Jussi. Tuurijuoppo Oskari Heinonen joka selvänä kautenaan on työmiesten parhaimmistoa - ennen kuin rahat, vaatteet ja itsekunnioituksen vievä repsahdus taas iskee. Miehet räväköillä kommenteillaan hiljentävä Iida Leppäviita. Kansalaissodan tapahtumien katkeroittama muurari ja pääluottamusmies Pekka Kaislalampi. Sitkeä lapiomies ja luottotyöntekijä Aukusti Kivikko. Henkilökaarti on laaja, tarvitaanhan sitä porukkaa kerrostaloa tekemään.

Rakennustyön rinnalla seurataan Joensivun omaa elämää, joka rypee samanlaisessa liejussa kuin Mammonalinnan perustusten hankaluuksia aiheuttavat pilarimontut. Avioliitto on päättymässä miehen tekemän virheen vuoksi, ja itsesyytöksissä ja epäonnistumisen tunteessa riittää sulattelemista. Minä tapaan kirjallisestikin viihtyä hyvin ihan sellaisten tavallisten suomalaisten miesten seurassa, eikä Joensivu tehnyt poikkeusta.

Ja kyllähän mielenkiintoista kerrottavaa löytyy siitä itsensä talon rakentamisestakin. Työmaan vilske välittyy tekstistä, kun repsikat sekoittavat laastipaljuja, lautapoikaa huudellaan tuomaan tavaraa ja eri ammattiryhmät huhkivat urakoissaan yrittäen ehtiä toistensa alta pois. Välillä tosin istutaan lakossa ja saadaan siinä sivussa kerrontaan mukaan vähän työväenliikettäkin.

Hienon työn tekevä Kai Lehtinen on ollut loistovalinta äänikirjan lukijaksi. Hän tavoittaa juuri sopivalla äänenmuuntelullaan ja eläytymisellään hyvin kaikki ne tarinan erilaiset persoonat. Tämä ensimmäinen Päätaloni kyllä vakuutti siitä että täytyy sitä Iijoki-sarjaakin joskus kokeilla kunhan ehtii. Tässä ei nyt tainnut ihan niin pikkutarkkaa kerrontaa vielä olla kuin jatkossa on luvassa, mutta enköhän minä Kallen mukana pysty kiinnostumaan ihan mistä vain.

Kustantaja Gummerus 2008 (alkuteos 1958), 18 h 44 min

perjantai 4. joulukuuta 2015

Lyhyesti Hiekkapellosta, Sinisalosta ja Le Guinista

Miniminiarviot parista luetusta ja yhdestä kuunnellusta. Hyviä kirjoja kaikki ja ansaitsisivat pidemmätkin tekstit mutta nyt täytyy laittaa bloggauksen käyntiin potkiminen edelle. :)

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut Anna Fekete aloittaa työt rikostutkijana vanhassa kotikaupungissaan. Ura saa turhankin vauhdikkaan alun, kun nuori nainen surmataan lenkkipolulla raa'alla tavalla ja kurditytön hätääntynyt puhelu herättää epäilyksen kunniaväkivallasta. Lisähaastetta asioiden selvittämiseen tuo työpari Esko, joka on ihan ehta rasisti.

Toimiva paketti! Juoni vetää, ja Annan seuraan liityn mielelläni uudelleenkin sarjan muissa osissa. Turvapaikanhakijoitakin kirjassa käsitellään, joten se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään.

Ensimmäinen lause: Sinä yönä Nukku-Matti toimi Gestapon kätyrinä.

Kustantaja Otava 2013, 337 s.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (äänikirja)


On sanottu, että ihmisillä on jäljellä nelisen vuotta elinaikaa jos mehiläiset katoavat maailmasta. Enkelten verta sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa tämä uhkakuva alkaa hiipiä lähemmäksi kun pesäautiot leviävät ympäri maailmaa ja pölyttäjien puute käynnistää ruokakriisejä. Paitsi mehiläisistä, niiden kauneudesta ja myyttisyydestä, kirja kertoo isien ja poikien ketjusta jossa aatemaailmat törmäävät. Suhtautumista eläimiin pohditaan paljon. Enkelten verta on hätkäyttävä, huolestuttava ja ajattelemaan laittava, ja toimii hienosti myös Jukka Peltolan lukemana äänikirjana.

Kustantaja Teos/BTJ 2011, 7 h 39 min


Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Scifinovelleja eräältä alan mestarilta. Osa alkupään tarinoista meni kyllä vähän ohikin jäämättä mieleen, eikä kokonaisuus säväyttänyt samalla tavalla kuin aiemmin lukemani kokoelma Pimeälipas, mutta kyllä tästäkin ihailtavaa löytyi. Kirjassa on monenlaisia maailmoja joiden erilaisten yhteiskuntajärjestysten ja tapojen tutkailu Le Guinia tuntuu kiinnostavan - ja lukijaa tietysti myös.

Mieluisinta luettavaa olivat Kerastiini, tarina tiukasta kastijaosta, lain rikkomisesta ja soittimesta jonka ääntä elävä korva ei voi kuulla, sekä kokoelman kolme viimeistä ja pisintä novellia, jotka sijoittuvat kirjailijan muusta tuotannosta tunnettujen hainilaisten pariin ja liikkuvat saman aiheen, uuden mullistavan avaruusmatkailumetodin liepeillä. (Mikähän muuten on Le Guinin alkukielinen termi jurttaukselle? Käännös ei mielestäni kuulosta yhtään siltä mitä sana tarkoittaa.) Pääsin taas pyristelemään vähän kauemmaksi aiemmasta avaruusscifiallergiastani. Ihmisistähän nuokin tarinat kertovat. Le Guinin johdanto Olla lukematta tieteiskirjallisuutta oli sekin kiinnostavaa luettavaa.

Englanninkielinen alkuteos: A Fisherman of the Inland Sea (1994)


Suomentanut Jyrki Iivonen

Kustantaja Portti-kirjat 2002, 4. painos, 283 s.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Sata hyvää lukukokemusta

Kylläpäs äitiyslomailun jälkeinen töihinpaluu häiritseekin harrastuksia. Blogikin on saanut odottaa hiljaa jo runsaan kuukauden - enpä tosin ole juuri lukenutkaan. Mutta eiköhän tästä taas vauhtiin päästä! Lukemiseen antaa potkua Karo Hämäläisen toistamiseen alulle laittama marraskuun lukuhaaste, bloggaamista taas voisin käynnistellä laatimalla oman vastineeni Sonjan TOP 100 lukukokemusta -listalle. Kirjanlistaushulluhan ei suurta yllytystä tällaiseen tarvitse!

Mikään kaikkien aikojen top 100 tämä ei yritäkään olla, ja Nummelan ponitallit ynnä muut nostalgiakirjatkin päädyin jättämään omalta listaltani pois. Kunhan tässä nyt vain luettelen sata kirjaa (tai sarjaa) jotka mulle ovat antaneet hyvän lukukokemuksen, kukin omista syistään. :) Kaikkia mainittuja sarjoja en ole lukenut vielä loppuun, joistakin mainitsen vain ensimmäisen osan jos sarja ei loppuun asti tunnu täyttävän listalle pääsyn kriteerejä. Ryhmittelynkin voisi tietysti tehdä monella tavalla, mutta tällä nyt mennään:

Lastenkirjoja
1. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
2. Tove Jansson: Taikatalvi
3. Lewis Carroll: Liisan seikkailut Ihmemaassa

Sarjakuvia
4. Marjane Satrapi: Persepolis
5. Marjane Satrapi: Luumukanaa
6. Alison Bechdel: Hautuukoti
7. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
8. Neil Gaiman: The Sandman -sarja
9. Don Rosa: ankkasarjikset
10. Guy Delisle: Pjongjang
11. Shaun Tan: The Arrival

Runoja
12. Kirsti Kuronen: Paha puuska
13. Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta
14. Arto Lappi (toim.): Kevätsateiden aika
15. Jonna Ruuska: Kuovin huuto

Spekulatiivista fiktiota
Romaaneja
16. Ernest Cline: Ready Player One
17. Jonathan Carroll: Naurujen maa
18. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
19. Gail Carriger: The Parasol Protectorate -sarja
20. Jasper Fforde: Thursday Next -sarja
21. Steven Hall: Haiteksti
22. Leena Krohn: Tainaron
23. Stephen King: Musta torni -sarja
24. Stephen King: Liseyn tarina
25. Stephen King: Kuoleman käytävä
26. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
27. J. K. Rowling: Harry Potter -sarja
28. Charlaine Harris: Dead Until Dark
29. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
30. Cormac McCarthy: Tie
31. José Saramago: Kertomus sokeudesta
32. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
33. Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
34. Diana Gabaldon: Muukalainen
35. Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
36. Jeff Long: Vuosi nolla
37. David Eddings: Belgarionin ja Mallorean tarut

Novelleja
38. Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia
39. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
40. Ursula K. Le Guin: Pimeälipas ja muita kertomuksia
41. Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Dekkareita
42. Fred Vargas: Adamsberg -sarja
43. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
44. Thomas H. Cook: Yön säännöt

Klassikkoja
45. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
46. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
47. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
48. Aino Kallas: Sudenmorsian
49. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
50. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
51. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
52. Minna Canth: tämä yhteisnide. josta en osaa valita yhtä osaa

Muuta kaunokirjallisuutta
Romaaneja
53. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
54. Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
55. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
56. Rohinton Mistry: A Fine Balance
57. Yann Martel: Piin elämä
58. Sami Lopakka: Marras
59. John Irving: Kaikki isäni hotellit
60. John Irving: Ystäväni Owen Meany
61. Joel Haahtela: Perhoskerääjä
62. Sergei Dovlatov: Meikäläiset
63. Johan Bargum: Syyspurjehdus
64. Renate Dorrestein: Kivisydän
65. Philippe Claudel: Varjojen raportti
66. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
67. Susan Abulhawa: Jeninin aamut
68. Margaret Atwood: Sokea surmaaja
69. Katja Kaukonen: Odelma
70. Kate Morton: Paluu Rivertoniin
71. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
72. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
73. Regina McBride: Ennen sarastusta
74. Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
75. Tove Jansson: Kesäkirja
76. Linn Ullmann: Aarteemme kallis
77. Antti Tuuri: Taivaanraapijat
78. Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
79. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
80. Jeanette Winterson: Intohimo
81. Sarah Waters: Silmänkääntäjä
82. Henning Mankell: Italialaiset kengät
83. Arne Nevanlinna: Marie
84. Yoko Ogawa: The Housekeeper and the Professor
85. Per Petterson: Hevosvarkaat
86. Iain Pears: Stone's Fall
87. Kathryn Stockett: The Help (Piiat)
88. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
89. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
90. Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari

Novelleja
91. Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin
92. Jean Giono: Mies joka istutti puita
93. Turkka Hautala: Kansalliskirja
94. Annie Proulx: Näin on hyvä

Kirjoja kirjoista
95. Susan Hill: Howards End is on the Landing - A year of reading from home
96. Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Tietokirjoja
97. Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset"
98. Magnus Londen: Maan ääriin
99. Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
100. Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Montako olet listalta lukenut?


Ja hei, käykäähän bongailemassa lukuhaasteita Haastavaa lukemista -blogista, jonka me vanhat ylläpitäjät luovutimme juuri uusiin ja aktiivisempiin käsiin. MarikaOksa ja Niina ovatkin lähteneet vauhdilla liikkeelle - ulkoasu on uudistunut kauniin harmoniseksi ja ennen kaikkea blogista löytyy päivityksiä ja elämää! Onnea uusille ylläpitäjille ja mukavia lukuhaastehetkiä niin heille kuin kaikille muillekin! :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Lahjoita lukutaito!

Kirjabloggarit ovat kolmatta kertaa mukana Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjassa, joka käynnistyi taas tänään kansainvälisenä lukutaidon päivänä ja jatkuu syyskuun loppuun. 98 % maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa, usein köyhinä ja sotaa paenneina. Koulutus on avain parempaan toimeentuloon, terveyteen, täysipainoiseen yhteiskuntaan osallistumiseen ja kestävään rauhaan - ja se alkaa lukutaidosta.


Kampanjan teemana on lukutaidon arvo. Millä hinnalla olisit valmis myymään lukutaitosi? Millaista arkesi olisi sen jälkeen? Tätä suomalaisille usein itsestäänselvyydeltä tuntuvaa taitoa tarvitaan jatkuvasti. Koulussa, työssä, kaupassa käydessä, maailman tapahtumia seuratessa, tietoa etsiessä, yhteydenpidossa ystäviin, lääkepurkin ohjetta tutkiessa, tienviittoja seuratessa ja vaikka missä. Ei sen arvoa voi mitata rahassa, mutta sen lahjoittamiselle voi kertoa hinnan: yhden pakolaisen lukutaitokoulutus maksaa 52 euroa.

Tavoitteena on saada kokoon 23000 € mikä mahdollistaisi lukutaidon 450:lle pakolaiselle. Samalla herätellään suomalaisia ajattelemaan sitä, miten arvokas asia lukutaito todella on, ja kannustetaan käyttämään omaansa enemmän! Kampanjasta voi lukea lisää Suomen Pakolaisavun sivuilta. Tervetuloa mukaan osallistumaan tapahtumaan Facebookissa, levittämään sanaa ja lahjoittamaan lukutaitoa mesenaatti.me-palvelun kautta.

Kuva: Mikko Takkunen

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 päiväkodin johtaja soittaa Ronille takellellen. On tapahtunut jotakin kummallista: Ronin viisivuotias tytär Silja on saanut nuken kohoamaan ilmaan osoittamalla sitä sormellaan. Myöhemmin outoja asioita tapahtuu lisää. Ronin ja Siljan seuraamisen jälkeen kerronta tekee hypyn taaksepäin, vuoteen 2001, jona Ronin äidin Sannan brasilialainen miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, vain kännykkä löytyy metsäpolun vierestä. Siitä jatketaan yhä kauemmas eri vuosien ja näkökulmien kautta, kohti erästä pakkasyötä jonka kuluessa tyttövauva syntyi, hevonen paleltui ja kulkumies paloi riihen mukana.

Moni tuntuu pitäneen erityisesti kirjan alusta mutta harmitelleen loppuosaa. Oma kokemukseni oli oikeastaan päinvastainen. Pidin kyllä alustakin, mutta Ronin ja Siljan osuutta tuntui vaivaavan jonkinlainen sekavuutta aiheuttava hosuminen. Ikään kuin kirjailija olisi mielessään selvittänyt itselleen Ronin ajatuksenjuoksun mutta jättänyt sen avaamatta lukijalle, siirtyen tekstissä suoraan tekoihin ja johtopäätöksiin. Välillä en meinannut pysyä kärryillä siinä, miksi Roni päätyi mitäkin tekemään. Tosissani aloin nauttia lukemisesta sitten kun siirryttiin ajassa taaksepäin, aiempiin sukupolviin, ja kolmen suvun menneisyys alkoi hiljalleen keriytyä auki. Mitä oikeasti tapahtui, millaisen taakan kanssa kukin elää, kuka vei kenenkin naisen. Muutamasta vähän harmittavasti katkeavasta tarinanpäästä huolimatta käänteinen kronologia on hyvin toimiva ja kirjaan hienosti sopiva ratkaisu.

Henkilöitä on sen verran paljon, että henkilökaavio olisi ollut ihan hyvä lisä. Välillä piti pysähtyä hetkeksi miettimään, että minkäs sukupolven edustaja tässä nyt onkaan äänessä ja mikä onkaan hänen suhteensa muihin. Näkökulmien runsautta pidän silti hyvänä asiana, ja tärkeänä tapahtumien kulun pikkuhiljaa tapahtuvan avautumisen kannalta. Kertojanäänissä olisi kyllä saanut olla enemmän eroa.

Sukujen vaiheisiin kietoutuu maagista realismia, vähän kauhuun vivahtaen. Aika sekoittuu ja aina välillä jossain häivähtää suuri hevonen, rytistellen metsässä tai korskahtaen aidan takana, lähdettyään liikkeelle siitä kylmästä yöstä vuosia sitten. Tuomo Jäntti ei ainakaan aliarvioi lukijaansa, sillä turhan helpolla ei avaudu mistä Talven hallavassa hevosessa oikein on kyse. Vaikka vähän suurempi selko asioista olisikin kelvannut, en valita. Luettuani loppuun palasin taas alkuun, yhdistelemään asioita uusin silmin. Kirja jää kutkuttavasti mieleen pyörimään, ja uskon lukevani sen vielä joskus uudelleen. Ei, en voi sanoa ymmärtäväni miksi Silja sai nuken leijumaan. Mutta pääsin riittävän lähelle. Ehkä se vastauskin on piilossa jossain rivien välissä, ja jos vielä lukisin ja etsisin...

Siis: vaikka joissakin kohdin parantamisen varaa jäikin, enimmäkseen tämä esikoisromaani kiehtoi, ihastutti ja oli nautinnollinen luettava. Tuomo Jäntin nimi on mielessä ja odotan saavani lukea häntä jatkossakin.

Ensimmäinen lause: Elokuussa päiväkodin johtaja soitti.

Ulkoasu: Nähdessäni tämän kustantamon katalogissa päätin jo kannen ja nimen perusteella, että haluan kirjan lukea, joten ulkoasuakin voinee sanoa onnistuneeksi. Kannen tekijän nimi taitaa olla kirjaston tarran alla jemmassa eikä kustantamon sivuiltakaan löytynyt.

Kustantaja Gummerus 2015, 272 s.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Kokoelma novelleja eri puolilta spekulatiivisen fiktion kenttää. Kolme ensimmäistä tarinaa (Pienen rasian jumala, Talo jota en näe ja Kutsuvat sitä kuolemaksi) eivät mua erityisemmin puhutelleet eivätkä oikein jääneet mieleenkään. Mutta ei se mitään sillä loput kuusi sitten tykittivät senkin edestä.

Nahat-novellin vanha kulkijanainen odottaa sitä lyhyttä aikaa, kun hänen ihonsa taas saa tuntea jotakin. Sen kaipuussa hän laittaa pesijät jynssäämään nahkaansa niin pitkään että veri vuotaa. Mitä tahansa, kun vain tuntisi. Sanojen mahti vie tulevaisuuden siirtokuntaan, planeetalle jossa ääni on vaarallinen voima. Ken vainajia muistelee ja Tuonenkalma, surmansuitset muistuttavat taas kerran, miten mahtava, vahva ja täydellisen sopiva pohja suomalainen mytologia onkaan spefille. Ensin mainittu esittelee kiehtovan todellisuuden kolkan, jossa kuolleet tosiaan unohdetaan. Jälkimmäinen taas tarjoilee jälleen yhden tuoreen ja omaperäisen version ihmissusitarinasta. Tilastollisesti syyllinen hyppää maailmaan, jossa tilastolliset todennäköisyydet saavat päähenkilön elämästä liian suuren otteen. Kokoelman päättävä Oliverin kirja näyttää kirjojen ystävälle painajaismaisen tulevaisuuden, jossa luetaan vain sähköisen "läpyskän" kertomia uutisia ja kirjoista on tullut rikkaiden himoitsemia keräilyharvinaisuuksia.

Suurimmaksi osaksi nautin kirjan lukemisesta paljon tai todella paljon. Ihailin mielikuvituksellisia ideoita, vakuuttavia henkilöitä ja sujuvaa kieltä, ja luen Anne Leinosta ihan varmasti jatkossakin.

Ulkoasu: Kaukaisuuteen jatkuva tie voi johtaa minne vain, eikä kirjan tarinoita aloittaessaankaan voi arvata, minne päätyy. Tuntuupa siis kansikin sopivan kokonaisuuteen. Kannen suunn.: Laura Noponen.

Kustantaja Atena 2015, 228 s.

tiistai 25. elokuuta 2015

Paul Auster: New York -trilogia

New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo jännityskirjailijasta nimeltä Quinn. Tämä vastaa väärään numeroon tulleeseen puheluun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria ja päätyy sekaantumaan todella erikoiseen juttuun. Toinen osa Aaveita sisältää myös yksityisetsivän. Tällä kertaa hänen nimensä on Blue, ja mies nimeltä White antaa hänelle tehtäväksi varjostaa miestä nimeltä Black. Kokonaisuuden päättävän Lukitun huoneen päähenkilö päätyy yllättäen kadonneen lapsuudenystävänsä kirjallisen perinnön vaalijaksi ja sukeltamaan tämän elämään muutenkin.

Trilogia leikittelee identiteeteillä. Siinä kuljetaan pitkin New Yorkin katuja enemmän tai vähemmän epätodellisessa tunnelmassa, päädytään henkisiin umpikujiin ja häivytetään ajan kulkua niin ettei yhtäkkiä enää tiedäkään, puhutaanko viikosta vai vuodesta, tai ehkä useammasta. Se kiertää kehää itsensä ympäri samoja teemoja muunnellen. Kirjailija itsekin on henkilö tarinassaan. Ja minä en tiedä mitä koko jutusta oikein pitäisi ajatella. Taidokas se on, ehdottomasti. Elementtejä, joihin olen Austerin myöhemmässä tuotannossa ihastunut, on jo nähtävissä tässä läpimurtotyössä. Hän on mestari "odottamattoman odottamisen" tunnelman luomisessa. Austeria lukiessa mikään ei oikeastaan yllätä, koska vaikka ei tiedäkään mikä erikoinen sattumus tarkalleen ottaen on tulossa, sen tietää silti ennen pitkää tulevan. Mutta kirjailijan taitojen arvostamisesta huolimatta lukemisesta ei suuria jäänyt käteen. Hidastempoinen varjostaminen oli hetkittäin puuduttavaa, ja varsinkin kahdessa ensimmäisessä osassa tarina tuntui vaan katoavan, haipuvan jonnekin hämärään epämääräisyyteen, jättämättä jälkeensä oikein mitään mistä saisi enää kiinni.

Tulipa luettua. Ja varmaan taas jätettyä joitakin hienouksia ymmärtämättä ja tavoittamatta. Austeria kyllä suosittelen, mutta useimmille jokin muu kirja taitaa olla parempi aloituspiste. Lue vaikka Illuusioiden kirja tai Sattumuksia Brooklynissa ja kokeile tätä joskus myöhemmin!

Ensimmäiset lauseet: Kaikki alkoi väärästä numerosta, kun puhelin soi kolmesti yön hiljaisuudessa ja linjan päässä kysyttiin jotakuta joka hän ei ollut. / Ensiksi on Blue. / Nykyään minusta tuntuu että Fanshawe oli aina läsnä.

Englanninkieliset alkuteokset: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986)

Ulkoasu: Ehkä tuota kantta voisi vähän vaisuksikin moittia, mutta onnistuu se silti tavoittamaan jotain trilogian tunnelmasta. Kansi: Timo Mänttäri.

Suomentaneet Jukka Jääskeläinen (osat 1-2) sekä Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola (osa 3)

Kustantaja Tammi 2007 (trilogian 4. painos, osien 1. suom. painokset 1988, 1989, 1989), 145 + 86 + 125 s.

lauantai 15. elokuuta 2015

Elokuun lukumaraton


Blogistaniassa lukumaratoonataan jälleen kimpassa juuri nyt. Melkoinen joukko bloggaajia onkin ilmoittautunut mukaan maratonia emännöivässä Oksan hyllyltä -blogissa! Omaa osallistumistani olen jahkaillut ja aioin jo jättää väliinkin, mutta jos nyt kuitenkin koettaisin lähteä hakemaan edes vähän parempaa suoritusta kuin viimekertaisella tyngäksi jääneellä maratonilla. :D Muun elämän ehdoilla taas mennään mutta eiköhän välillä ehdi lukeakin! Aloitan 18:30 ja päivitän tähän kuulumisia välillä. Jospa ensin saisin luettua loppuun Paul Austerin New York -trilogian viimeisen osan nimeltä Lukittu huone.

23:50
Kyllä nyt täytyy mennä nukkumaan! Lukittu huone eteni illan mittaan 32 sivun verran. Eihän tuolla vielä kuuhun mennä, mutta 32 on selkeästi enemmän kuin ei mitään! Ja muistuttaa samalla viime marraskuisesta 30 sivua päivässä -lukuhaasteesta ja siitä, kuinka tuon verran sivuja saa lopulta aika helposti mahdutettua päivään kuin päivään, kun lukee muutaman sivun aina kun ehtii. Suunnittelin kyseisen haasteen jäljiltä ottavani 30 sivun tavoitteen ihan normikäytännöksi, mutta unohtumaanhan se on päässyt. Uusi yritys olisi varmaan paikallaan.

14:15
Pätkälukeminen on jatkunut tämän päivän mittaan, ja sain juuri luettua Lukitun huoneen loppuun. Luettuna on nyt yhteensä 70 sivua, ja seuraavaksi ajattelin tarttua Anne Leinosen tuoreeseen novellikokoelmaan Pienen rasian jumala.

18:30
Kaksi novellia ehdin Anne Leinoselta lukea, tarinat nimeltä Pienen rasian jumala ja Talo jota en näe. Kokonaissivumääräksi jäi 104, mikä on siis jopa vähemmän kuin viimeksi, mutta ei se mitään! Eipä tämä toki kilpailu ollutkaan edes itseä vastaan. :) Tulipa vähän kartutettua osallistujien yhteispottia, ja lukeminenhan on toki kivaa vähäisempinäkin määrinä! 

perjantai 14. elokuuta 2015

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Helen Dunmore: The Siege

Vuonna 1941 Saksan joukot piirittävät Leningradin. Ainoa, hyvin rajallisia mahdollisuuksia tarjoava yhteys ulkomaailmaan kulkee Laatokan yli. Kaupungissa on kolme ja puoli miljoonaa suuta ruokittavana. Sitten tulee talvi.

Oikeastaan teki mieli lopettaa lukeminen kun ajattelin kaikkea sitä, minkä täytyy olla tulossa. Epätoivoa, muiden ruoanetsijöiden vainoharhaista kyräilyä, hankeen uupuneiden jäätyneitä ruumiita, nälkäänsä itkeviä lapsia. Mutta luin kuitenkin. Seurasin kuinka nuori nainen, Anna, yrittää pitää perheenjäsenensä hengissä. Pienimmillään henkilöä kohti jaettu päiväannos oli 125 grammaa selluloosalla jatkettua leipää. Sen ja omien pienten varastojen tarjoamin voimin Anna kävelee joka päivä jonottamaan uusia leipäpaloja ja hankkii poltettavaa saadakseen kaminan luomaan lämpöä edes muutamaksi tunniksi vuorokaudessa.

Huolimatta siitä mitä kaikkea henkilöiden kanssa koin, en oikeastaan kiintynyt heihin mitenkään erityisesti. Mutta heidän nälkänsä ja kylmänsä kyllä tuntuivat ja tulivat lähelle. Jossain vaiheessa meinasin ottaa kirjan käteen samalla kun söin jotain - kunnes muistin, mitä mulla onkaan luettavana. Olisi ollut loukkaus henkilöitä kohtaan syödä jotain tämän kirjan äärellä.

Tuntui hätkähdyttävän ristiriitaiselta lukea Annan pari kertaa ajattelevan raivoisana suomalaisia, jotka myös lähestyivät kaupunkia. (Wikipedia kertoo, että Suomi ei varsinaisesti aktiivisesti osallistunut piiritysoperaatioon, mutta vähän kumminkin.) Niin. Asiat näyttävät erilaisilta kun vaihtaa näkökulmaa. Ja ne tavalliset ihmisethän sotimisessa tapaavat eniten kärsiä, puhuttiinpa kummasta puolen rintamalinjaa hyvänsä ja lapsen nääntyminen nälkään on hirvittävä tragedia missä tahansa.

Ensimmäinen lause: It's half past ten in the evening, but the light of day still glows through the lime leaves.

Ulkoasu: Talvi on kannessa kohdallaan mutta ehkä kaupunki voisi näyttää vähän vähemmän seesteiseltä.

Kustantaja Penguin 2009 (1. julk. Viking 2001), 291 s.

maanantai 10. elokuuta 2015

Herman Koch: Illallinen

Tunnettu poliitikko ja todennäköinen seuraava pääministeri Serge Lohman, hänen vaimonsa Babette, Sergen pikkuveli Paul ja tämän vaimo Claire ovat kalliissa ravintolassa illastamassa. On tapahtunut jotain heidän teini-ikäisiä lapsiaan koskevaa, josta on tarpeen keskustella.

Näkökulma on Paulin, ja aluksi lukijan onkin helppo olla hänen puolellaan, ärsyyntyen veljen pätemisestä ja annoksia pikkurillillään osoittelevan hovimestarin selostuksista. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, millainen Paulin oma historia on ja miten Claire siihen vaikuttaa suhtautuvan. He tuntuvat tosiaan sopivan toisilleen, mikä yleensä on iloinen asia, mutta tässä tapauksessa jotenkin...pöyristyttävää. Kirjan päätyttyä jäin kulmiani kohotellen ajattelemaan että ohhoh, jopas...jopas nyt jotakin.

Paulin ajatuksissa toistuu Anna Kareninan kuuluisa aloitus: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Paul on päättänyt pitää oman perheensä onnellisten joukossa, mitä se sitten vaatiikin. Ihan tavanomaiseksi onnellisuudeksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Moraaliset ongelmat eivät ole kaikille ongelmia ollenkaan.

Vaikutuin Herman Kochin karmaisevasta psykologisesta tarkkanäköisyydestä, pidin kirjan jaottelusta ruokalajien mukaan ja Sanna van Leeuwenin käännöstäkin oli ilo lukea. Tykkäsin siis, mutta jostain syystä en silti tunne mitään välttämätöntä tarvetta lukea lisää Kochia. Katsotaan, tuleeko muihin jossain vaiheessa tartuttua.

Ensimmäinen lause: Menimme syömään ravintolaan.

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner (2009)

Ulkoasu: En olisi tätä kannen perusteella valinnut luettavakseni, mutta nyt jälkeenpäin täytyy myöntää että jollain tapaa tuo sopii tunnelmaan.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kustantaja Siltala 2012, 340 s.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Miten ihmisestä tulee kouluampuja? Yksi mahdollinen tie esitellään Pärttyli Rinteen esikoisromaanissa. Viimeinen sana pyrkii ymmärtämään sellaista, mikä on suurimmalle osalle ihmisistä mahdoton ajatus. Ja ymmärtäminen on tärkeää. Ei tietenkään siksi että voisi hyväksyä, vaan siksi että voisi estää.

Lukiota käyvä Franz on vakuuttunut siitä, että hänestä tulee maan suurin ajattelija joka täyttää luentosalit vapauden filosofiansa kuulijoilla. Franzilla on yksi kaveri, hän on rakastunut Virpiin joka käyttää häntä hyväkseen eivätkä vanhemmat kai ole saaneet hänestä otetta enää aikoihin. Hänen päähänsä mahtuu vain oma näkökulma, jonka mukaiseksi hän kääntää kaiken. Vaan entä sitten kun hänen filosofiansa ei saakaan vastakaikua?

Viimeinen sana on kunnianhimoinen, rohkeaan aiheeseen tarttuva romaani jossa vaikuttavinta on itse Franz, moniulotteinen hahmo. Toisaalta pelottava hullu, toisaalta nuoruuden epävarmuuteen eksynyt poika. Tunteeton hän ei ole, paremminkin kai tuntee liikaakin. Vieläkö jokin olisi voinut kääntää hänet toisaalle, palauttaa tavallisten ihmisten elämään?

Franzin runsaat filosofoinnit eivät sinänsä lukiessa kovin suuresti kiinnostaneet, mutta kuuluvat toki asiaan eikä kirjaa kannata niiden pelossa väliin jättää. Ihan niin kovaa Viimeinen sana ei lopulta jysähtänyt tajuntaan kuin olisi voinut, mutta kyllähän tämä ajatuksia herätti. Kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää, kuten takakannessa sanotaan. En voi luvata että ymmärrät kirjan luettuasikaan, mutta olet ainakin saanut uuden näkökulman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ensimmäinen lause: Franz ja Kolehmainen menivät ampumaan.

Ulkoasu: Kansi on kyllä huikean tehokas! Sanoista muodostuva ase levittää verenpunaisen purkauksen pitkälle takakannen liepeeseen. Kansi ja ulkoasu: Janne Lehtinen.

Kustantaja Noxboox 2014, 213 s.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (Klassikkohaaste)

Yksi hyvän kirjan merkki on se, että ajatukset palaavat väkisin tarinan maailmaan vielä kun kannet on suljettu. Jos sellaisen kirjan lukee loppuun illalla, saattaa joutua pyörimään sängyssä hetken jos toisenkin ennen unen tuloa. Ehkä parhaat kirjat tunnistaa siitä, että ne alkavat viedä yöunia jo ennen loppumistaan?

Juuri niin teki tarina Sinuhesta, joka syntymänsä yönä lähetettiin kaislaveneessä matkaan pitkin virtaa, kasvoi köyhien lääkärin poikana ja seurasi isäänsä samaan ammattiin, joka matkusteli monissa maissa, eli faraon hovissa, himoitsi, rakasti, paransi mutta aiheutti myös kuolemaa. Kyllä täytyy taas ihastellen hämmästellä, kuinka hienoja klassikoita suomalaisesta kirjallisuudesta löytyykään!

Sinuhe egyptiläinen on mahtavan runsas. Siinä on elävä historiallinen miljöö eri kansojen tapoineen, todella tapahtuneita asioita ja eläneitä henkilöitä, seikkailua, politiikkaa, sotaa, rakkautta, köyhiä ja kuninkaita, tragediaa ja muutaman tuhannen vuoden takaista elämäniloa. Ja kerrontaa, joka lähtee hyvin vetämään jo ensimmäisellä sivulla eikä tilanne siitä muutu ennen kuin tiiliskivi on lopussa. Kielessä ihastuttivat varsinkin hyvin ajankuvaan sopivat sanonnat. Huumoriakin on - muutaman kerran taisin nauraa vedet silmissä, ja esimerkiksi Sinuhen ja orjansa Kaptahin keskustelut mm. asianmukaisesta isännältä varastamisesta hymyilyttivät moneen kertaan. Kirjan loppua kohti kulkiessa kyynelet sitten taas tulivat ihan muusta.

Yksi iso aukko kirjallisessa sivistyksessä on siis taas paikattu - nauttien.


Ensimmäinen lause: Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän.

Ulkoasu: Se perinteinen keltainen kansihan on klassikko jo itsessään, mutta tykkään kyllä tämänkin version vähäeleisestä tyylikkyydestä. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Kustantaja WSOY 2010, 63. painos (1. painos 1945), 779 s.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Seinäjoen pääkirjastoon tutustumassa, osa 2 - Remontoitu Aallon kirjasto

Lukuisat kirjabloggaajat ovat tänään julkaisseet kirjastokuvia ottaakseen kantaa kaikille yhtäläisten kirjastopalvelujen säilymisen puolesta. Tempauksesta voit lukea lisää La petite lectrice -blogista, josta löydät myös linkkilistan osallistujablogeihin. Oman kuvanottoaikatauluni onnistuin möhlimään enkä ehtinyt mukaan aikeistani huolimatta, mutta paikkailen tilannetta sillä että tänään sain viimein otettua asiaksi käydä näpsimässä hieman kuvia Seinäjoen pääkirjaston vanhemmasta osasta. :)

Alvar Aallon suunnittelema kirjastorakennus otettiin käyttöön alun perin 50 vuotta sitten, keväällä 1965. Komea kirjasto alkoi kuitenkin jäädä pieneksi jo 1970-luvulla, ja useimmat ovatkin tunteneet sen vain sellaisena versiona, jossa jokaiseen liikenevään paikkaan oli sovitettu lisähylly. Kolmisen vuotta sitten koitti juhlapäivä, kun uusi kirjastorakennus Apila avattiin aivan vanhan viereen. Olen kirjoittanut siihen tutustumisestani kuvien kera täällä. Aallon kirjastolle päästiin tekemään ansaittua restaurointia, jonka jäljiltä se avattiin uudelleen yleisölle toukokuun lopulla. Tilat on palautettu alkuperäiseen asuunsa nykypäivän tekniikkaa rakenteisiin piilotellen. Kaikki pinnat on käyty läpi ja korjattu harkiten, niin että rakennuksen ikä saa myös näkyä. Ja tältähän siellä nyt näyttää:


Onpas täällä avaraa ja valoisaa, oli ensimmäinen ajatukseni kirjastosaliin astuessani. Niitä ylimääräisiä hyllyjä kun tosiaan oli aiemmin reilusti.


Vanhalle puolelle on sijoitettu taide-, historia- ja kansatiedekirjat sekä maakuntakokoelma.


Lukumontun kautta pääsee pohjakerrokseen, josta löytyy tilat mm. soittamiselle, mikrofilmien tutkimiselle ja teatteritaiteen ryhmille. Alempaa kerrosta, joka ei ole niin vahvasti suojeltu, on voitu hieman muokatakin.


Lukusali on taas lukusali. Aiemmin tila oli - kuinka ollakaan - täynnä hyllyjä. Tässä oli ainakin musiikkia ja oikealla seinällä palautetut kirjat. Pieni huone, jonka ovi on auki lukusalin perällä, sisälsi taidekirjat. Aallon valaisimetkin on otettu esiin varastosta jossa ne ovat viettäneet 30 vuotta ja palautettu käyttöön sisälmyksiltään nykypäivään päivitettyinä.


Vanhassa lasten- ja nuortenosastossa (jonka pikkuhuoneista en näköjään tullut ottaneeksi kuvia) on koulujen käyttöön tarkoitettuja ryhmäaineistoja sekä pieni kokoelma muita lastenkirjoja.



Kirjaston puoliskot on yhdistetty toisiinsa maanalaisella käytävällä. Apilan nuortenosaston puolelta katsellessa pilkistää fantasiahyllyn jälkeen portaikko ja uusi avara tila (jossa oli ihmisiä sen verran ettei parempia kuvia tällä kertaa) siinä missä aiemmin oli seinä:


Hmm...uusi tila? Eeeikun hetkinen, onkos tämä se missä aiemmin oli tietokoneita...? Uusi ja vanha on sulautettu niin sujuvasti toisiinsa, ettei olekaan ihan yksinkertaista sanoa, missä kohdassa raja menee. Ja se on ihan oikein, sillä kokonaisuus on upea! Tänne täytyy kyllä palata vielä pikapuoliin nautiskelemaan ja kuvailemaan molemmin puolin kaikessa rauhassa (nyt oli lapset mukana). Ja tietysti lainaamaan!

Lähteinä käytetty lehtiartikkeleita: Anne Kohtala: Aalto-kirjasto valmistautuu uuteen loistoon (Minun kaupunkini 4/14) ja Pirkko Lehtimäki: Aallon kirjasto paljastaa oikean luonteensa kevään avajaisissa (Ilkka 19.2.15).

torstai 9. heinäkuuta 2015

Elke Schmitter: Rouva Sartoris

Margarethen ensirakkaus päättyi ikävästi, ja sitten hän meni naimisiin tasaisen turvallisen Ernstin kanssa, koska jokuhan sen piti olla. Kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen hän voisi luetella pitkä listan tyhjänpäiväisiä lauseita, jotka on sanottu yhä uudelleen. Vieläkö elämällä olisi tarjolla jotain uutta?

Menneitä vuosia kertaavan kerronnan väliin on sijoitettu nykyhetken välähdyksiä. Niistä selviää, että jotain tosiaan on tapahtunut. Miksi Margarethe ajoi autiota, pimeää katua ylittäneen miehen kuoliaaksi? Kuka se oli?

Rouva Sartoris on jäänyt hyllyyni lukuisista karsintakierroksista huolimatta, koska en yhtään muista mitä siitä pidin aikoinaan ensilukemalla. Täytyi siis lukea kirja uudelleen ja selvittää, vieläkö se on ansainnut paikkansa. Lopputulos: luulenpa, että en jää kaipaamaan. Schmitter kuvaa kyllä taitavasti ihan tavallisen rouvan ahdistusta pienessä elämässään ja kaipuuta johonkin muuhun, ja hyvä jännitekin tarinassa on. Mutta lopulta meni vähän ohi, että mitenkäs asiasta x nyt oikeastaan hypättiinkään ihan muuhun. Siis toisaalta joo, miksikäs ei, mutta...äsh. Tämä on niitä joista jää sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Kirjaa on kyllä ainakin Saksassa kehuttu, ilmeisesti paljonkin, joten vika oli epäilemättä lukijassa. ;)

Ensimmäinen lause: Katu oli tyhjä.

Saksankielinen alkuteos: Frau Sartoris (2000)

Ulkoasu: Pidän kannen hienovaraisesta vihjailevuudesta.

Suomentanut Tiina Hakala

Kustantaja Otava 2002, 142 s.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Arminille ja Ellenille selviää lapsettomuusklinikalla, että Armin on hedelmätön. Ensin tulee hölmistynyt epäusko. Eihän asia niin voi olla! Arminillahan on kolmetoistavuotias poika! Lapsen äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin eikä ole enää vastaamassa kysymyksiin.

Armin katsoo Bota, jonka on kasvattanut omanaan, eikä enää tiedä mitä ajatella. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Miksi, missä, miten, ja ennen kaikkea: kuka?

Luettuani Rakkauden hedelmän joskus runsaat kymmenen vuotta sitten kirja päätyi suosikkilistalleni. Sittemmin olen halunnut palata tähän ja tarkastaa, vieläkö mahdan olla samaa mieltä. Vanhojen suosikkien uudelleenluku on toki välillä riskialtista puuhaa, mutta nyt ei kuitenkaan ollut sillä tavalla nostalgisen rakas kirja kyseessä, että mahdollinen pettymys tipauttaisi turhan korkealta.

Ja niinhän siinä kävi että kirja oli nykyisen minun mielestäni ihan vaan sellainen normaalin hyvä. Aihe on kyllä kiinnostava ja mukavaa tätä nytkin oli lukea vaikkei kirja enää tosissaan sytyttänytkään. Kerronnassa vaihtelevat Arminin muistot Bon elämän varrelta ja yhteisistä vuosista pojan äidin Monikan kanssa, nykyhetken tuskailu ja salapoliisityö lapsen alkuperän selvittämiseksi sekä yleisemmät ajatukset ja faktatiedot isyydestä. Muistin lopussa selviävän asian ja saatoin lukea joitakin kohtia sen tiedon valossa, mutta huomasin silti välillä tempautuvani tekstin mukaan ja epäileväni yhdessä Arminin kanssa. Henkilöt olivat kyllä kiinnostavampia kuin muistinkaan. Heidän suhtautumisensa moniinkin asioihin tuntui olevan aika hollantilaisen vapaamielistä. :)

Ensimmäinen lause: Ajamme vaiti sairaalaan.

Hollanninkielinen alkuteos: De Passievrucht (1999)

Ulkoasu: Tykkään epätavallisista kuvakulmista, joten kyllähän tuo kelpaa oikein hyvin. Sekin miellyttää, ettei kirjassa käytetty fonttikaan ole kaikkein tavanomaisin. Graafinen muotoilu: M-L Muukka.

Suomentanut Titia Schuurman

Kustantaja Gummerus 2002, 268 s.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila vietti vuoden kirjoittaen joka päivä raapaleen eli tasan sadan sanan tarinan, ja niistä tarinoista sata on kerätty tähän kirjaan. Teos on pieni, mutta tarjoaa komean valikoiman sijoiltaan niksahtaneita todellisuuksia monenlaisista spekulatiivisen fiktion maisemista. Luin tätä hiljalleen muutama tarina kerrallaan. Matkan varrella virnistelin, oivalsin, liikutuin ja löysin huimaavia häivähdyksiä ajan ja avaruuden laajuuksista.

Kuten kirjaan päätyneiden tarinoiden valintaprosessissakin kävi selväksi, jokaisella on omat suosikkinsa raapaleiden moninaisessa joukossa. Eivät itseänikään kaikki puhutelleet, mutta kokonaisuutena kirja oli oikein positiivinen kokemus. Oma top kolmoseni: Hengityksen pysäyttävä Aamu, Duunimatka jonka idean hoksatessani taisin naurahtaa ääneen ja haikea, kaunis Kiertoratakirje.

Suntilan tarinoista siis pidin, mutta raapale on kyllä yleensä ottaenkin hieno ja kiinnostava kirjallisuudenlaji. Sata sanaa lukaisee nopeasti, mutta asiansa osaava kirjoittaja voi saada niihin mahdutettua hyvinkin hätkähdyttävän kertomuksen. Otinkin tämän perään lukuun ensimmäisen Kummalinnun munia -antologian, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni jos saisin lukea raapaleita muiltakin kuin spefikirjailijoilta!

Ulkoasu: Kansi sopii tähän hyvin! Runsas kummallisuuksien valikoima joka ei ota itseään liian vakavasti. Kansi: Arren Zherbin.

Kustantaja Kuoriaiskirjat 2013, 108 s.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Viime kuukausien kirjaostoksia

Tammi-helmikuussa pääsin ihan pikkuisen taas villiintymään kirjojen ostelun kanssa. Sittemmin olen kuitenkin ottanut sen verran rauhallisesti että hankinnat maaliskuusta huhtikuuhun mahtuvat näin näppärästi lähikuvaan:


Maaliskuussa en itse asiassa hankkinut yhtäkään kirjaa. Koskahan sellaista on viimeksi tapahtunut? :) Huhtikuussa postilaatikkoon saapui Margret Aldrichin kirjoittama The Little Free Library Book, joka kertoo USA:sta lähtöisin olevista pikkukirjastoista joita ihmiset pystyttävät pihoilleen.

Toukokuussa kävin kirjakaupassa ihan nautiskelumielessä tutkailemassa kirjoja kaikessa rauhassa, ja toin sitten mukanani kotiin pari kehuttua romaania, Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Blake Crouchin Wayward Pines - Ei pakotietä, jonka jo luinkin, tarttui mukaan ihan tuosta paikallisesta ruokakaupasta jonka lehtihyllyllä se tuli sopivasti vastaan alettuaan juuri kiinnostaa. Kesäkuu onkin sitten menty taas nollilla, joten kirjasaldo on nyt vuoden puolessa välissä 25.


Mutta mutta... Sitten seuraa P.S.-osuus. :D Yllä ovat siis ostamani painetut kirjat. Tässä alkuvuoden aikana on vaan päässyt käymään niinkin, että olen päässyt e-kirjojen kanssa entistä paremmin sinuiksi. Lähtiessämme keväällä viikoksi reissuun totesin mukana raahattavaa olevan sen verran reilusti että täytyy nipistää mistä voi, ja päätin kokeilla ottaa mukaan vain sähköistä luettavaa. Ja kas, sehän meni oikein mukavasti! Olen sen jälkeen lukenut muitakin e-kirjoja. Tuota reissua varten piti tietysti ensin hankkia luettavaa ja olen myöhemminkin käynyt aina välillä tiirailemassa Elisa Kirjan tarjouksia. Mutta vaikka lukukokemuksina e-kirjoja arvostankin yhtä lailla, huomaan kyllä että muistiin merkitsemiseni syrjii niitä. :) Aineettomina niiden olemassaolo on helppo sivuuttaa, enkä ole tullut merkanneeksi niitä sen kummemmin ostettujen listalle kuin tuonne TBR-välilehdellekään, vaikka luettaviksihan ne on hankittu siinä kuin painetutkin. Joten lähdetään nyt edes siitä että listaan ne tähän:

Pekka Hiltunen: ISO 
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Anni Nupponen: Joen jumala
Mia Vänskä: Musta kuu
Mia Vänskä: Valkoinen aura
Jukka Laajarinne: 72
Anne Leinonen: Viivamaalari
Kummalinnun munia 1/2015


Tarkennettu saldo siis 25 painettua kirjaa ja 11 e-kirjaa. Vähän vaatii vielä ajatustyötä että suvaitsen laskea ne samaan kasaan, mutta eiköhän sekin vielä onnistu... :)

torstai 25. kesäkuuta 2015

Lukumaratoonaamaan!

Kirjabloggaajien viides kesälukumaraton järjestetään huomenna 26.6. Tarkempaa tietoa asiasta löytyy Hyllytontun höpinöistä, jossa ehtii myös vielä ilmoittautua mukaan, oli blogia tai ei!

Itse aion aloittaa vielä tämän päivän puolella, hyvinkin pian. Eiköhän tuossa 22.30 ole kaikki valmista. Nuorimmaisenkin sain juuri yöunille ja itseni tankattua iltapalalla, joten nyt aion lukea niin pitkään kuin silmät pysyvät auki - mikä toivottavasti tarkoittaa pidempään kuin puoli tuntia... :P Huomenna jatkan sen verran kuin ehdin. Kovin huikeaa suoritusta tuskin on luvassa, kyseessä on ihan normipäivä lasten kanssa kotona ja kaikenlaista tekemistä taitaa huomiselle kertyä vaikka olen sitä yrittänyt välttääkin. Mutta eiköhän siinä aina jokusen sivun ehdi välissä vetäistä!

Päivittelen edistymistä sitten tähän postaukseen.

Tämän maratonin lukemiseni ovat vanhoja tuttuja. Esittelin aiemmin kirjoja, joita haluaisin lukea tänä kesänä uudelleen, ja aion valita maratonkirjani tuolta listalta. Poimin tarjolle niistä lyhyimmät, niin eiköhän jostain edes tule valmistakin!


Pinossa siis:
Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Ben Rice: Pobby ja Dingan
Elke Schmitter: Rouva Sartoris
Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Lukuisaa maratonia kaikille osallistujille! Minä taidan lähteä liikkeelle tuolla Rakkauden hedelmällä.

Klo 01:10
Pääsin sivulle 124. Tulipa taas todettua etten ole mikään hirmuisen nopea lukija! Mutta muuten sujui kyllä mukavasti, kirja vie hyvin mukanaan. Ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa yli kymmenen vuotta, erään oleellisen paljastuksen tarinasta muistan mutta muu on matkan varrelta enimmäkseen unohtunut. Nyt nukkumaan! 

Klo 10:15
Yllättäen en sitten jaksanutkaan nousta lukemaan niin aikaisin kuin haaveilin. :D Mutta eiköhän tässä pian ole aamuhommat siinä vaiheessa että pääsen taas avaamaan kirjan... 

Klo 14:30
Ei oo nyt kuulkaa mun maratoonauspäivä ollenkaan! Arkielämä heittelee viivästyksiään tielle siihen malliin etten ole lukenut tänään vielä riviäkään. Nyt pitää lähteä kauppaan, koska totesin kuitenkin unohtaneeni yhden jutun vaikka tarkoitus oli hoitaa homma niin ettei tänään tarvitse poistua mihinkään. Ja sitten saakin ryhtyä ruoanlaittoon ja muutakin tekemistä löytyy... Joten oma maratoonaukseni nyt kyllä lässähti, katsotaan saanko illemmalla kerrytettyä vielä vähän sivuja osallistujien kokonaispottiin. Ehkäpä heinäkuun maratonilla onnistaa paremmin? :) 

Loppukommentti puoliltaöin:
Maraton oli ja meni, ja suoritukseksi jäi tuo melko säälittävä 124 sivua. :P Aina ei voi onnistua! NYT mä sitten varmaan ehdin istahtaa lukemaan ihan muuten vaan, vai vieläköhän oli jotain esteitä tiedossa? 

Carol Shields: Ruohonvihreää

Charleen Forrest on runoilija, joka ei ole viime vuosina kirjoittanut ainuttakaan runoa, eronnut yksinhuoltaja jolla, kuten takakannessa todetaan, on "kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa". Hän on myös Pikkuseikkoja-romaanin Judithin nuorempi sisar. Perhe kokoontuu pitkästä aikaa lapsuudenkotiin, kun sisarusten leskiäiti kutsuu tyttäret yllättäen häihinsä.

Luettuani Shieldsiltä kaksi romaania ja novellikokoelman en vieläkään osaa päättää, pidänkö hänen tuotannostaan oikeasti. Hanna Tarkan kääntämä tekstihän kyllä soljuu eteenpäin melkein itsestään ja Shieldsin tarkkanäköisyys ihmissuhteiden kuvauksessa on ihailtavaa. Mutta olenko oikeastaan kovinkaan kiinnostunut näistä ihmisistä joista hän kertoo, saanko heidän tarinoistaan irti mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi jatkaa? Jossain määrin kyllä, mutta riittävästi? En tiedä. Häälyn ja poukkoilen edestakaisin jossain kiinnostuksen ja sen puutteen rajamailla. Tätäkin lukiessani välillä ihastelin kerrontaa ja havaintoja, välillä lievästi puuduin henkilöihin joista en jaksanut juuri välittää. Charleen on aika haukotuttava ja hänen suhteensa miesystäväänsä Eugeneenkin hajuton ja mauton. Sisarusten äiti sentään edes ärsyttää ankealla marinallaan.

Jos ei omassa hyllyssäni olisi enempää Shieldsiä, lopettaisin varmaan lukemisen tähän. Mutta mitähän tekisin niille jotka olen tullut sinne aiemmin hamstranneeksi? Rakkauden tasavalta, Kivipäiväkirjat ja Ellei odottavat vuoroaan. Enpä voi sanoa että ihan hihkuisin innostuksesta, eivätkä takakannetkaan säväytä, mutta toisaalta kaikkien alut sitten kyllä taas vähän kutkuttavat. Ovathan ne toki uudempaa tuotantoa kuin nämä kaksi lukemaani romaania. Olisiko Shields saanut myöhemmin sisällytettyä kirjoihinsa sen jonkin puuttuvan ainesosan joka saa mut vakuuttumaan? Kai siitä täytyy ainakin kerran vielä kokeilla ottaa selvää.

Shields-fanien tsemppaushehkutuksia otetaan vastaan! :) Mikä noista kolmesta lukemattomasta on suosikkinne? Tuota kirjojen kirjoittamista molemmista sisaruksista täytyy kyllä vielä kehua, hieno ja kiinnostava idea!

Ensimmäinen lause: Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?

Englanninkielinen alkuteos: The Box Garden (1977)

Ulkoasu: Yksinkertaisen kaunis, raikas kansi! Kannen kuva: SKOY.

Suomentanut Hanna Tarkka

Kustantaja Otava 2013 (1. painos 2012), 261 s.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.

Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?

Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.

Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!

Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)

Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.

Suomentanut Kristiina Rikman

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke herää tuntemattomasta pikkukaupungista joen rannalta muistinsa menettäneenä. Vaikka aiemmat tapahtumat pian palaavatkin mieleen ja hän muistaa tulleensa Wayward Pinesiin etsimään kahta kadonnutta kollegaansa, mikään muu ei ala asettua kohdalleen. Kulkiessaan kaupungissa ilman tavaroitaan tai yhteyttä ulkomaailmaan Ethanista alkaa yhä enemmän tuntua siltä että tuossa vuorten ympäröimässä idyllissä on jotain todella pahasti vialla.

Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.

Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.

Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!

Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.

Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.

Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)

Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2015, 327 s.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Bo Carpelan: Kulkeva varjo


Hyvää Dekkariviikkoa! Sellaista vietetään juuri nyt, ja sattumalta tulin sopivasti lukeneeksi ei-niin-tavanomaisen dekkarin. Samalla aloitin myös Bo Carpelanin tuotantoon tutustumisen kirjasta, joka ei kai ole ihan hänelle tyypillisin.

On kesäkuu, yksi 1800-luvun viimeisistä. Pienessä Uudenlahden rannikkokaupungissa poliisimestari Werner Frid istuu vanhan, kuluneen työpöytänsä ääressä ja tuntee levottomuutta jota ei osaa selittää. "Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle?" Kun Werner kuulee taidemaalari Frans Almgrenin juoksevan kadulla ja huutavan että Anna Pers on kuollut, hän tietää että se on alkanut.

Kaunis, nuori Anna, turmeltunut mutta silti viaton ja rakastettava, viihdytti monia kaupungin miehiä. Heidän joukossaan oli niin paikkakunnan merkkihenkilöitä kuin Wernerin oma poikakin. Ja nyt hänet on kuristettu kuoliaaksi.

Asioita seurataan vuorotellen usean eri henkilön näkökulmista. Henkilöiden suhteet limittyvät ja lomittuvat: Wernerin poika Per on ihastunut ystävänsä Eugénin sisareen Louiseen, joka vihaa isäpuoltaan, joka haluaisi nähdä kiihkon vaimonsa kasvoilla, mutta tämä näyttää sen mieluummin taidemaalari Fransille, joka maalaa myös Annaa... Kulkeva varjo ei sisällä huikeita juonenkäänteitä eikä koukuttavaa johtolankojen perässä juoksemista, mutta vangitsevaa tunnelmaa sitäkin enemmän. Annan murhan luoman tiheän painostavuuden myötä Wernerin yllä tuntuu roikkuvan koko elämän raskaus. Ihailen myös sitä kuinka poliisimestarista, jonka mukana kirjassa eniten kuljetaan, on hyvin vähäeleisesti luotu henkilö joka päästää lukijan lähelleen. Ja kun Kyllikki Villan käännöskin vielä on hieno, niin tämähän oli yllättävänkin vahva lukukokemus. Ehdin jo välillä poistaa kirjan hyllystäni lukemattomana, mutta olipa hyvä että tulin katumapäälle!

Ensimmäinen lause: Hän makaa käsivarsi vuoteen reunan yli riippuen ja kasvot poispäin käännettyinä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Vandrande skugga (1977)

Ulkoasu: Ihan loistavan tunnelmallinen kansi! Kannen suunn.: Timo Numminen.

Suomentanut Kyllikki Villa

Kustantaja Otava 2010 (1. suomenk. painos 1978), 222 s.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti

Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.

Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.

Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.

Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.

Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.

Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!

Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!

Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?

Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

KonMari on japanilaisen Marien Kondon kehittelemä menetelmä kodin tavaramäärän karsimiseen ja järjestämiseen. Naureskeltuani Maijan arviolle tästä oppaasta ajattelin, että ehkäpä joudan jättää lukemattakin. Mutta olisi kai pitänyt tietää, että olen sen verran koukussa aiheeseen etten malta kuitenkaan jättää väliin.

Lukukokemus oli jokseenkin kaksijakoinen. Useaan kertaan jouduin pyörittelemään silmiäni jos jonkinlaisille hörhöyksille ja muille kummallisuuksille, mutta sopivasti suodattamalla kirjasta kyllä löytyy paljon hyvääkin asiaa ja käyttökelpoisia työkaluja siihen ajatustyöhön jota tavarasta luopuminen välillä vaatii.

KonMarin ydinajatus on se, että kotiin jätetään vain tavaroita jotka tuottavat omistajalleen iloa. No, tässähän on sellainen ilmiselvä ongelma että kodissa on myös tavaroita jotka ovat siellä tarpeellisuutensa vuoksi. Enpä nyt sanoisi että esimerkiksi paistinpannu tuottaa mulle mitään erityistä iloa, mutta ihan hyvä se on silti olemassa. Ei myöskään olisi erityisen ekologista lähteä ostamaan uutta paistinpannua täysin kelvollisen tilalle vain siksi, että haluan löytää aivan ihanan jolla on ilo laittaa ruokaa. (Voisin tietysti etsiä sellaisen siinä vaiheessa, kun nykyinen täytyy muutenkin uusia. En tosin ajatellut vaivautua.) (EDIT: Kirjassa on kai myös maininta tarpeellisten tavaroiden säilyttämisestä, meni vain itseltäni ohi. :)

Joissakin tapauksissa iloa tuottavien tavaroiden säästäminen taas saattaa johtaa liian monen tavaran jemmaamiseen. Jos ihmisellä on vaikka muutama kymmenen käsilaukkua, jotka kaikki kyllä tuottavat iloa, mutta joista suurinta osaa ei ehdi ikinä käyttää, niin onko niitä kaikkia mitään järkeä säilyttää? Mutta kyllä ilon etsimisellä on paikkansa myös. Eräs kohde, johon se sopii oikein hyvin, on kirjahylly! Varsinkin se kenties (khöh khöh) runsaanpuoleinen lukemattomien kirjojen jemma joka sinne on saattanut päästä kertymään. Entä jos unohdat kaikki "kyllä tämä pitäisi lukea koska tämä on klassikko/tätä on se ja se kehunut/maksoin tästä niin ja niin paljon" -jutut ynnä muut, ja käyt kirjat läpi mielessäsi kysymys: "Tuottaako iloa, että tämä on odottamassa lukemista?" Jos vastaus on "ei tuota" tai "no eeeehkä joo vähän...", niin kannattaako kirjan silloin pysyä hyllyssäsi? (Ammattikirjallisuus tms voi toki olla oma lukunsa, ajattelin tässä nyt ihan näitä vapaa-ajan lukemisia.)

Oma neuvoni siis on että tavaran karsimisessa kannattaa käyttää sopivassa suhteessa sekä järkeä että iloa, kohteen mukaan soveltaen.

KonMaria noudattaessa ensin karsitaan ne iloa tuottamattomat tavarat pois (ei oikeastaan valita poistettavia vaan valitaan säilytettävät ja laitetaan loput pois, mikä kuulostaakin hyvältä lähestymistavalta) ja sen jälkeen etsitään jäljelle jääneille oikeat paikat. Kondo sanoo useampaan kertaan että koko homma on syytä suorittaa nopeasti ja yhtäjaksoisesti, mistä saa sen käsityksen että pitäisi pystyä keskittymään jonkin aikaa vain kyseiseen projektiin. Helppo juttu jos on muutakin elämää, vai kuinka? Kerran hän kuitenkin mainitsee että "nopeasti" tarkoittaa yleensä noin puolta vuotta. Se kuulostaa jo järkevämmältä. Hyvä tietysti jos pystyy hoitamaan asian kunnon kertarysäyksellä, mutta kokemuksesta voin vakuuttaa, että tulosta saa kyllä aikaan rauhallisemmallakin tahdilla. En sitä paitsi usko, että kaikkea turhaa tulisi edes poistaneeksi ensiyrittämällä.

Olen harrastanut tavaran karsimista jo useamman vuoden, käynyt kaapit läpi moneen kertaan, ja joka kierroksen jälkeen ollut sitä mieltä että nyt ei jäänyt mitään turhaa. Kunnes olen taas katsonut uudelleen, todennut ajatusteni joidenkin tavaroiden suhteen muuttuneen ja miettinyt, miksi ihmeessä tämä oikeastaan on vielä täällä. Olen poistanut tavaroita, joiden olisin aiemmin sanonut tuottavan iloa tai olevan vielä tarpeen. Vähintäänkin lapsiperheessä karsiminen on jatkuva prosessi, kun pieneksi jää niin vaatteita kuin lelujakin.

Kondo suosittelee karsimista tavaralaji kerrallaan, mikä on kyllä hyvä neuvo, mutta hän ei jätä yksilöllisyydelle mitään sijaa tavaralajien määrittelyssä vaan toitottaa vain listaansa vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset ja esineet joihin liittyy tunnearvoa (esim. valokuvat). Ehkä tämä sitten heijastelee tyypillisen japanilaiskodin tavaravalikoimaa. Olisi tietysti kiva juttu jos joka talossa olisi kirjoja niin paljon että ne kannattaa aina ylentää omaksi ryhmäkseen, mutta eipä taida olla. Järkeviä kategorioita huushollin mukaan sovellettaviksi olisivat esimerkiksi astiat/muut keittiötarvikkeet, kodintekstiilit, lelut ja harrastukseen liittyvät tavarat, kuten vaikka käsityötarvikkeiden varasto. Kondo tuuppaisi nämä kaikki sekalaisiin.

Karsiminen pitäisi myös suorittaa tuossa luetellussa järjestyksessä. Siinä on taas pointtinsa, ettei pidä käydä suin päin tunnearvoa sisältävien tavaroiden kimppuun ennen kuin on harjoittanut luopumiskykyään neutraalimpien kapistusten parissa. Mutta muuten sanoisin että ihan sama. Aloita ihan mistä vaan tuntuu helpoimmalta. (Kurkkaa vaikka tätä listaa.)

Hyviin neuvoihin kuuluu sekin, että tavarat kannattaa ottaa yksitellen käteen. Olen huomannut, että jos vain katselee vaikkapa hyllyllä olevia tavaroita, on helpompaa todeta että eipä täällä näytä mitään turhaa olevan. Mutta jos kaiken poimii erikseen tarkasteltavakseen, jokaisen tavaran kohdalla joutuu tekemään myös päätöksen erikseen, ja sitä turhaa saattaakin yllättäen löytyä.

Kondo pitää hyvin tärkeänä tavaroiden arvostamista. Totta kai omaisuuttaan onkin syytä mm. huoltaa, säilyttää oikein jne. Kondo vie kuitenkin asian "hieman" pidemmälle: Tavaroita täytyy muistaa jatkuvasti kiittää palveluksista, joita ne tekevät sinulle. Käsilaukku täytyy tyhjätä joka päivä, että se saa levätä kovan työn jälkeen. Sivuun varastoituja toisen vuodenajan vaatteita pitää aina välillä käydä tervehtimässä ja osoittaa että välittää niistä. Tämä yhteydenpito auttaa vaatteita pysymään elinvoimaisina. Yleensäkin, kun käsittelemme vaatteita ja viikkaamme niitä kauniisti, käsistämme siirtyy niihin energiaa jolla on positiivinen vaikutus. Kullekin tavaralle täytyy myös osoittaa koti, sillä "tavarat, joilla on oma paikka ja jotka pääsevät sinne joka päivä lepäämään, ovat vireämpiä". Tavarasi myös haluavat olla sinulle hyödyksi, jopa niin vahvasti että pois heitetyistäkin tavaroista jää jäljelle palvelualttiuden energia. Jaa jaa. Vai niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.

Eiköhän vaan siirrytä eteenpäin tarttumalla tuohon kohtaan "pois heitetyt tavarat". Tätä on moni muukin kummastellut, ja on myös epäilty että kyseessä saattaisi olla englannin kautta tehdyn käännöksen virhe. Kierrätys mainitaan parissa kohtaa ohimennen, mutta lähinnä kirjassa vain puhutaan jatkuvasti tavaran heittämisestä pois jätesäkkikaupalla. Vaikka kyseessä käännösvirhe olisikin ja Kondo sisällyttäisi poisheittämiseen myös myymisen, lahjoittamisen ja kierrättämisen, niin poistettujen tavaroiden jatkokäsittelyä ei neuvota mitenkään. Sehän kun usein juuri on se hankalin vaihe, kun ne tavaravuoret pitäisi saada menemään jonnekin. Ja raivausoperaatioon on tietysti syytä liittää myös tulevan ostoskäyttäytymisen miettimistä - mistä ei myöskään puhuta mitään.

Keksisin kirjasta vielä runsaasti lisääkin kommentoitavaa. Enhän ole edes maininnut vielä Kondon suosittelemia säilytysratkaisuja! Niistäkin löytyy sekä fiksuja juttuja että ihan höpöhöpöä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tulen kohta selostaneeksi kirjan koko sisällön, joten ehkäpä pitää jättää jotain muidenkin löydettäväksi.

Ihan kaikkea ei siis kirjasta kannata sellaisenaan nielaista, mutta kyllä tämä on monia innostanut ja itsekin löysin uusia näkökulmia aiheeseen. Ja siitä olemme ainakin Kondon kanssa täysin samaa mieltä että tavaramäärän karsiminen ja jäljelle jäävän omaisuuden järjestäminen todellakin kannattavat. Inspiraatioksi operaatioon suosittelen sekä KonMaria että asiaa järkiperäisemmin lähestyvää Kaaoksen kesyttäjää, ja vielä tsemppaukseksi ja vertaistueksi Facebookin Paikka kaikelle -ryhmää. Onnea matkaan, onnistut kyllä!

Japaninkielinen alkuteos: Jinsei ga tokimeku katazuke no maho (2011)

Ulkoasu: Kyllähän tämä kivalta näyttää ja houkuttelee tutkimaan tarkemmin. Kansi: Satu Kontinen.

Suomentanut (englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying Up) Päivi Rekiaro

Kustantaja Bazar 2015, 122 s.