Viikon novelli x 5

Parin väliin jääneen viikon vuoksi olen entistä pahemmin jäljessä Kide-novellihaasteen aikataulustani, joten nyt täytyy vähän kiriä!

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen (antologiasta Taskunovellit)

"Eräs äiti Tampereen Johanneksen kirkolla söi tyttärensä kaartinkirjan. Äidin piti tehdä tehty tekemättömäksi: pelastaa tyttärensä henki." Näin alkaa eräs tarina kansalaissodan ratkaisuhetkiltä, sivumäärältään pieni mutta henkilöilleen suurtakin suurempi. Kengänpohjanpaksuisen pahvin palat juuttuvat kurkkuun, tykkituli kajahtelee kirkon parvelle, koska tahansa portaita pitkin voi tulla joku sormi liipaisimella. Tyttö, laiha ja kuumeinen, on sittenkin vielä lapsi, ei vielä akka, vaikka on työikäinen ja äsken juossut pyssyn kanssa rumasti huutaen. Meriläisen kielessä on sopivasti ronskiutta joka vie tekstiä voimalla eteenpäin. Vaikutuin, ja samaa aikaa ja aihepiiriä käsittelevä esikoisromaani Nainen punainen heilahti saman tien lukulistalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! (antologiasta Taskunovellit)

Holopainen vangitsee novelliinsa täydellisesti kuuman lapsuuden kesäpäivän maalla. Kaksi tyttöä, pitkien kesäpäivien melkein siskoiksi yhteen hitsaamat, rupiset ja mustelmaiset polvet, hiekkatie, paljaat jalkapohjat, hyttyset ja paarmat, uteliaan lehmän karhea kieli, hyppääminen heinäkasaan kattohirren päältä. Ja vielä vähän jotain, mitä ei kannata aikuisille kertoa. Lämmitti, hengästytti ja hymyilytti.

Johanna Sinisalo: Hanna (kokoelmasta Kädettömät kuninkaat)

Hanna on pieni tyttö, joka näkee asioita. Omista hiuksistaan, sirkkelin halkaiseman nallen puolikkaista, koulun seinälaudoista. Kun hän katsoo tarpeeksi tarkkaan, hän näkee, ja tietää mitä on tapahtunut. Hanna ei ole paha, päinvastoin, mutta melko kammottavaa hänen kanssaan keskusteleminen voi kyllä olla, kun hän katse vakaana kertoo mitä on nähnyt. Ja sen Hanna tietää että koulu on paha, ja isona hän polttaisi koulun ja pahan sen mukana. Tämä uhkaavan tunnelman viattomaan lapsuuteen ja huolettomiin päiviin yhdistävä novelli on hieno esimerkki Sinisalon kyvystä tönäistä todellisuus sivuraiteelle!

Gao Xingjian: Tiellä (kokoelmasta Vaarin onkivapa)

Itsepäinen hölmöys saa palkkansa, kun kaupunkilainen osastonjohtaja nahkatakkeineen ja kalliine tupakoineen komentaa väen väkisin tiibetiläisen autokuskin ajamaan vuoristoteitä yön pimeydessä. Autohan siinä hajoaa kesken matkan, ja osastonjohtajakin joutuu tarpomaan tuulessa ja pakkasessa etsimässä tiepartion mökkiä. Mutta läksy ei mene perille vielä silläkään, vaan hän sinetöi oman kohtalonsa sillä ettei usko mitä sanotaan. Kaupunki ja maaseutu kohtaavat useassakin Gaon novellissa, mutta niistä kohtaamisista tämä lienee dramaattisin - tosin myös hupaisin sen sävyn vuoksi, jolla asia on kerrottu.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret (antologiasta Taskunovellit)


Novelli kahdesta sisaresta ja ruusujen peittämästä vanhasta talosta. Tästä tuli mieleen niin Raevaaran tiivistunnelmainen, metsäinen ja dystooppinen esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas kuin perinteiset sadutkin rumine ja kauniine sisarineen. Tarina ei turhia selittele vaan sieppaa mukaansa maagisuuden tunnullaan.

Viikon novellit: Olen aina pitänyt tästä paikasta & Kiusantekoa rämeellä

Annie Proulxin kokoelma Näin on hyvä sisältää hieman yllättäen pari hihittelyä ja virnistelyä aiheuttavaa tarinaa joissa pääosassa on itse vanha sorkkajalka, Paholainen.

Olen aina pitänyt tästä paikasta -novellissa Paholainen saa inspiraation uudistaa Helvettiä, jolle ei ole tehty mitään ikiaikoihin. Sillä nykyihmisethän vain haukottelevat ajatellessaan iljanteisia kiviä ja synkkiä metsiä, elleivät jopa pidä niitä suorastaan ympäristöllisesti arvokkaina. Paholainen siis lähtee ajelemaan golfautolla ympäri Helvettiä heitellen ideoita yksityissihteerinsä Duane Forkin kirjattavaksi. Ja ideoitahan kyllä riittää: ammattilaispyöräilijöitä varten (he ovat kuulemma ansainneet paikan Helvetistä) esimerkiksi luodaan helvetillinen versio Tour de Francen päätösetapista. Vuorenrinteellä kulkevan reitin jyrkimmille osuuksille hankitaan karkeaa mukulakiveä, tiestä törröttää runsaasti keihäänkärkiä, sää vaihtelee mm. räntätuiskuista hurrikaanin voimalla puhaltaviin sivutuuliin, vesipullot täytetään lentokonebensiinillä, reitillä on kalkkarokäärmeitä ja ajajat saavat kaiken lisäksi vielä korjata pyöränsä itse! Muutamia vastuksia mainitakseni.

Samaan kiintoisaan seuraan palataan novellissa Kiusantekoa rämeellä, jossa Paholainen on pitkästynyt. Osoitteeseen paholainen@helvetti.org ei taaskaan ole tullut muuta kuin tavanomaista roskapostia, joten hän määrää muutaman Helvettiin päätyneen hakkerin hankkimaan itselleen tuntemattomien ihmisten sähköposteja. Kun toimii niiden pohjalta niin kuin ne olisi tarkoitettu hänelle itselleen, saa aikaan mukavasti tuhoa ja hämmennystä. Ja niinpä eräs turhautunut ornitologi joka toivoo tekevänsä havainnon vaikka muinaisesta lentoliskosta saadakseen vaikutusvaltaa johtoryhmässä, saa huomata toiveensa toteutuvan.

Molemmat novellit ovat lennokkaassa mielikuvituksellisuudessaan todella ilahduttavia. Proulxin Paholaisesta lukisin erittäin mielelläni lisääkin!

Viikon novelli: Yhdeksän henkeä

Monet meistä "yksösinä" syntyneistä ovat varmaankin joskus miettineet, millaista olisi, jos olisi kaksonen, jos olisi tuntenut jonkun niin hyvin jo ennen syntymää. Entä eroaisiko oma minäkuva nykyisestä, jos olisikin identtinen kaksonen? Ja sama pätee tietysti kolmosiin, nelosiin ja niin edelleen. (Jos muuten lukijoiden joukosta kaksosia löytyy, niin olisin kyllä oikeastikin kiinnostunut kuulemaan ajatuksia aiheesta. :)

Ursula K. Le Guin vie novellissaan Yhdeksän henkeä (kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia) nämä pohdinnat vielä muutamaa astetta pitemmälle esittelemällä kymmenen hengen kloonin. Kymmenen ihmistä jotka on kloonattu yhdestä ja samasta perimästä, jotka, vaikka toisaalta ovatkin aivan erillisiä yksilöitä ja saaneet erilaisen koulutuksen, ajattelevat ja reagoivat ärsykkeisiin samalla tavalla, toimivat täydellisesti tiiminä ja ovat oppineet luottamaan koko elämänsä ajan toisiinsa niin tiiviisti, etteivät oikeastaan tarvitse muita. Mitä tapahtuu, jos yksi heistä joutuukin opettelemaan elämään yksin?

Novelli on syvän inhimillistä scifiä. Siinä on klooneja ja siinä matkustetaan avaruudessa tutkimassa taivaankappaleita, mutta scifiä ei kannata säikähtää vaikkei siitä välittäisikään; se on vain kehys jossa Le Guin pääsee tutkimaan sitä, mitä pään sisällä tapahtuu - ja siinä hän on todella hyvä.

(Ehkä on paikallaan vielä huomauttaa, ettei tarkoitukseni suinkaan ole sen kummemmin rinnastaa kaksosia ja klooneja toisiinsa, kunhan novelli vain sattui johdattamaan ajatukset joskus mielessä käyneisiin pohdintoihin! ;)

Viikon novelli: Baby Doll

Pikkutytöille myydään jo topattuja bikinejä ja koulussa saatetaan käydä juuri ja juuri takapuolen peittävissä shortseissa. Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -kokoelmasta löytyvä Baby Doll pysäyttää tehokkaasti miettimään, mihin tässä vielä päädytäänkään jos asiat jatkavat samaan suuntaan kehittymistä. Novellin maailma tuntuu irvokkaalta, mutta onko se kuitenkaan kovin kaukaa haettu? Jos lisätään tarinan tyttöjen ikään joitakin vuosia ja laimennetaan sopivasti pisimmälle meneviä juttuja, ei olla enää niinkään kaukana tämän päivän todellisuudesta. Mutta novellissakaan se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään, että lapset ovat edelleen lapsia - sisälläpäin. Toivottavasti he saisivat tulevaisuudessakin olla sellaisia ihan kokonaan.

Viikon novelli: Vanhoja cowboylauluja

Annie Proulxin kokoelma Näin on hyvä sisältää novelleja karuista ja koettelevista Wyomingin maisemista, ja niistä Vanhoja cowboylauluja on sekä rankimmasta että kauneimmasta päästä. Novellissa on pieni johdanto, joka kertoo sen hengestä paljon:

"Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat itselleen tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisiä ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian."

On vuosi 1855, kun vasta teini-ikäiset Archie ja Rose rakentavat mökin syrjäiselle seudulle. Archiella on unohtumaton lauluääni, Rose on lämminsydäminen ja nauravainen. Toiseksi talveksi ruoka-aitta on täynnä, Archie suunnittelee raivaamansa peltomaan kylvämistä ja Rose näyttää hohtavan ylimaallista valoa seistessään oviaukossa erään aamun auringonnousussa.

Kunpa tällä tarinalla vain olisi onnellinen loppu! Mutta sitä se ei ole, vaan armoa antamaton ja vähäeleisyydessään voimakas, ja novelli kokonaisuudessaan komea suoritus asiansa osaavalta kirjailijalta. Niinkin voi käydä kuin kävi Archielle ja Roselle.

Viikon novelli: Tien suunta

Luepa Ursula K. Le Guinin novelli Tien suunta (kokoelmasta Pimeälipas ja muita kertomuksia), mene sen jälkeen ajamaan pitkin puiden reunustamaa tietä (vilkkaasta liikenteestä saa bonuspisteitä) ja yritä kuvitella että asiat oikeasti tapahtuvat siten kuin novellissa kuvataan. Mikä näppärä tapa nyrjäyttää aivonsa!

Tien suunta venyttää ja kieputtaa mukavasti tuntemaani todellisuutta, mutta varsinaisesti pidän siitä siksi, että pidän puista. Ja tämän novellin kertojana on puu. Komea, vanha puu joka parhaansa mukaan pyrkii noudattamaan sukunsa kunniakkaita perinteitä, vaikka sitä ei nykyaikana turhan helpoksi tehdäkään. Le Guin mainitsee toisaalla kokoelmassa olevansa itsekin kiintynyt puihin, joita hänen tuotantonsa "kasvaa täynnään, kunhan kerran alat kiinnittää niihin huomiota". Tämähän ei ainakaan vähennä ihastustani häneen. :)

Novellin loppu meni joiltakin osin pikkuisen yli hilseen, mutta ei se mitään!

Viikon novellit: Päästösana & Nimien laki

J. S. Meresmaa laittoi viime vuoden puolella liikkeelle Kide-novellihaasteen, jossa otin omaksi tavoitteekseni lukea tänä vuonna 50 novellia. Tarkennetaan tavoitetta vielä sen verran, että haluan nostaa erikseen esiin ne viisikymmentä - todennäköisesti luen siis enemmän.

Tämä on mulle hyvä haaste, koska tunnen tarvetta opetella antamaan novelleille enemmän tilaa, aikaa ja ajatuksia yksittäisinä teoksina, sen sijaan että paahtaisin koko kokoelman kerralla läpi. Nyt olen lukenut paria kokoelmaa pikkuhiljaa, ja se on tuntunut mukavalta. Ajatuksena oli ottaa esiin aina yksi novelli viikossa, mutta koska olen myöhästynyt lähdöstä, vaaditaan ainakin muutama tupla että saan urakan loppuun ennen vuodenvaihdetta! :) Katsotaan jos tästä lähtien vaikka onnistuisin pysyttelemään postaus viikossa -tahdissa. Kovin pitkiä näistä teksteistä tuskin on odotettavissa, mutta kunhan edes muutaman sanan sanon lukemastani.

Ensin siis käsittelyssä Päästösana ja Nimien laki Ursula K. Le Guinin kokoelmasta Pimeälipas ja muita kertomuksia. Nämä fantasianovellit olivat niin minulle kuin kirjailijalle itselleenkin ensikosketus Maameri-sarjan maailmaan ja yllättivät hieman kokonaisuudellaan ja eheydellään. Perinteistä taikasauvoja ja lohikäärmeitä sisältävää fantasiaa en nimittäin ihan ensimmäiseksi mieltäisi novellimittaan sopivaksi tyylilajiksi. Tuntuu että se vaatisi jotain paljon laajempaa, maailman, sen kenties eriskummallisten asukkaiden ja toimintaperiaatteiden esittelyä, taikuuden keinojen selventämistä ja niin edelleen. No ei välttämättä, huomaan.

Synkkäsävyisessä Päästösanassa seurataan vangiksi joutuneen Festin-velhon pakoyrityksiä. Pidin utuisen epätodellisesta tunnelmasta - josta huolimatta tapahtumat oli helppo nähdä mielessään hyvin elokuvallisesti. Samoin siitä, että tarinassa käytetyssä taikuudessa oli jokin virkistävän omaperäinen vivahde. Loppuratkaisukin oli vaikuttava ikuisuuden tunnussaan.

Nimien laki on tunnelmaltaan hyvin erilainen. Alku tuo mieleen leppoisan Konnun hobitteineen, kun herra Alismäki tervehtii hyväntahtoisesti naapureitaan. Mutta kyllä meno siitä vielä muuttuu, sillä Alismäki ei ole hänen oikea nimensä, ja tosinimen tuntijalla on suuri valta... Tämän lopun käänne jäi ainakin mieleen, ja molemmat novellit aiheuttivat suurta kiinnostusta varsinaisiin Maameri-kirjoihin tarttumiseen.